Johtajat
Ulkoasu
Johtajat Kirjoittanut Väinö Hupli |
- Ei sovi liiaksi yleistää,
- mutta tosiasiaksi jää:
- On johdossa moni aasinpää,
- joka nenäänsä kauemmas ei nää,
- monta sellaista ompi perämiestä,
- jotka osaavat vain suutaan piestä,
- on kihona myös moni liukas repo,
- jolle kansa hyvä on vaalihepo.
- Kukin koettaa täyttää omaa aittaa,
- ei liika henkevyys tuota haittaa,
- tuli oikealta tai vasemmalta,
- sama ain’ on pyrkimys: raha ja valta.
- He kärkeen kansojen, kaupunkien
- ja yhtymäin, liikkeiden, kartellien
- ovat kiivenneet voimasta rahan tai suvun
- tai avulla puoluekarjansa luvun.
- Ei myöskään nähdä niinkään harvoin,
- että pelkin tittelein, oppiarvoin
- – jos lisäks on arvokas edustustapa –
- voi naudasta tulla tunnettu napa.
- Voi joskus tehdä sen havainnon,
- miten korkealle kavunnut on
- joku pelkällä hävyttömyydellään:
- joka paikkaan hän työntää itseään.
- Sitä poikaa ei hevin kainostuta,
- kun on mielisteltävä jota tai kuta
- ja suositeltava omaa häntää.
- Jos kykynsä liekin vähänläntää,
- se asiata ei laisin pilaa:
- ken tunkeutuu, hän löytää tilaa.
- Ei uskoisi, jos ei nähnyt ois,
- miten tarkkaan miehuus voi tippua pois,
- miten akkamainen mies monikin on,
- kun kiire on, kiire on aurinkohon.
- Se ilmeneepi monella tapaa.
- Esimerkiksi niin, että miehen sana
- on aina huutokaupattavana;
- uus lupaus heti kun suu on vapaa.
- Miten toisiansa he keihästää,
- se suorastaan on iljettävää:
- he voivat olla ystävät hyvät,
- tulee eduista riitaa, välit kylmentyvät,
- heti kierompi toiselta oksaa sahaa.
- Kun toinen viel’ aavista mitään ei pahaa,
- – tää varsin yleistä on, niin pelkään –
- hän ystäväänsä lyö puukolla selkään.
- Ken edestäpäin lyö vastustajaansa,
- hän pian pieksettynä liikkaa,
- haa, se on persoonapolitiikkaa,
- vain tyhmä niin ajaa asiaansa.
- Kas, se on miesten rehellisyyttä,
- kun toista vaanii kuin salakyttä,
- kun takana lyö ja edessä suree,
- kun edess’ on veli ja takana puree,
- kun suu ei puhu, mitä hautoo säkki,
- kun kutoo juonta kuin hämähäkki,
- kun naama aina on arvokas, vakaa,
- kun iskee kaukaa, mutkien takaa,
- kun viemäritöissä toisia käyttää,
- vain itse ohjaa ja tulta näyttää.
- Nää konstit osaa vain suurimmat heistä,
- mutta parastaan muutkin kyllä koittaa,
- kukin kykynsä mukaan taittaa peistä,
- joka kylmin on ja ovelin, voittaa.
- Tuo hyvä on koulu: ken tällä tavoin
- yli muiden on taistellen päässyt valtaan,
- ei temmata tuolia hänen altaan,
- tie ylöspäin on hänellä avoin.
- Nekin hyväkkäät vallanhimo täyttää,
- jotka eivät ees osaa valtaa käyttää.
- Kellä voimaa on, siltä ottavat kannan.
- Vaan heille tunnustuksen tään annan:
- he useinkaan eivät itse huomaa,
- että kantansa ompi toisten tuomaa.
- Jos heille kuiskaat sen takakättä,
- he eivät jätä sitä esittämättä,
- näin monetkin asiat lutviutuvat,
- kun niihin vain painaa oikeat kuvat.
- Heitä jokainen narraa, ei pelkää kukaan,
- he tanssivat joka pillin mukaan,
- ain’ heiluvat joka tuulen myötä,
- on myöntymys jokapäiväistä työtä,
- yli kaiken heille on raha ja suku,
- kuka kukin on, sen sanoo puku,
- heti väistyvät aina voiman alta,
- ken oikeassa on, sen määrää valta.
- Heitä jokainen valtapaikoille laittaa,
- sillä heistä ei ole kellekään haittaa.
- Voi nokkansa eessä täyttää taskut.
- Ja kansa kyntää ja maksaa laskut.
- Vain yksi seikka on tärkeä muistaa,
- jos tahtoo, että asiat luistaa:
- he hyvin persot on imartelulle,
- sitä heille jos suot, sen korvaa he sulle.
- Mutta heikon nimen jos heille ken antaa,
- siitä ikuisesti he vihaa kantaa;
- kun tilaisuus sattuu, he sitä käyttää,
- jos tohdi ei purra, he hampaita näyttää
- kuin portin suojasta pikkuinen piski:
- jos kosto on pieni, on pieni myös riski.
- Elon tuntee se, joka kulkee ja näkee.
- Meitä kaikiksi on, monenlaista on väkee.
- Eräs tyyppi on sangen huvittava.
- Jos maailma tää on näyttämölava,
- siinä jokaista osaa hän viedä koittaa,
- joka piireistä ystäviä voittaa,
- on jokainen hänen kanssaan tuttu,
- ken vastaan vain tulee, heti luistaa juttu,
- on puoluemies vain muodollisesti,
- ei jalkaansa sovi puoluelesti,
- ei tahdo hän taistella ketään vastaan,
- yks pyrkimys hällä on ainoastaan:
- ain’ haluaa olla hän näkyvissä,
- sama kuinka, miten, milloin ja missä.
- Hän tietysti antaa haastatteluja,
- hänet nähdään alati komiteoissa,
- ei mistään juhlasta hän ole poissa,
- on tiensä miltei kuin kunniakuja.
- Kuin kamferi käy hän joka vaivaan,
- sopii kaljuunankuvaksi joka laivaan,
- jos hänest’ ei hyötyäkään ole juuri,
- ei vahinko myös ole suuren suuri,
- sillä hän ei merkitse sitä, ei tätä,
- mitään jälkeä elämään hän ei iätä.
- Kuten oikein on, häntä ystävät kiittää,
- sillä syömistä, juomista pöydässä riittää,
- avoin kaikille on syvä eväsreppu,
- sanan sanoin: hän on lupsakka heppu!
- Miten komiteoissa työskennellään,
- siitä täyttä kuvaa ei liene kellään,
- joka äänestää ja verot maksaa.
- Samat miehet niissä istua jaksaa.
- He kykyään useinkaan paljon ei käytä,
- mitään harrastusta he eivät näytä,
- he saapuvat myöhään ja lähtevät pian,
- he korjaavat pilkun tai pikkuvian,
- jotta luultaisiin: siinä on tarkka mies!
- Työn sihteeri tekee – sen jokainen ties –.
- Jäsenistä on hänellä iloa vähän,
- he tyytyvät tavallisesti tähän:
- nimi alle siihen, mitä sihteeri laatii,
- he mitään ei tee, mikä työtä vaatii,
- he harkitsevat vain vakavasti!
- Ani harvoin mietinnöt loppuun asti
- he lukevat, usein vilkaistakaan
- niit’ ehdi ei, mutta sanansa vakaan
- ain’ ovat valmiit esittämähän –
- kas, aateluus velvoittaa toki tähän.
- Ei asiat lopu, ja viisaat maan
- niin jatkavat viisasta istumistaan,
- yhä märehtien vain puruksiaan.
- He eivät luo, he hautovat vaan.
- Ei unohtaa sovi myöskään noita
- maankuuluja asiantuntijoita,
- joilla on niin suuri nimi ja maine.
- On talous heille mieliaine,
- he puheillaan täyttävät lehtien sivut,
- jos, sanovat, tehtäisiin neuvomme mukaan,
- tässä maassa köyhä ei olisi kukaan,
- sillä talouselämän kaikki kivut
- ovat muiden kuin meidän tyhmyyden tulos.
- He vain eivät muista, että suustaan ulos
- jos jotakin tullut on vuosien mennen.
- Mitä teroittivat he meille ennen,
- siitä tänään enää he eivät puhu,
- ja huomenna taas soi uudet levyt,
- sanat painavat on, mutta ajatus kevyt.
- He ovat kuin tunnettu rouva Huhu
- ain tarjoovat viimeksi kuullut jutut:
- on siinä puurot ja vellit ja hutut,
- mitä huomaavat Financial Newssa,
- se heti heilläkin on suussa,
- mitä arvelee the Economisti,
- sen kohta haastatteluunsa he pisti,
- he puoskareista tekevät pilkkaa,
- mutta taskustaan patenttilääkkeet vilkkaa.
- Joku lausua voi: nuo sanat on kovat,
- sillä asiat hyvin vaikeat ovat,
- on taloustoiminta epävarmaa
- ja tulevaisuus peräti harmaa.
- Se on totta, mutta voi kysyä, miksi
- he sitten pyrkivät ennustajiksi?
- Mihin tahansa pula voi maailman viedä.
- Ei puhua pidä, kun kerran ei tiedä.
- Kuin ainakin mies sanoi Montagu Norman:
- »Olen koettanut avoinna pitää korvan,
- olen tarttunut joka pelastusnuoraan,
- mutta mitään en tiedä, jos sanon suoraan.»
- Kun kuvaa kärkijoukosta laatii,
- eräs piirre oman lukunsa vaatii:
- On tuskin nähty kaunista naista
- niin pinnallisen turhamaista
- kuin mitä miehinen mies voi olla,
- jos hän on kuulu ja samalla nolla.
- Erikoisesti näin on asianlaita,
- jos pinnalle nousseen tie oli kaita;
- kun sellainen pääsee herrassakkiin,
- jo aamusta päivin hän pukeutuu frakkiin.
- Mut turhamaisuutta vastaan seistä
- ei jaksa parhaimmatkaan heistä,
- he eivät vain sitä alati näytä,
- se vaikkakin sisintänsä jäytää.
- Ovat itseään täynnä he pohjaltaan,
- kuin diivat arkoja arvostaan.
- Voit kuulla, jos korvasi ei ole kovat,
- miten tyytyväiset he kykyynsä ovat.
- Jos pikkuisen kehut kuin kyytipoikaa,
- miten viihtyisästi äänensä soikaan!
- Much pleasure in accepting the kind invitation:
- mitään muuta harrastusta ma heiss’ en
- niin kiihkeää nähnyt kuin ylhäinen seura,
- siitä taisteli kukin kuin jalopeura:
- der gütige Einladung Folge zu leisten.
- Mut hienon hienoista kutsuista näist’ en
- ma voinut paljonkaan hienoa löytää.
- He istuivat ympäri päivällispöytää
- ja keskustelunsa ei koskenut koskaan
- juuri muuta kuin tyhjää, joutavaa roskaa,
- usein eivät ees taida toistensa kieltä
- – on siinäkin seurustelussa mieltä! –
- väliin taas ei naisesi suutansa avaa.
- Koko homma on peräti naurettavaa,
- se tosin on teennäisen vapaata, mutta
- vailla kaikkea älyn rikkautta,
- jota huipuilla luulisi kohtaavansa,
- kuten uskoo yksinkertainen kansa.
- Joku faari jos kunniamerkkejä jakaa,
- he hengen pienuuden kylttejä noita,
- arvonimiä, lätkiä, prenikoita
- kuin sielunsa autuutta ajavat takaa,
- he niitä kantavat pöyhistellen
- kuin näkisit eessäsi minkäkin Pellen.
- Kuka saanut niitä on sylin täyden,
- hän liikkuu juhlallisesti käyden,
- juuri Ovanbomaalta saapui uusi,
- mies välkehtii kuin joulukuusi.
- Kuka ilman jäi – suun vääräks se veti –,
- hän oppositioon siirtyy heti,
- ken moista vois tukea hallitusta,
- jok’ kyvylle ei anna tunnustusta.
- Ah, olipa harmaapää tai nuori,
- kaikki kaikessa aina on ulkokuori.
- Vaan, kuten voi nähdä nousukkailla,
- moni ulkoistakin on käytöstä vailla.
- Siks frakin läpi usein huomata voipi,
- miten vilkkaa kirjava narrin koipi.
- Tosisivistys koruton, henkevä, vapaa,
- sitä ani harvoin huipuilla tapaa,
- sukupuuttoon lie kuollut jo aateluus sielun:
- käy hillitön tanssi läpi turhuuden nielun.
- Sen tyypin monikin tuntenee,
- joka aina ja kaikessa valhettelee.
- Hän juoksee, hän hyppää, hän hyörii, hän häärää,
- hälle kelpaa kaikki, mikään ei ole väärää,
- protsentteja aina on vaanimassa,
- hyvin nokkaansa haisee yhteinen kassa,
- hänen markkansa poikii eikä suotta,
- ei hänellä ole huonoa vuotta.
- Hädin tapaus tapahtua ehti:
- jo kertoo sen kuin sanomalehti,
- nenän nuuskivan työntää joka loukkoon,
- mitä kertoo, omaansa ain’ panee joukkoon,
- hän vihjeitä kylvää ja juoruja kantaa,
- häväistyksille, kuiskeille siivet antaa,
- itää päässä juonet ovelat, kierot
- kuin nurkan takana liassa lierot.
- Mitään hämmennystä ei koskaan näy,
- kuin vedetty kello kielensä käy,
- kuin houkutuslinnulla ääni soi,
- ain huulillansa on sula voi.
- On Lasselle bruuri ja Pekalle veli,
- hänen suksensa luistaa keli kuin keli,
- ei koskaan tiedä, hänet mistä löytää,
- aina sentään yläpäästä pöytää.
- Tosityöhön jos tarvis, hän sotkee ja hosuu,
- vain vahingossa työ paikalleen osuu.
- Mitä tahansa puhuu, siin’ jokin on nuoli
- ja valhetta vähintään toinen puoli,
- pari kertaa tunnissa vakaumus muuttuu.
- Kykymies, eiks juu? Vain moraali puuttuu.
- Häntä jokainen viisas kernaasti kartti,
- mutta hounista mies on mainion smartti.
- Hän joukossa joskus selvä roisto,
- hänt’ ympäröi ylellisyys ja loisto,
- ovat päivänsä yhtä ainoaa juhlaa,
- kukin kilvan hälle luottoa tuhlaa,
- kaikki silmät katsovat häntä kohti
- ja onneton se, joka epäillä tohti.
- Se suorastaan on uskomatonta,
- miten nimi ja asema pettää monta.
- Hän yläpuolla on arvostelun.
- Miten kansa lurjuksen näkis, kun
- maan parhaat pöydässänsä ryyppi.
- Ketä veljeksi sanoi maljan juoden,
- tämä sillä kerskuupi ympäri vuoden.
- Hän asiallinen on, arvokas tyyppi,
- miten puhuukaan hän vakuuttavasti,
- yli astu ei koskaan sopivan rajan. –
- Tää sama asu suurhuiputtajan
- on tunnettu maailman alusta asti,
- mutta yhä täydestä käy tuo puku.
- Voi, narrien lauma on ihmissuku!
- Tosin välistä nähdään tapaus tuttu,
- mätää ylitse vuotava skandaalijuttu.
- Kas, menestys helposti sokaisee
- ja mahdottomuuksiin houkuttelee,
- luo suunnitelmat suuruudenhullut,
- täten varomattomaks mies on tullut.
- Mutta kuka ei tätä virhettä tee,
- vaan kylmän päänsä säilyttää,
- hän kunnian perikuvaksi jää
- ja lopulta itsekin uskoa alkaa:
- ei silmässään ole raiskaa, ei malkaa.
- Mut myöskin pienemmät pyydystäjät
- ovat saalista koonneet kauniit läjät.
- Usein itsensä tällainen kalamies
- jonkin aatteen purtehen nostaa ties,
- hän kerskuupi periaatteillaan,
- aina vakaumus ompi huulillaan,
- mutta sisältä palkkarenki on vaan;
- hän tekee, kun hyvästi maksetaan,
- hänet rahalla, edulla ostaa saa,
- voi vaikka renkaassa taluttaa.
- Joku tuskin pääsi ens’ kynnyksen yli,
- kun etuja kärkkyy jo ahnas syli,
- siit’ alkaen niitä pyydystää, häärää
- joka rapussa ilman rajaa ja määrää,
- mistä tahansa rahaa tai mainetta sataa,
- siellä koettaa hän olla hyvää pataa.
- Ja sekin on nähty: jos takapuoleen
- potkaiset häntä, pian kättäs hän nuolee
- kun heität taas luun – sillä häpeämättä
- hän suutelee jokaista antavaa kättä.
- Ei kannata jatkaa kuvausta,
- se suurestikaan ei siitä muutu,
- sillä – valopilkkuja joskaan ei puutu –
- yleiskuva sentään aina on musta.
- Mitä alaa tahansa tarkasteli,
- on kaikkialla tuo sama peli:
- ulkokuoresta ollaan hyvin tarkat,
- mutta taskuhun kyllä kelpaa markat.
- Pääasia on, että afäärit luistaa.
- Sydän, sielu – kukapa niitä muistaa.
- Kuka kysyy, mikä on mielenlaatu,
- millä keinoin omaisuus on saatu?
- Kuka koskaan konnaa työstään esti,
- kun kaikki vain käy laillisesti?
- Jos taaksesi määräävät piirit hankit,
- erittäinkin suuret liikkeet ja pankit,
- ylikäydä voit monet esteet ja rajat,
- mitä pyyteitä milloinkin vain ajat.
- Monen tahran rikkaus puhtaaksi pesi,
- monen saaliin antoi samea vesi.
- Kun täytettävä on hallitustuoli,
- on jokaisen ryhmän huutavin huoli,
- miten ryhmäpyyteille saatais hyöty:
- paras mies on ensiksi laudalta lyöty,
- ei sanota: oikean tien tuo takaa,
- vaan: tää meidän on mies, hän meille jakaa.
- Mitä edellä tekevät korkeat piirit,
- sitä perästä pienet apinoivat
- joka suuntaan heiluin kuin tuuliviirit,
- mistä penninkin vain siepata voivat.
- He kärkkyvät, vaanivat, politikoivat,
- kellä saaliinjaossa olisi vuoro.
- Ja niinkuin merirosvojen kuoro
- rahaa suuret ja pienet pillit soivat.
- Tähän kaikkeen on totuttu siinä määrin,
- että tekipä oikein tai teki väärin,
- ei ihmisen arvo riipu siitä.
- Rahatonta vain ei kukaan kiitä.
- Ei kukaan halveksi sielutonta,
- jos markkoja hällä on kyllin monta.
- Se aika jäänyt on menneisyyteen,
- jolloinka ohella ahnaan pyyteen
- myös nähtiin intoa nuorekasta
- ja syvää, puhdasta uhrimieltä.
- Nyt kaikki puhuvat kauppiaan kieltä:
- maksu ensin, innostus sitten vasta.
- Jo joka alalla kuihtui aate,
- sitä korvaa enää vain värjätty vaate
- ja hengetön itsetietoisuus.
- Ah, kokemus tuo ei ole uus:
- Pian haihtuu hengen kukkien tuoksu,
- kun alkaa kukkaron kilpajuoksu,
- kun rikkaus ovesta sisään käy,
- ei kohta aatteista jälkeä näy.
- Lie turhaa kai moittia yksilöitä:
- kuten tapa on, siten tehdään töitä,
- on ihminen oman aikansa renki,
- raha Jumala on, se on ajan henki.
- Jos, lukija, sieluas täytä ei kulta,
- voi elämänoksasi katketa sulta;
- jos tahdo et sortua kaikkea vailla,
- sun ulvoa täytyy susien lailla
- ja visusti salata sisimpäsi,
- sillä muutoin mahtava, kylmä käsi
- pian armotta tukkii kaikki tiesi,
- ja silloin olet sa kuollut miesi.
- Kenet leimasi mammonan poltinrauta,
- hän hukassa on, mikään häntä ei auta.
- Rahan tukahduttavaan pakkopaitaan
- on köytetty ihmissielu, tuo hento,
- siks maasta ei kohoa hengen lento.
- Voi kulkea maailman laidasta laitaan,
- joka taholla pursuu lika ja mätä,
- laki korkein on raaka väkivalta,
- ja ajan mielettömyyden alta
- vain kuuluu vihlova sielujen hätä.
- On johtajat vailla ohjelmaa, pohjaa,
- he uppoovat puheisiin, selittelyihin;
- he eivät kajoa pahan syihin,
- heitä itseänsäkin raha ohjaa.
- Tila maailman synkkä on, toivoton,
- sillä vallassa kultainen vasikka on.
- Oli aika, jolloin kokematon
- laps uskoi oikean voittohon
- ja jolloin ihanteiden mailla
- hän kulki uneksijan lailla.
- Täynn’ uskoa lippuunsa lapsellisen
- tään kirjoitti elämänohjehen:
- Se mies vain johtohon nouskohon,
- joka henkensä voimasta johtaja on,
- jota itsekäs pyyde ei seuraa myötä,
- joka rakkaudesta tekee työtä.
- Ah, kaunista silloin unta näin:
- Kävi kansansa edellä pystypäin
- mies rohkea, henkevä, uhrautuvainen.
- Hän oli näkijä, profeetanlainen
- ja viisaus loisti silmistään.
- Ei aatellut hän itseään,
- asui voima ja hyvyys rinnassansa,
- oli työnsä kohteena kärsivä kansa,
- maan heikkojen auttaja oli hän.
- Hänet haavoitti moni nuoli ja oka,
- viha, kateus, parjaus, pilkka ja loka.
- Vaan mieluummin oman elämän
- ois uhrannut ennen kuin väistynyt tieltään.
- Usein uupumus, tuska ahdisti mieltään
- ajan vääryyden, valheen rehottaessa.
- Mutta kammiossansa hiljaisessa
- löys jälleen voimansa sisäisen:
- elon uskon, toivon ja rakkauden.
- On rakkaus oikean palvelija,
- miss’ elää toivo, siell’ aatteen on sija
- ja uskon käsky on: taistele!
- Ah, kaunis uni vain oli se.
Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.