Jouluaattona 1917

Jouluaattona 1917. Kirjoittanut Eino Pakarinen

Nyt loistaa kynttilät kaikkialla –

maa huokaa hirmuisen saastan alla.

On kuollut kansassa miehuus, kunto,

on tylsät aivot ja omatunto.

Lain pyhyys turha on haave mainen,

varmempi kirstu on avonainen.

On viisas, laskeva, vanha veri:

»parempi maksaa ja – vähin erin».

Ja toinen maksaa ja toinen määrää

ja kaikki puhuu ja huutaa, häärää.

Oi joukko saastainen, määrä turha

on se, mit’ auttavi salamurha

ja huuto, uhka ja vieras puku.

On unhoon tuomittu moinen suku!

Niin vaikka kaikki on kurjan kurjaa

ja kaikki kantavat mieltä nurjaa,

niin teihin uskon mä, nuoret Suomen:

on teidän toiminta, teidän huomen!

Hei Suomen leijona, itsenäinen,

mi tekos, tehtäväs ensimmäinen?

Pois maast’ on saatava vieras mahti,

se vaikka vaatisi marssin tahdin

ja vaikka vuotaiskin nuori veri,

paremp’ kuin nääntyä vähin erin,

häpeään hukkua, saastaan kuolla,

kumartaa maahan ja ruoskaa nuolla,

»pumaagat» laatia, piirtää alle,

oikeelle antaa ja vasemmalle.

Oi nuoret Suomen, mä teihin luotan,

mä teiltä paljon, niin – kaikki uotan!

Teit’ kerran siunaavi kansakunta,

jos vaan, – ei, ei se saa olla unta!

Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Sarkatakissa: säkeitä vapaudelle ja isänmaalle. Suojeluskuntain kustannus osakeyhtiö, Helsinki.