Jouluaattona 1917

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jouluaattona 1917.

Kirjoittanut Eino Pakarinen


Nyt loistaa kynttilät kaikkialla –
maa huokaa hirmuisen saastan alla.
On kuollut kansassa miehuus, kunto,
on tylsät aivot ja omatunto.
Lain pyhyys turha on haave mainen,
varmempi kirstu on avonainen.
On viisas, laskeva, vanha veri:
»parempi maksaa ja – vähin erin».
Ja toinen maksaa ja toinen määrää
ja kaikki puhuu ja huutaa, häärää.
Oi joukko saastainen, määrä turha
on se, mit’ auttavi salamurha
ja huuto, uhka ja vieras puku.
On unhoon tuomittu moinen suku!
Niin vaikka kaikki on kurjan kurjaa
ja kaikki kantavat mieltä nurjaa,
niin teihin uskon mä, nuoret Suomen:
on teidän toiminta, teidän huomen!
Hei Suomen leijona, itsenäinen,
mi tekos, tehtäväs ensimmäinen?
Pois maast’ on saatava vieras mahti,
se vaikka vaatisi marssin tahdin
ja vaikka vuotaiskin nuori veri,
paremp’ kuin nääntyä vähin erin,
häpeään hukkua, saastaan kuolla,
kumartaa maahan ja ruoskaa nuolla,
»pumaagat» laatia, piirtää alle,
oikeelle antaa ja vasemmalle.
Oi nuoret Suomen, mä teihin luotan,
mä teiltä paljon, niin – kaikki uotan!
Teit’ kerran siunaavi kansakunta,
jos vaan, – ei, ei se saa olla unta!


Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Sarkatakissa: säkeitä vapaudelle ja isänmaalle. Suojeluskuntain kustannus osakeyhtiö, Helsinki.