Joulukirkossa

Joulukirkossa. Kirjoittanut Esaias Tegnér

Suom. Aarni Kouta.

Jo sammuneet on tulet alttarin!

Ne olivat sen valon heijastusta,

min taivas antoi, yö kun oli musta,

se ainut säteensä loi kuiluihin.

Tuskasta meidät päästää vain tuo valo,

mi Betlehemin yllä säteili:

halvassa seimessä, ah syttyi palo,

mi Luoja oli, ihminen myös jalo,

tien kotiin kaikille se näyttävi.

Ja viisaat miehet mailta kaukaisilta,

Idästä, Ganges-virran rantamilta

sen seimen ääreen kullat, helmet toi,

se seimi sovituksen meille soi.

Vain lapsi! Mutta rauhan ihanilta

hän saapui mailta, miss’ ei miekat lyö,

ei vuoda veri, hänen harteitansa

painosti maailmoiden synninyö, –

hän ukkosen ja myrskyn voimallansa

vaimensi; alkoi valkeuden työ.

Ja autuus, jonka muinoin vaihtoi vaivaan

ens ihmispari aluss’ aikojen,

takaisin meille suotiin jällehen.

Uudelleen laadittihin lait taivaan,

uudelleen taivaat meille aukeni,

joiss’ usko, toivo, rakkaus, vallitsi,

ja veljessopu. – Valtaa kuoleman

inehmot näyttäneet ei kammoovan,

kun rauhan ruhtinas sai ikävöity,

tuo orjantappuroilla seppelöity. –

Ja tammi taittui, kaislat kaatuivat

taas noustakseen: näin kaikki raakuus taipui,

ja Rooman kotkain valta maahan vaipui,

näin välkkyi kyyhkyn siiven hopeat. –

Ah neitsyt, puhtahampi päivän tuojaa,

povessaan kantoi maailmoiden Luojaa.

Korvessa pedot kylpi hurmeessa,

mut esiin astui Judan leijona.

Ylhäällä Isä kiersi tähtitarhaa,

mut maailmassa poika yksin harhaa.

Katuivat kansat, syämet taipuivat,

valtoihin rakkauden vaipuivat.

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.