Juhlaruno Vaasan Laulu- ja Soittojuhlassa 18 18–21/VI. 94

Juhlaruno Vaasan Laulu- ja Soittojuhlassa 18 18–21/VI. 94. Kirjoittanut Kasimir Leino

I.

Miss’ on virrat vuolahimmat, luonto laajin, viljavin,

Missä mielet rautaisimmat, kansa korskein, uljahin,

Siellä merten rantamailla, joita saaret kaunistaa,

Siell’ on Suonien suurin lääni, siell’ on armas Pohjanmaa!

Täällä kynti, kylvi, niitti muinoin heimot Jäämien,

Luonnon laajan liepehillä jumaloitaan palvellen;

Sodan julman tuhotöitä täällä tuskin tunnettiin,

Meren myrskyin sekä hallan kanssa vain kun taisteltiin.

Täällä kaatui vankat kasket, siirtyi suuret louhikot,

Täällä kirveen laulaessa kaikui hyöteet hongikot,

Kunnes tullen uhripäivän pyhät lehdot vilkastui,

Kansan hartaat huokaukset, savupilveen pukeui.

Mutta kerran kevähällä huomaa hylkeen pyytäjät,

Ulkosaarten rannikoilla saalistaan kun väijyvät,

Että kaukaa merten poikki laivat oudot purjehtii,

Kohti heidän kotojansa lailla lokkein kiirehtii.

Valkopurjeet pullistuupi, keulat halkoo ulappaa,

Pian saarten salmekkeille kummat kulkijaimet saa,

Laskee laivat lahden pohjaan, maalle käy kuin omalleen,

Nostaa ristin kummun laelle, käy sen juureen polvilleen.

Kummissansa katsoo tuota vanhat hylkeentappajat,

Vallan oudon aavistuksen mielissään jo tuntevat:

Tullut oisko vainon joukko viemään heiltä viljamaan,

Uhrilehdot leikkimähän, kalapaikat katsomaan?

Kohta vierii viesti teitä: ruotsi maahan saapui jo!

Otti haltuun yhden saaren, koht’ on heidän saaristo,

Ellei käydä kimppuhunsa kaikki niinkuin yksi mies –

Joustaan näät kuin kuokkoansa suomalainen käyttää ties.

Kulki viesti, kansa nousi, sotajoukko kokoutui,

Käytiin kilvan kalpasille, meren laineet punertui –

Mutta vaikka Ukon kansa tehnyt oli uhritkin,

Pysyi maalla ryöstetyllä ristin miehet kumminkin.

Vaivan turhaks nähtyänsä toivoi sentään Pohjan mies,

Että Ukko nuolillansa ristin väelle kostaa ties;

Vaan kun säilyi sijallansa rikkoumatta ristinpuu,

Kansa miettii, vitkaan kääntyy, ristin juureen polvistuu.

Niinkuin nousee ulapasta jyrkkä luoto korkeuteen,

Kestäin kaikki merten myrskyt, hurjat laineet vahtoineen,

Niinp’ on nousi saarekkeelle ai’an tullen linnakin,

Joka ristinmerkin vuoksi nimekseen sai Korsholmin.

Monet tuiskut torjunut on ai’an vierren linna tää,

Jolle kaikki Suomen kansa kiitosta on velkapää,

Sillä senhän turvin säilyy kristinoppi, laillisuus,

Joista, kasvaa kansallemme vihdoin onnen Sampo uus.

II.

Kuin heikko sairas voihki Ruotsin valta,

Kun vietiin hautaan kolmas Juhana:

Sisäiset uskon- sekä vallanriidat

Näät uhkas valtakunnan ruhjoa;

Vaan Kaarlo herttuaan nyt luotti kansa,

Ja Kaarlo itse luotti voimanansa.

Tään vallan mahtava ja kerkäs nousu

Työt’ oli Kustaa Vaasa-vainajan;

Nyt käsi heikko nuoren Sigismundon

Aseeksi Rooman näytti joutuvan:

Hän menot Paavin jälleen Ruotsiin tahtoi

Kai autuuttaan näin etsiä hän mahtoi?

Suomessa niinkuin raskas ukkospilvi

Lamautti kansaa valta Flemingin:

Kuin muinoin heinäsirkat maata myöten

Söi huovit puhtaaks kylät rikkaatkin –

Mut Suitiassa ruhtinasten lailla

Majaili Klaus, jos valtikkaakin vailla.

Jo nurkumaan sai Suomen siivo kansa:

Tää sorto kuninkaan ei tahto lie?

Ja yli maata kertyy parhaat miehet

Ja kansan voihkut Flemingille vie;

Mut marski vastaan ärjyi, laski pilkkaa –

Ei tiennyt peljätä viel’ Jaakko Ilkkaa.

Ikuisten aikain vanha vapausinto

Jo näetsen Pohjanmaalla tulta löi:

Nuo julman rautamarskin huovikoirat

Jo meitä luihin asti liioin söi!

Vain kurjat raukat kärsii orjuuttansa,

Maa vapaa itse suistaa sortajansa!

Nää sanat Poutun Pentti Tukholmasta

Vastuuna Kaarlo herttualta toi.

Ja tuiman myrskyn, kulovalkeen lailla

Ne kohta halki koko Pohjan soi:

Nyt ylös, kansa, ett’ei kalvat ruostu!

Ei Pohjan miehet orjiks koskaan suostu!

Ja Pohjan kansa nousi ja tarttui tapparaan.

Kätehen pyssy, jousi, kupeelle nuijat vaan.

Ja taaja, uljas joukko läks sotaan laulellen,

Edellä Ilkan Jaakko ja Pentti Pouttunen.

Nyt varo valtoasi, kansan syöjä,

Kun kansa itse tuomarikses käy –

Ken joukot suuret saapi suunniltansa,

Ei hälle armon päivää myöskään näy:

Jos kerran Klausta tulee Ilkan vanki,

Niin hurmeestaan myös punoittaapi hanki.

Mut huovineen käy vastaan rautamarski

Ja Kurki Anolastaan lennähtää –

Jo hohtaa haarniskat ja orhit korskuu

Ja peitset päivää vasten välkähtää –

Ja talviyöhön sotatorvet soipi.

Ja kohta miesten hurmeet huppeloipi.

Nokian, Nyystön, Santavuoren kentät

Ne kertoo taisteluista joukon tään –

Vei voiton Fleming kyllä nuijapäistä,

Vaan kansan mielt’ ei saanut nöyrtymään:

Kunnekka Oulu kuohuu uomassansa,

Vapauttaan puoltava on Pohjan kansa!

Lapuat, Siikajoet ja Revonlahdet,

Alavon, Ruonan tappotantereet

Ne saman kaikki meille toistaa neuvon,

Min isät kuollessaan on antaneet:

On synnyinmaansa eestä kaunis kuolla,

Vain kurja kansa vapauttaen ei puolla!

III.

Miks on kansaa tulvaununna tänne kaikkialta,

Miks on liput liehumassa tuolta taivahalta,

Miks kaikuu vaskitorvet, kuuluu marssin tahti,

Miks on meillä vieraanamme «Suomen aamun vahti?»

Onko tullut synnyinmaahan taaskin vainolainen,

Kukistuuko Pohjanmaalla vanhat muistot vainen,

Kosk’ on miestä Korsholmassa mustan metsän lailla,

Koska kaikuu sotamarssit näillä rauhan mailla?

Luojan kiitos, niin ei sentään täällä ole laita,

Sodan vuoks’ ei tänne tultu halki Suomen maita,

Aseisiin ei nostaaksensa vaskitorvet kaikaa,

Ei oo murha mielessämme eikä ilkitaikaa.

Arkityömme heitettiin ja juhlapuku luotiin,

Mukanansa kantele ja laululipas tuotiin,

Tultiin rauhan kiistailuun ja taiteen tanhuville –

Nyt on Väinön, Joukon kansat käyneet kilpasille.

Siksi kaikuu kaikkialla kaunis Suomen soitto,

Siksi helkkyy Suomen laulu, pitkän rauhan voitto,

Siks on suurten miesten maa ja sotamailleen manner

Tänään taiteen pyhä maa ja laulun kiistatanner.

Kannel soipi muistojamme, Suomen suloutta,

Suomen miehen uljuutta ja immen noreutta,

Soipi aamun koittoa ja leivon liverrystä,

Soipi kansan kevättä ja Luojan ylistystä.

Tullos, vanha Väinämöinen, sulosoiton saaja,

Sua vuottaa vieraaksensa koko kansas taaja,

Vuottaa neuvonantajaksi rauhan soitannoissa,

Jottei kuuluis soraääntä sitten otteloissa.

Tullos taikalauluines ja veljet veljiks saata,

Ettei vieraat kylvömiehet siementäisi maata;

Laula suohon riidan kyvyt ja katko kaunan kielet,

Laula rintaan rakkautta ja sopusointuun mielet!

Onhan merta seilata ja maata myös on kyntää,

Metsiä on raivata ja taivas kauas siintää,

Muistotkin on yhteiset ja samat vaivat kestää –

Miksi turhaan tahtoisimme syömmen kieltä estää?

Soios kannel vienon kaunis veljeksille rauhaa,

Siskosille sirkeyttä, muille mieltä lauhaa –

Mutta ällös kansalleni unten virttä soita:

Ees’ on pitkä päivätyö ja paljon murrokoita.

Laula, vanha Väinämöinen, nuoriin innostusta,

Laula kaikkeen kansahasi toivon uskallusta,

Laula tulta sydämmiin ja rintaan kevätmieltä,

Jotta kilvan laulut kaikki synnyinmaan soi kieltä!

Kasimir Leino.

Lähde: Porilainen 29.6.1894.