Juhlien merkeissä

Syrjäseutulaisen näkökulmasta
Juhlien merkeissä
Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 6.8.1931, s. 3 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3190204?page=3 / Viitattu 10.2.2026

elettiin Suodenniemellä viime sunnuntaina. Nyt ei ollutkaan kyseessä tavalliset tusinajuhlat, joita on aina tämän tästä mikä mistäkin syystä, vaan nyt vietettiin meidän oloihimme katsoen oikein suurjuhlaa, jonka kohteena oli 100-vuotias kirkkomme korkealla Koippurinmäellä.

Sata vuotta kirkon ijässä on oikeastaan lyhyt aika, joten sen puolesta siis kirkkoamme voidaan pitää vielä nuorukaisena, sellaisena naimaikään päässeenä, joka vielä ulospäin näyttää pulskalta ja verevältä, vailla vanhuuden harmaita haivenia. Ja nuorukaiseltapa todella kirkkomme näyttääkin, varsinkin nyt, kun se on maalattu ulkoa ja sisältä seisten siis juhlallisella töyryllään kuten sulhasmies uusissa verkavaatteissaan ja plankkisaappaissa naimareisulle lähtiessään. — Ei ole kirkkomme vielä ehtinyt vanhuuttaan harmautua, eikä sammal ole päässyt sen kattoon eikä nurkkapieliin tarttumaan, kuten vanhoissa, jykevissä kivikirkoissa, joiden hartioita painaa useitten satojen vuosien ikä. — Mutta suhteellisesta nuoruudestaan huolimatta on kirkollamme kuitenkin ikää niin paljon, että se arkkitehtuurinsakin puolesta eroaa nykyajan uudenmallisista temppeleistä, jotka ohikulkija hädin tuskin tuntee kirkoksi niiden harjalla olevien ristien perusteella. — Meidän kirkollamme on sentään viime vuosisadalle ominainen arvokkaan juhlallinen olemus, joten se siis suuresti eroaa nykyisen ajan arkkitehtuurin ihmeellisen eriskummallisista aikaansaannoksista.

Mutta oikeastaan onkin kirkon ikä sivuasia, verrattuna siihen toimintaan ja merkitykseen, mikä on jokaisella kirkolla, olkoon se sitten vanha tai nuori. Kirkon työ on ikuisuuden työtä, jota ei mikään maallinen mahti voi tyhjäksi tehdä. Aina on myös kirkolla keskeinen asema ihmisten elämässä, eikä siltä tuota asemaa milloinkaan riistetä pois, ei, vaikka kuinka yritettäisiin. — Maalliset aatteet nousevat, valtaavat mieliä, vaikuttavat hetken ja sitten — häviävät ijäksi kaikeksi. Ne kyllä saattavat lyhyeksi ajaksi vallata koko maailmankin, mutta sittenkin ne häipyvät ikuisuuden yöhön jättäen vain muutaman piirron historian lehdille. Näin käy ja on aina käynyt kaikille maallisille virtauksille ja aatteille.

Mutta kun me katselemme kirkon työtä, niin huomaamme siinä aivan toisen hengen, toisen luonteen. Se oppi, jota kirkossa opetetaan, on kestänyt tuhansia vuosia ja on siitä huolimatta edelleenkin yhä aina uutta ja nuorta. Se on nimittäin ikuista oppia, ja ikuisuuden mittapuu on toinen kuin maallisten. — Kirkon oppi on vaikuttanut kauan, paljon hyvää aikaan saanut. Se on yhtä elävää ja haluttua oppia vielä meidänkin päivinämme kuin tuhannen vuotta sitten. Ja se tulee edelleenkin elämään ja elävöittämään — ikuisesti. —

Ajan aallot lyövät ankarasti nykyisinä aikoina yli meidänkin maamme ja kansamme. Monet sortuvat armottoman maailman jalkoihin, maailman, joka ei vaikealla hetkellä ketään auttaa voi. Mutta yhä vankemmalla pohjalla seisoo nytkin kirkko, joka ennenkin on nähnyt vaivojen vaikeat ajat. Kirkkoa ei kaada hyvien vuosien ylitsevuotava rikkaus eikä raskaiden aikojen lukemattomat vaivat, vaan aina seisoo se varmana ja järkähtämättömänä, vetäen puoleensa, kooten ja yhdistäen. — Kirkko ja sen oppi on loppujen lopuksi ainoa kiinnekohta ja yhdistävä voima, joka meidänkin rikkinäisenä aikakautenamme voi eri aatesuuntien eroavaisuuksia tasoittaa ja sirpaleista ehyttä koota.

— — —

Edellä kosketellut asiat ovat siksi suurimerkityksellisiä ja tärkeitä, ettei tällainen yksinkertainen viikkolehden pakinamaakari voi eikä kykene niitä syvemmin käsittelemään. Sen, mihin edellä viittasin, olen vain kaikessa vaatimattomuudessa halunnut esiintuoda äskeisen juhlan johdosta, juhlan, joka taaskin osoitti, mikä keskeinen asema kirkolla sentään on meidänkin epävakaisina päivinämme.

Sivukulman Santeri

P. S.

Nimimerkki „Kalastajalle" olisi minulla vähän puhumista hänen vastineensa johdosta, mutta kun tuli edellä kosketeltua sovinnollisia asioita, niin en halua tällä kerralla perusteellisesti tarttua »tulenarkoihin» juttuihin. Se olisi nim. hieman samantapaista kuin mennä juhlapuvussa ojankaivuun. — Mutta »edestä syömätön löytyy», sanotaan, ja niinpä voinen myöhemmin palata asiaan. Pyydän vain »Kalastajaa» jättämään arvailemisen, sillä arvatessa voi erehtyä. Jos nim. joku toinen henkilö on suoraan sanonut mielipiteensä ammattikalastuksesta järvissämme niin voin vakuuttaa, ettei hän ole ollut kirjoituksessani »säkkinä», kuten »Kalastaja» epäilee. Niitä »säkkejä» on nimittäin monta, hyvin monta, sillä kaipa »Kalastaja» hyvin ymmärtää, etten sentään joka asiassa tyrkytä yksinomaan omia ajatuksiani lehtien palstoilla ihmisille, huolimatta sivistymättömyydestäni, joka näyttää pahasti järkyttäneen »Kalastajan» mieltä. Vielä huomautan — noin vain kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä — että persoonalliset vihjailut eivät myöskään todista mitään erittäin suurta sivistyneisyyttä, eikä kirjoitukseni johdosta sellaiseen olisi ollut aihetta. Tunnustettiinhan siinä sentään ammattikalastajat kunnon miehiksi, ja käyttämäni kalafiskari-nimitys on pikemminkin kunnia- ja lempinimi kuin haukkumasana.

Muuten oli hauska todeta, että »Kalastaja» pontevasti puolustaa ammattiaan. Niin sopiikin. Minäkin kunnioitan kaikkea työtä ja ihailen niitä, joilla ahkeruus on ohjeena työssä. Erikoisesti ihailtavaa on vielä työ, joka kysyy rohkeutta ja sisua eli t.s. kalastajan ammatti, jossa juuri — kuten »Kalastaja» kauniisti sanoo, »saa taistella 24 tuntia vuorokaudessa luonnon myrskyjä ja tuulia vastaan».

Vielä lopuksi pyydän »Kalastajalle» vakuuttaa, ettei kateus ole kirjoitustani aiheuttanut, vaan k.o. asiaan puutuin siksi, että todella uskon, kuten moni muukin tämän järvikunnan alueella asuva että kalat hävitetään liian kovalla kiireellä järvistämme. Ei edes »Kalastajan» kirjoitus saanut minua epäilyksistäni luopumaan. — Mutta mitäpäs siitä. Ei ole minun asiani ruveta kalavesien jakoa puuhaamaan eikä ketään kalastamasta estämään, joten »Kalastaja» kalastakoon vain. Omasta puolestani toivotan vielä hyvää kalaonnea ja toivotan oikein sydämestäni, ilman sarvia ja hampaita. — Koetan tutustua tässä pikku hiljaa siihen lehteen, mitä »Kalastaja» minulle suositteli, ja ehkäpä sillä välin »Kalastajakin» huomaa, että eivät yksin omiksi tarpeiksi kalastavat henkilöt ole syypäitä lainrikkomuksiin.

Sama