Kaaleppi Jaakonpojan hämmästys
| Satokauden mietteitä | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Kaaleppi Jaakonpojan hämmästys[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Vaaleista ja humpuukimestareista |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 1.10.1936, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889638?page=3 / Viitattu 19.2.2026 |
Vuonna 1836 syyskuun yhdeksäntenäkolmatta — siis tasan sata vuotta takaperin — saapasteli suodenniemeläinen torppari Kaaleppi Jaakonpoika Mouhijärvelle päin pitkin Hyynilän kangasta. Kaalepin matkan tarkoituksena oli hevoskauppa. Piti näet ostaa pläsipää valakka eräältä sukulaismieheltä.
Mutta ostamatta se valakka Kaalepilta jäi, sillä kankaalla eräs tuntematon mies löi häntä kivellä päähän, hautasi Kaaleppi paran sammaliin, pistäen sitä ennen hänen rahansa liivinsä povitaskuun.
Aluksi Kaaleppi Jaakonpoikaa tietenkin kaivattiin, ilmoitettiinpa hänen katoamisestaan viranomaisillekin. Näillä oli kuitenkin tärkeämpiä tehtäviä kuin yhden torpparin etsiminen. Piti näet oikeudessa kryssätä erästä hyväntahtoista rohdoskauppiasta, joka oli asiakkailleen antanut risiiniöljyä enemmän, kuin mitä länsmanni ja susivouti katsoivat ihmisten maharustinkien kestävän — oman kokemuksensa perusteella asiaa arvostellen. Lisäksi oli käräjillä syytettävä ja rangaistukseen vaadittava eräitä kievarien isäntiä, jotka eivät huonoilla keleillä aivan minuutin tarkkuudella seuranneet vahvistettuja aikatauluja. — Niin että Kaalepin asia hautautui vihreän sammalen alle. Ainoa, joka häntä kovasti kalpasi, oli Kaalepin akka, mutta hänkin meni vuoden kuluttua uusiin naimisiin.
Mutta kuluvalla viikolla eräänä koleana päivänä Kaaleppi heräsi horroksesta — hän siis ei ollutkaan kuollut! — ja lähti painelemaan Suodenniemelle päin, ravisteltuaan ensin sammalet takistaan. Hän kummasteli sitä, että varhot olivat tiessä poikittain eikä pituussuuntaan, kuten ennen. Ei ehtinyt tämä seikka vielä häipyä Kaalepin ajatuksista, kun samassa häntä vastaan tuli kiharatukkainen naisihminen, joka istui kumman kapistuksen päällä, istui ja samalla käveli, mennen ohi sen tulimmaista vauhtia. Mutta vieläkin ihmeellisempää näki Kaaleppi! Pitkin tietä tuli hirmuista vauhtia tavattoman suuri halkokuorma, tuli ilman hevosten vetämättä, ryskyen ja haisten. Kaaleppi juoksi metsään, mistä hän silmät kauhusta pyöreinä katseli vielä kolmattakin kummitusta, pyörien päällä kulkevaa rakennusta, jonka seinät olivat lasia. Sekin meni niin kovaa vauhtia ohi, että Kaaleppi itsekseen huudahti; »Tuo ei voi olla totta!»
Mutta ihminen tottuu kaikkeen ja niin tottui Kaaleppikin. Hän tuli vihdoin pitäjän aukealle, istui tien vierelle ja ihmetteli. Paljon oli maailma muuttunut siitä, kun hän lähti hevosta Mouhijärveltä ostamaan. Talot olivat maalattuja, pellot avaria ja hyvinhoidettuja, tiet leveitä, vieläpä naisetkin olivat kauniimpia kuin ennen. Kaaleppi totesi, että naisilla oli miltei poikkeuksetta kihara tukka, punaiset posket ja koreat puvut, vielä koreammat kuin ennen pappilan mamselleilla. — Poikettuaan erääseen taloon hän näki ja koki yhä kummempaa. Päre oli hyljätty, samoin myös kynttilä. Katosta roikkui korttelinvetoinen pullo, jossa oli kirkas tuli. Se syttyi ilman tuluksia ja sammui myös puhaltamatta. Kun talon isäntä peukaloi hetken kaapin päällä olevaa toosaa, niin sieltä tuli soittoa, laulua, puhetta ja vaikka mitä. Samainen isäntä keskusteli vielä Tampereella asuvan poikansa kanssa, puhuen nuoran päässä olevaan trattiin. Ei Kaaleppi enää uskaltanut väittää valheeksi edes sitä, kun isäntä kertoi heillä puidun yhtenä päivänä seitsemänkymmentä säkkiä kauroja kuuden hengen väellä. Eikä sitäkään, että ihmiset lentävät jonkinlaisella koneella, niinkuin talon renkipoika väitti, sanoen itsekin lentäneensä. Tosin kyllä Kaaleppi hieman epäili pojan juttua, se poika naureskeli siinä jutellessaan ja oli muutenkin klovarin näköinen, mutta mene tiedä, vaikka lentäisivätkin sen puoleen.
Kaaleppi jäi siihen taloon yöksi ja illalla hän kertoi talonväelle ihmeellisen elämäntarinansa. Sitäkös kummasteltiin kovin. — Siinä tarinoidessa sai Kaaleppi myös kuulla yhä ihmeellisempiä asioita maailman tapahtumista ja kehityksestä sadan vuoden aikana. Nyt hänelle selitettiin sekin, että ne maantiellä itsekseen kulkevat kapistukset ovat autoja, joilla voi Tampereen matkankin tehdä reilusti neljässä tunnissa. Ja täältä kaupunkiin menee halkokuorma, mullinruho ja mikä tavara hyvänsä vajaassa kahdessa tunnissa.
— Jaa-a, sanoi Kaaleppi, kylläpä päästään nopeasti, peräti nopeasti. Että halkokuormakin kahdessa tunnissa! — Kyllä kai sitten postikin, jota ennen vanhaankin koetettiin kiireellä perille jouduttaa, varmasti kuljetetaan rasvatun salaman vauhdilla? — Hm, tuota, sanoi isäntä, posti kuljetetaan täällä edelleenkin hevospelillä ja kirje menee vuorokaudessa täältä Tampereelle.
— — —
Älkäämme millään mokomin ihmetelkö Kaalepin käytöstä, vaikka hän isännän puheen kuultuaan purskahtikin omituiseen nauruun ja lähti täyttä kurkkua hohottaen ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Meidän tulee muistaa, että Kaaleppi parka oli yhtenä päivänä kokenut liian monta järkytystä ja minkä hän viimeksi kuuli, se nähtävästi lopulta sekoitti hänen järkensä. — Talonväki kuuli vielä, miten Kaaleppi maantielle astuessaan ehtimiseen hoki: »Halkokuorma parissa tunnissa, kirje vuorokaudessa, hah, hah, hah.» Muuta ei ennätetty kuulla, sillä Kaaleppi jäi samassa halkoauton alle ja kuoli.
Kaaleppi Jaakonpojan haudalle ei laskettu seppelettä. Mutta hänen hautauspäivänsä pysyy kaikkien muistossa sentähden, että samana päivänä tehtiin päätös postimaksujen korottamisesta.
Sivukulman Santeri
- ↑ Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.