Kadonnut, löydetty

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kadonnut, löydetty.

Kirjoittanut Simo Korpela


Mä luonnon villistä öljypuusta
Leikattiin pienenä irralleen.
Ja tulin siirretyks’ hyvään puuhun:
Mä tulin oksaksi Jeesukseen.
Mä vapaaks’ Aadamin syntisyystä
Ja kuolon kahleista pääsin niin.
Mun syntivaatteista Herra riisui,
Puettain autuuden vaatteisiin.
Nyt mieltä Herran mä täyttää tahdoin,
Maailman vehkeitä vältellen.
Niin kasteenarmossa turvallisna
Mä vietin elämää lapsuuden.
Jo usein aattelin maata tuota
Miss’ usvat kuoleman hälvenee,
Miss’ elonkyllyyttä sielut nauttii
Ja rinnat riemusta sykkäilee.
Miss’ sielunvammat on terveiks’ tehty
Ja haavat synnin ja turmion;
Ja maiset vaivat ja elontuskat
Pois unhotuksella pestyt on.
Ja sinne päätin mä armon turvin
Vakaana Herrassa vaeltaa
Ja siellä asua autuudessa,
Ihaillen ijäti Jumalaa.
***
On paljon vaaroja taivaan tiellä
Ja monta polkua kuolemaan,
Ja usein vaara on suurin siellä,
Miss’ ei sen löytyvän luultukaan:
Meit’ tahtoo kiusaaja viekas niellä.
Se mailman kiittävi onnelaksi
Ja elonpuuks’ kuvaa tiedonpuun,
Se synnin maalaapi valkeaksi
Ja valheiks’ lausehet Herran suun,
Teeskellen ystäväks’ parhaimmaksi.
Ja joka tiell’ on sen viekkaan ansa,
Jok’ onnenlähteen se saastuttaa,
Jok’ askel ilkeillä neuvoillansa
Se mailmaa sieluhun istuttaa.
Niin vaarass’ suuress’ on Herran kansa.
Se nostaa totuuden ristinpuuhun,
Ett’ arkamieliset harhaan sais;
Se lykkää lauseensa suurten suuhun,
Ett’ pienten parvissa uskottais
Ja heikot syöksyisi surman suuhun.
Ja moni uskoo sen valhekieltä
Ja juomaa tarjoamaansa juo.
Niin harhaan joutuen taivaan tieltä,
He eksyy kuoleman kaivoin luo,
Ja harva takaisin pääsee sieltä.
Mua käärme viekoitti tiedon puulle:
Mä lähdin vain sitä katsomaan.
Mut himon siitti se sieluhuni,
Jo maistaa päätin oi kerran vaan.
Mut maistoin vielä ja vieläkin
Ja taivaat, autuudet unhotin.
Nyt kuljen keskitse ruusutarhain,
– En ruusun piikkejä huomannut –
Juon kukkain tuoksua, valheen vettä
Ja unhoon jää elontaistelut.
Niin askel askelelt’ alaspäin
Mä mailmaan juoksin ja sinne jäin.
Jos joskus, muistaen menneisyyttä,
Mä omaantuntooni piston sain,
Sen lupauksilla uneen tuudin
Ja syntilähteistä rauhaa hain.
Näin totun taitavaks’ pahuuteen:
Mä pahaa mietin ja pahaa teen.
***
On taivahan Herralla keinoa monta,
Joll’ armossa etsii taitamatonta.
Oi ihmeellinen, ylen ihmeellinen
Hänen rakkautensa on syntisehen!
Ei kiusaajan valtaan helpolla heitä
Hän turhuuden helmaan heittäyneitä:
Useasti on ihmeitä täynnä se tie,
Joll’ eksyvän löytää ja taltehen vie.
Kuten lastansa äiti, nyt hellii ja korjaa,
Taas vitsalla lyö kuten armoton orjaa.
Usein myös kätens’ säälittä sammuttavat
Elon uhkuvan toiveet hehkuvimmat.
Väliin eksyvän vie liki tuonelan rantaa
Tai syntien heelmäin kypsyä antaa.
Syvin vaikutin kuitenkin kaikessa on
Isän rakkaus suuri ja tutkimaton.
Näin vitsoen, kutsuen, houkutellen
Mua etseili myös Isä taivaan.
Hän vei minut luo ilonlähtehien,
Hän johti mun kulkuni vaivaan.
Mä voittoa toivoin ja tappiot sain;
Himon kaivojen, kätteni valmistamain,
Vei vettä mun karvasta juomaan.
Niin alkavat silmäni aukenemaan:
Jo vaivaini syitä mä mietin,
Pian joutuen huonona huokailemaan:
Oi kuinka mä aikani vietin!
Ja unhotin Herrani armon ja lain
Ja ihmisten oikkuja seurasin vain
Ja luotuja luojana palvoin!
Jo huokailin: vieläkö mahtaisikaan
Isä tuntea huonoa lastaan,
Jos lähtisin luoksensa tunnustamaan:
Mä syntiä tein sua vastaan.
Hän vieläkö anteeksi antaa ne vois
Ja syyni ja syntini pyyhkisi pois
Ja lapseksensa mun ottais?
Olet mahdoton, mahdoton autuutehen,
Näin kaikuvi pettäjän ääni.
Ja todeksi täytyi mun uskoa sen,
Kun katselin taaks’ elämääni:
Jos minnekkä tutkivan silmänsä luo,
Niin kaikki ne syntejä muistohon tuo
Ja kostoa kylminä huutaa.
Niin uhkaa ja kostoa kuulen mä lain.
Oi kuinka se synkkänä soikaan!
Mut toivoa toisinaan heikkoa sain,
Kun muistelin tuhlaaja-poikaa
Ja kuink’ isä auttaen, armahtaen
Taas vastahan otti sen langennehen,
Kun köyhänä kääntyi se teiltään.
Sota ankara niin oli sielussani:
Yö taisteli aamua vastaan,
Mua kiusaaja syytti ja houkutteli,
Ei luopuis se kiusattavastaan.
Epäusko ja usko niin kamppailivat
Ja toivo ja tuntehet toivottomat
Sisimmässäni vuoroin vaihtui.
***
Oi synti! sen valta on hirmuinen!
– Niin kenpä ei tuntisi tuskia sen –
Mut ompa oi sentään voittaja sulla
Ja pelastus sielulla ahdistetulla.
Se voima, se voittaja armo on taivaan.
Ken uskoo, se joudu ei vaivaan.
Oi armo! sen voima on ihmeellinen:
Sen kautta on mahdoton mahdollinen.
Se syyttehet tunnon ja tuomiot häätää
Ja Jeesuksen sovinnon sielulle säätää
Ja anteeksiannon se tunnolle takaa.
Ken uskoo, sen toivo on vakaa.
Oi armo! sen voima on ihmeellinen:
Se päättääpi kuoleman orjuuden
Ja vangit se riistää vangitsijalta,
Niin loppuvi synnin ja saatanan valta
Ja vapauden päivä se kirkkaana koittaa.
Ken uskoo, se voittaa, se voittaa.
Niin miljoonat maass’ ikikirkkauden
Jo riemulla kertovat ihmeistä sen:
Niin Latsarus köyhä ja syntinen nainen
Ja ryöväri Herraamme turvautuvainen
Jo heelmiä armon he siell’ ijät niittää
Ja armosta Jeesusta kiittää.
Kun uudelleen ja uudelleen
Mä Jeesuksesta kuulla sain,
Niin usko syttyi sydämeen
Ja armoon uppos uhkat lain.
Ja Isä vaatettaapi mun
Vanhurskauden pukuun
Ja siirtää kuoloon tuomitun
Jumalan lasten lukuun.
Nyt huolet huokauksilleen
Ne vaihtui eloon uhkuvaan;
Sain taivaan aarteet sydämeen
Ja taivaan toivon autuaan.
Oi itse Jeesus armoinen
Käy sielun kuninkaaksi.
Oi syystä voi niin jokainen
Mua kiittää autuaaksi.
Niin uudeks’ vanha vaihdettiin
Ja elon uuden sielu sai,
Suu puhkes uusiin puheisiin:
Tää oli hengen heluntai.
Ja maailmakin tuntui tää,
Kuin ois se aivan toinen;
On kulkijalle keveempää
Sen tiekin vaivalloinen.
Näin orja köyhä kuoleman
Ja valheen kahlein vangittu
Taas matkamies on taivahan
Ja kutsuttu ja valittu.
Taas olen oksa elonpuun
Ja sukuperää suurta:
Mä kuulun sukuun siunattuun,
Oon taivaallista juurta.
***
Verellään Jeesus puhtahaksi
Saastoista pesee syntisen,
Näin tehden mustan valkeaksi
Ja eläväksi kuollehen.
Mut monta vielä synninjuurta
Sydämeen katkeematta jää
Ja monta säätä pientä, suurta
Sen maailmahan yhdistää.
Niin paljon Herralla on vaivaa,
Ennen kuin kaikk’ on katkotut.
Saa monta kertaa kyntää, kaivaa
Ja kuulla huudot, huokailut.
Siks’ moni korven tiehen kyltyy
Ja vaivaan sen ja vastuksiin.
Niin voimat vaipuu, himo yltyy
Ja niin he palaa Egyptiin.
Mut toiset kestää Kanaantiellä
Ain’ liittyen vaan Jeesukseen,
Sill’ apuaan ei koskaan kiellä
Hän antamasta omilleen.
Myös täydellinen esikuva
Hän, Jeesus, uskovilleen on:
Oi nöyryys kaikkeen alistuva
Ja rakkaus oi verraton!
Jos lohdutti tai antoi nuhteen,
Oi totta, pyhää oli se!
Niin kaikess’ on ja kaikkein suhteen
Hän tosi ihmislihanne.
Mä tuntein täysin, aattein varmoin
Tiet’ taivaan lähdin kulkemaan,
Ain’ päätellen: oi uskoin, armoin
Mä saavutan sen rauhan maan.
Mut tunteet sammui sielustain
Ja särkyi varmat kaavat
Ja kylmää lämmön sijaan sain
Ja rauhan sijaan haavat.
Ja kun mä vielä elämääni
Vertailin eloon Jeesuksen,
Niin alas painui pysty pääni
Ja jouduin joukkoon viimeisten.
Nyt mull’ on huonoutta vaan,
Oon köyhä kaikin puolin,
Herralta kaikki lahjaks’ saan,
Hän elää nyt, mä kuolin.
Jo valmis varsin ollut oisin,
Niin luulin, taivaan elämään.
Mut Herra itse tiesi toisin
Ja jätti kehnon kypsymään.
Ja paljon kypsytettävää
Ja kuoltavaa lie vielä.
Viel’ ehkä täytyy nöyryyttää
Mua monen tuskan tiellä.
Mut köyhtymys ja kuritukset
Ne ajaa juureen ristinpuun,
Ja pyynnöt, huudot, rukoukset
Niin täyttää sydämen ja suun.
Mut lohdutuksen vuolas vuo
Ain’ anovalle aukee
Ja kyllyytt’ armon sielu juo
Ja elpyy toivo raukee.
Niin suu ja sydän hartahasti
Käy Herraa hyvää kiittämään,
Jok’ äidin tavoin tähän asti
Mua kannellut on kädellään.
Näin ilon aikaan ihanaan
Ain’ vaihtuu itkunpäivät,
Ja kerran totta huutaa saan:
Nyt ijäks’ itkut jäivät.
***
Rakkaus, taivahan lahjoista parhain,
Kaunihin kukkanen Eedenin tarhain.
Herramme Jeesus armollinen,
Hän sieluhun uskovan istutti sen.
Rakkaus yksin on kansojen kesken
Turvana orvon ja lohtuna lesken,
Rakkaus voimana voimattomain
Ja rohtona sielujen sairastavain.
Vahvista, rakkaus, valtasi hyvä:
Tuska on kansoissa synkeä, syvä!
Minne sä käyt, siell’ onnea on.
Mut muualla onni on tuntematon.
Jeesus on antanut meill’ esimerkin,
Kuinka on työssä ja tuntehin herkin
Suurinta käskyä täytettävä
Ja lahjoja kaikkia käytettävä.
Kun uskossa löysin mä Jeesuksen,
Sydän lämpeni, rakkaus lämmitti sen;
Sydän lämpeni lämpimäks’ kaikkia kohtaan:
Se kättäni käskee ja jalkani johtaa.
Ja määrä sen lämmön ja rakkauden,
Se näyttää mun suhteeni Jeesuksehen.
Useasti on rakkaus sammumillaan,
Jos minkä mä teen, sydän kylmä on vaan.
Oi silloin mä tiedän: jo hukkasin parhaan:
Sydän Jeesuksen luota on joutunut harhaan.
Ja niin tämä jäähtymys rakkauden
Lähemmäksi mun taas ajaa lähteitä sen.
Niin jäähdyn ja sammun mä kylmissä maan,
Mut Golgatan lähteillä lämmintä saan.
Näin lahjaksi saaden, mä lahjaksi annan
Ja kaatuvan nostan ja heikkoa kannan
Ja hairahtuneelle mä viitotan tien
Ja nälkäisen syödä mä leipäni vien.
Mut paljoa, paljoa runsahammin,
Sen tiedän, mä rakkautt’ tarvitsisin,
Ett’ aatetta Herrani vastata voisin
Ja kunniaa hälle kaikessa toisin.
Sen vuoks’ yhä huono mä huokaelen:
Mua armahda, auta, oi armollinen!
***
Ei ainaista taivahan rauhaa
Tääll’ uskova nauttia saa.
Tänä päivänä tyyntä ja rauhaisaa,
Ehkä huomenna myrskyt jo pauhaa.
Ja myrskyt ja vainojen raivot,
Oi kiusaajan työtä on nuo.
Tiell’ uskovan kyynsä ja katkunsa luo
Kaikk’ kalman ja kuoleman kaivot.
Sadat sillä on juonet ja eljet,
Ei vaaratta vahvempikaan.
Pahan vehkeitä joutuu toimittamaan
Sydänystävät, siskot ja veljet.
Ja hän pettävi varmimmanki,
Jos lakkaapi valvominen;
Jos vaipuvat vaan kädet rukouksen,
Olet huomaamattas jo vanki.
Jos kaunihiks’ luudilla laastaan
Sydän silloin ja tällöin vaan,
Jos aina et katso sä armahtajaan,
Pian orjana oot himon saastaan.
Siks’ huolensa hurskasten huulet
Ain’ Herralle kantakohon,
Jos lämmintä, tyyntä ja rauhaista on
Tai raivoopi myrskyt ja tuulet!
Niin aina, oi ainasen aina
Isän luo hyvä kristitty käy,
Käy silloinkin, vaikka ei vaaroja näy.
Tämä muistoasi kätköhön paina!
Isän luo ylös maasta mun vie
Sama kiusaajan saartama tie,
Mikä muillakin uskovill’ on edessään.
Samat kiusat ja helteet ja vaivat,
Joit’ itkeä vanhat jo saivat,
Oi niitäpä ilman en jää minäkään!
Siks’ ain’ yhä uudestaan
Olen joutunut huokailemaan,
Kun kiusaajan itseni kietoa soin.
Täst’ oppinut oon vähitellen,
Kenen luokse ja kuinka ja kellen
Hätän’ yöllä ja päivällä viedä mä voin.
Monet päätökset kauniit mä tein,
Valat vahvat mä Herralle vein:
Oi itsensä pettämist’ ompi ne vaan!
Nyt huudan mä Jeesuksen puoleen
Sen turvaten hoitoon ja huoleen,
Hält’ yksin mä voittohon voimia saan.
Ja milteipä loppumaton
Rukousteni aiheisto on,
Pääpyyntöä kuitenkin kaksi on vaan:
Mun syntini anteeksi anna,
Mua vahvista, auta ja kanna,
Ett’ ei mua maailma veis mukanaan!
Oman tuntien heikkouden
Sekä Jeesuksen rakkauden,
Mä uskossa käyn yhä rukoukseen,
Niin heikkonakin voin jatkaa
Isän viitoittamaa kotimatkaa,
Oi matkaani luoksensa taivaaseen.
***
Sä, kristitty, ajanmeren aaltojen taa
Luot katsehes kaihoavaisen.
Oi siell’ ikionnen on autuas maa,
Kodiks’ Herrassa kuolleet jo sai sen.
Siell’ loistavi uus, pyhä Jeerusalem,
Sen kristallimuurit ja -linnat.
Pyhän kasvoista kirkkaus kultaapi sen
Kadut, kukkulat, vaarojen rinnat.
Valonlähde ja aurinko autuuttavin
Hän, Herramme, itse on siellä.
Hänet näämme niin kasvoista kasvoihin,
Johon uskomme nyt elontiellä.
Ja siell’ ijät kukkivi elämänpuu
Ja Saaronin tuoksuvat liljat.
Niin tähkiksi kypsiksi puhkeutuu
Nykytoivojen heilivät viljat.
Sen kansa on uusi ja onnellinen
Ja uudet sen katsantokannat.
Sen kiitosta soi kylet kunnahien
Ja riemua virtojen rannat.
Siell’ armojen Herra se hallitsee
Ja autuuden aarteita jakaa.
Näist’ uskova toivossa riemuitsee
Ja se toivo on varma ja vakaa.
Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa
On haudan ja haadeksen toisella puolen.
Kun armojen virroissa pestynä kuolen,
Siell’ autuutta henkeni nauttia saa.
Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa
On valkean istuimen luona: on taivas.
Tien sinne, sen Jeesus jo ristillä raivas,
Nyt valmista tietä vain kulkea saa.
Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa
Useasti se silmähän himmynä loistaa.
Mut armo kun taas sumut sielusta poistaa,
Sitä silmäni kirkkaana katsella saa.
Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa!
Kaikk’ kaihoni, kaipuuni täyttyvät siellä.
Mua auta, oi Jeesus, ja johdata tiellä,
Mua heikkoa, kiusaajan ahdistamaa!
Kun sun yhä tielläni oppahaks’ saan,
Joka ostit mun itselles kuolosta kerran,
Oi turvissa sun, pyhän armojen Herran,
Ma saavutan Kaanaan, sen toivojen maan.


Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.