Kadonnut, löydetty
| Kadonnut, löydetty. Kirjoittanut Simo Korpela |
- Mä luonnon villistä öljypuusta
- Leikattiin pienenä irralleen.
- Ja tulin siirretyks’ hyvään puuhun:
- Mä tulin oksaksi Jeesukseen.
- Mä vapaaks’ Aadamin syntisyystä
- Ja kuolon kahleista pääsin niin.
- Mun syntivaatteista Herra riisui,
- Puettain autuuden vaatteisiin.
- Nyt mieltä Herran mä täyttää tahdoin,
- Maailman vehkeitä vältellen.
- Niin kasteenarmossa turvallisna
- Mä vietin elämää lapsuuden.
- Jo usein aattelin maata tuota
- Miss’ usvat kuoleman hälvenee,
- Miss’ elonkyllyyttä sielut nauttii
- Ja rinnat riemusta sykkäilee.
- Miss’ sielunvammat on terveiks’ tehty
- Ja haavat synnin ja turmion;
- Ja maiset vaivat ja elontuskat
- Pois unhotuksella pestyt on.
- Ja sinne päätin mä armon turvin
- Vakaana Herrassa vaeltaa
- Ja siellä asua autuudessa,
- Ihaillen ijäti Jumalaa.
- ***
- On paljon vaaroja taivaan tiellä
- Ja monta polkua kuolemaan,
- Ja usein vaara on suurin siellä,
- Miss’ ei sen löytyvän luultukaan:
- Meit’ tahtoo kiusaaja viekas niellä.
- Se mailman kiittävi onnelaksi
- Ja elonpuuks’ kuvaa tiedonpuun,
- Se synnin maalaapi valkeaksi
- Ja valheiks’ lausehet Herran suun,
- Teeskellen ystäväks’ parhaimmaksi.
- Ja joka tiell’ on sen viekkaan ansa,
- Jok’ onnenlähteen se saastuttaa,
- Jok’ askel ilkeillä neuvoillansa
- Se mailmaa sieluhun istuttaa.
- Niin vaarass’ suuress’ on Herran kansa.
- Se nostaa totuuden ristinpuuhun,
- Ett’ arkamieliset harhaan sais;
- Se lykkää lauseensa suurten suuhun,
- Ett’ pienten parvissa uskottais
- Ja heikot syöksyisi surman suuhun.
- Ja moni uskoo sen valhekieltä
- Ja juomaa tarjoamaansa juo.
- Niin harhaan joutuen taivaan tieltä,
- He eksyy kuoleman kaivoin luo,
- Ja harva takaisin pääsee sieltä.
- Mua käärme viekoitti tiedon puulle:
- Mä lähdin vain sitä katsomaan.
- Mut himon siitti se sieluhuni,
- Jo maistaa päätin oi kerran vaan.
- Mut maistoin vielä ja vieläkin
- Ja taivaat, autuudet unhotin.
- Nyt kuljen keskitse ruusutarhain,
- – En ruusun piikkejä huomannut –
- Juon kukkain tuoksua, valheen vettä
- Ja unhoon jää elontaistelut.
- Niin askel askelelt’ alaspäin
- Mä mailmaan juoksin ja sinne jäin.
- Jos joskus, muistaen menneisyyttä,
- Mä omaantuntooni piston sain,
- Sen lupauksilla uneen tuudin
- Ja syntilähteistä rauhaa hain.
- Näin totun taitavaks’ pahuuteen:
- Mä pahaa mietin ja pahaa teen.
- ***
- On taivahan Herralla keinoa monta,
- Joll’ armossa etsii taitamatonta.
- Oi ihmeellinen, ylen ihmeellinen
- Hänen rakkautensa on syntisehen!
- Ei kiusaajan valtaan helpolla heitä
- Hän turhuuden helmaan heittäyneitä:
- Useasti on ihmeitä täynnä se tie,
- Joll’ eksyvän löytää ja taltehen vie.
- Kuten lastansa äiti, nyt hellii ja korjaa,
- Taas vitsalla lyö kuten armoton orjaa.
- Usein myös kätens’ säälittä sammuttavat
- Elon uhkuvan toiveet hehkuvimmat.
- Väliin eksyvän vie liki tuonelan rantaa
- Tai syntien heelmäin kypsyä antaa.
- Syvin vaikutin kuitenkin kaikessa on
- Isän rakkaus suuri ja tutkimaton.
- Näin vitsoen, kutsuen, houkutellen
- Mua etseili myös Isä taivaan.
- Hän vei minut luo ilonlähtehien,
- Hän johti mun kulkuni vaivaan.
- Mä voittoa toivoin ja tappiot sain;
- Himon kaivojen, kätteni valmistamain,
- Vei vettä mun karvasta juomaan.
- Niin alkavat silmäni aukenemaan:
- Jo vaivaini syitä mä mietin,
- Pian joutuen huonona huokailemaan:
- Oi kuinka mä aikani vietin!
- Ja unhotin Herrani armon ja lain
- Ja ihmisten oikkuja seurasin vain
- Ja luotuja luojana palvoin!
- Jo huokailin: vieläkö mahtaisikaan
- Isä tuntea huonoa lastaan,
- Jos lähtisin luoksensa tunnustamaan:
- Mä syntiä tein sua vastaan.
- Hän vieläkö anteeksi antaa ne vois
- Ja syyni ja syntini pyyhkisi pois
- Ja lapseksensa mun ottais?
- Olet mahdoton, mahdoton autuutehen,
- Näin kaikuvi pettäjän ääni.
- Ja todeksi täytyi mun uskoa sen,
- Kun katselin taaks’ elämääni:
- Jos minnekkä tutkivan silmänsä luo,
- Niin kaikki ne syntejä muistohon tuo
- Ja kostoa kylminä huutaa.
- Niin uhkaa ja kostoa kuulen mä lain.
- Oi kuinka se synkkänä soikaan!
- Mut toivoa toisinaan heikkoa sain,
- Kun muistelin tuhlaaja-poikaa
- Ja kuink’ isä auttaen, armahtaen
- Taas vastahan otti sen langennehen,
- Kun köyhänä kääntyi se teiltään.
- Sota ankara niin oli sielussani:
- Yö taisteli aamua vastaan,
- Mua kiusaaja syytti ja houkutteli,
- Ei luopuis se kiusattavastaan.
- Epäusko ja usko niin kamppailivat
- Ja toivo ja tuntehet toivottomat
- Sisimmässäni vuoroin vaihtui.
- ***
- Oi synti! sen valta on hirmuinen!
- – Niin kenpä ei tuntisi tuskia sen –
- Mut ompa oi sentään voittaja sulla
- Ja pelastus sielulla ahdistetulla.
- Se voima, se voittaja armo on taivaan.
- Ken uskoo, se joudu ei vaivaan.
- Oi armo! sen voima on ihmeellinen:
- Sen kautta on mahdoton mahdollinen.
- Se syyttehet tunnon ja tuomiot häätää
- Ja Jeesuksen sovinnon sielulle säätää
- Ja anteeksiannon se tunnolle takaa.
- Ken uskoo, sen toivo on vakaa.
- Oi armo! sen voima on ihmeellinen:
- Se päättääpi kuoleman orjuuden
- Ja vangit se riistää vangitsijalta,
- Niin loppuvi synnin ja saatanan valta
- Ja vapauden päivä se kirkkaana koittaa.
- Ken uskoo, se voittaa, se voittaa.
- Niin miljoonat maass’ ikikirkkauden
- Jo riemulla kertovat ihmeistä sen:
- Niin Latsarus köyhä ja syntinen nainen
- Ja ryöväri Herraamme turvautuvainen
- Jo heelmiä armon he siell’ ijät niittää
- Ja armosta Jeesusta kiittää.
- Kun uudelleen ja uudelleen
- Mä Jeesuksesta kuulla sain,
- Niin usko syttyi sydämeen
- Ja armoon uppos uhkat lain.
- Ja Isä vaatettaapi mun
- Vanhurskauden pukuun
- Ja siirtää kuoloon tuomitun
- Jumalan lasten lukuun.
- Nyt huolet huokauksilleen
- Ne vaihtui eloon uhkuvaan;
- Sain taivaan aarteet sydämeen
- Ja taivaan toivon autuaan.
- Oi itse Jeesus armoinen
- Käy sielun kuninkaaksi.
- Oi syystä voi niin jokainen
- Mua kiittää autuaaksi.
- Niin uudeks’ vanha vaihdettiin
- Ja elon uuden sielu sai,
- Suu puhkes uusiin puheisiin:
- Tää oli hengen heluntai.
- Ja maailmakin tuntui tää,
- Kuin ois se aivan toinen;
- On kulkijalle keveempää
- Sen tiekin vaivalloinen.
- Näin orja köyhä kuoleman
- Ja valheen kahlein vangittu
- Taas matkamies on taivahan
- Ja kutsuttu ja valittu.
- Taas olen oksa elonpuun
- Ja sukuperää suurta:
- Mä kuulun sukuun siunattuun,
- Oon taivaallista juurta.
- ***
- Verellään Jeesus puhtahaksi
- Saastoista pesee syntisen,
- Näin tehden mustan valkeaksi
- Ja eläväksi kuollehen.
- Mut monta vielä synninjuurta
- Sydämeen katkeematta jää
- Ja monta säätä pientä, suurta
- Sen maailmahan yhdistää.
- Niin paljon Herralla on vaivaa,
- Ennen kuin kaikk’ on katkotut.
- Saa monta kertaa kyntää, kaivaa
- Ja kuulla huudot, huokailut.
- Siks’ moni korven tiehen kyltyy
- Ja vaivaan sen ja vastuksiin.
- Niin voimat vaipuu, himo yltyy
- Ja niin he palaa Egyptiin.
- Mut toiset kestää Kanaantiellä
- Ain’ liittyen vaan Jeesukseen,
- Sill’ apuaan ei koskaan kiellä
- Hän antamasta omilleen.
- Myös täydellinen esikuva
- Hän, Jeesus, uskovilleen on:
- Oi nöyryys kaikkeen alistuva
- Ja rakkaus oi verraton!
- Jos lohdutti tai antoi nuhteen,
- Oi totta, pyhää oli se!
- Niin kaikess’ on ja kaikkein suhteen
- Hän tosi ihmislihanne.
- Mä tuntein täysin, aattein varmoin
- Tiet’ taivaan lähdin kulkemaan,
- Ain’ päätellen: oi uskoin, armoin
- Mä saavutan sen rauhan maan.
- Mut tunteet sammui sielustain
- Ja särkyi varmat kaavat
- Ja kylmää lämmön sijaan sain
- Ja rauhan sijaan haavat.
- Ja kun mä vielä elämääni
- Vertailin eloon Jeesuksen,
- Niin alas painui pysty pääni
- Ja jouduin joukkoon viimeisten.
- Nyt mull’ on huonoutta vaan,
- Oon köyhä kaikin puolin,
- Herralta kaikki lahjaks’ saan,
- Hän elää nyt, mä kuolin.
- Jo valmis varsin ollut oisin,
- Niin luulin, taivaan elämään.
- Mut Herra itse tiesi toisin
- Ja jätti kehnon kypsymään.
- Ja paljon kypsytettävää
- Ja kuoltavaa lie vielä.
- Viel’ ehkä täytyy nöyryyttää
- Mua monen tuskan tiellä.
- Mut köyhtymys ja kuritukset
- Ne ajaa juureen ristinpuun,
- Ja pyynnöt, huudot, rukoukset
- Niin täyttää sydämen ja suun.
- Mut lohdutuksen vuolas vuo
- Ain’ anovalle aukee
- Ja kyllyytt’ armon sielu juo
- Ja elpyy toivo raukee.
- Niin suu ja sydän hartahasti
- Käy Herraa hyvää kiittämään,
- Jok’ äidin tavoin tähän asti
- Mua kannellut on kädellään.
- Näin ilon aikaan ihanaan
- Ain’ vaihtuu itkunpäivät,
- Ja kerran totta huutaa saan:
- Nyt ijäks’ itkut jäivät.
- ***
- Rakkaus, taivahan lahjoista parhain,
- Kaunihin kukkanen Eedenin tarhain.
- Herramme Jeesus armollinen,
- Hän sieluhun uskovan istutti sen.
- Rakkaus yksin on kansojen kesken
- Turvana orvon ja lohtuna lesken,
- Rakkaus voimana voimattomain
- Ja rohtona sielujen sairastavain.
- Vahvista, rakkaus, valtasi hyvä:
- Tuska on kansoissa synkeä, syvä!
- Minne sä käyt, siell’ onnea on.
- Mut muualla onni on tuntematon.
- Jeesus on antanut meill’ esimerkin,
- Kuinka on työssä ja tuntehin herkin
- Suurinta käskyä täytettävä
- Ja lahjoja kaikkia käytettävä.
- Kun uskossa löysin mä Jeesuksen,
- Sydän lämpeni, rakkaus lämmitti sen;
- Sydän lämpeni lämpimäks’ kaikkia kohtaan:
- Se kättäni käskee ja jalkani johtaa.
- Ja määrä sen lämmön ja rakkauden,
- Se näyttää mun suhteeni Jeesuksehen.
- Useasti on rakkaus sammumillaan,
- Jos minkä mä teen, sydän kylmä on vaan.
- Oi silloin mä tiedän: jo hukkasin parhaan:
- Sydän Jeesuksen luota on joutunut harhaan.
- Ja niin tämä jäähtymys rakkauden
- Lähemmäksi mun taas ajaa lähteitä sen.
- Niin jäähdyn ja sammun mä kylmissä maan,
- Mut Golgatan lähteillä lämmintä saan.
- Näin lahjaksi saaden, mä lahjaksi annan
- Ja kaatuvan nostan ja heikkoa kannan
- Ja hairahtuneelle mä viitotan tien
- Ja nälkäisen syödä mä leipäni vien.
- Mut paljoa, paljoa runsahammin,
- Sen tiedän, mä rakkautt’ tarvitsisin,
- Ett’ aatetta Herrani vastata voisin
- Ja kunniaa hälle kaikessa toisin.
- Sen vuoks’ yhä huono mä huokaelen:
- Mua armahda, auta, oi armollinen!
- ***
- Ei ainaista taivahan rauhaa
- Tääll’ uskova nauttia saa.
- Tänä päivänä tyyntä ja rauhaisaa,
- Ehkä huomenna myrskyt jo pauhaa.
- Ja myrskyt ja vainojen raivot,
- Oi kiusaajan työtä on nuo.
- Tiell’ uskovan kyynsä ja katkunsa luo
- Kaikk’ kalman ja kuoleman kaivot.
- Sadat sillä on juonet ja eljet,
- Ei vaaratta vahvempikaan.
- Pahan vehkeitä joutuu toimittamaan
- Sydänystävät, siskot ja veljet.
- Ja hän pettävi varmimmanki,
- Jos lakkaapi valvominen;
- Jos vaipuvat vaan kädet rukouksen,
- Olet huomaamattas jo vanki.
- Jos kaunihiks’ luudilla laastaan
- Sydän silloin ja tällöin vaan,
- Jos aina et katso sä armahtajaan,
- Pian orjana oot himon saastaan.
- Siks’ huolensa hurskasten huulet
- Ain’ Herralle kantakohon,
- Jos lämmintä, tyyntä ja rauhaista on
- Tai raivoopi myrskyt ja tuulet!
- Niin aina, oi ainasen aina
- Isän luo hyvä kristitty käy,
- Käy silloinkin, vaikka ei vaaroja näy.
- Tämä muistoasi kätköhön paina!
- Isän luo ylös maasta mun vie
- Sama kiusaajan saartama tie,
- Mikä muillakin uskovill’ on edessään.
- Samat kiusat ja helteet ja vaivat,
- Joit’ itkeä vanhat jo saivat,
- Oi niitäpä ilman en jää minäkään!
- Siks’ ain’ yhä uudestaan
- Olen joutunut huokailemaan,
- Kun kiusaajan itseni kietoa soin.
- Täst’ oppinut oon vähitellen,
- Kenen luokse ja kuinka ja kellen
- Hätän’ yöllä ja päivällä viedä mä voin.
- Monet päätökset kauniit mä tein,
- Valat vahvat mä Herralle vein:
- Oi itsensä pettämist’ ompi ne vaan!
- Nyt huudan mä Jeesuksen puoleen
- Sen turvaten hoitoon ja huoleen,
- Hält’ yksin mä voittohon voimia saan.
- Ja milteipä loppumaton
- Rukousteni aiheisto on,
- Pääpyyntöä kuitenkin kaksi on vaan:
- Mun syntini anteeksi anna,
- Mua vahvista, auta ja kanna,
- Ett’ ei mua maailma veis mukanaan!
- Oman tuntien heikkouden
- Sekä Jeesuksen rakkauden,
- Mä uskossa käyn yhä rukoukseen,
- Niin heikkonakin voin jatkaa
- Isän viitoittamaa kotimatkaa,
- Oi matkaani luoksensa taivaaseen.
- ***
- Sä, kristitty, ajanmeren aaltojen taa
- Luot katsehes kaihoavaisen.
- Oi siell’ ikionnen on autuas maa,
- Kodiks’ Herrassa kuolleet jo sai sen.
- Siell’ loistavi uus, pyhä Jeerusalem,
- Sen kristallimuurit ja -linnat.
- Pyhän kasvoista kirkkaus kultaapi sen
- Kadut, kukkulat, vaarojen rinnat.
- Valonlähde ja aurinko autuuttavin
- Hän, Herramme, itse on siellä.
- Hänet näämme niin kasvoista kasvoihin,
- Johon uskomme nyt elontiellä.
- Ja siell’ ijät kukkivi elämänpuu
- Ja Saaronin tuoksuvat liljat.
- Niin tähkiksi kypsiksi puhkeutuu
- Nykytoivojen heilivät viljat.
- Sen kansa on uusi ja onnellinen
- Ja uudet sen katsantokannat.
- Sen kiitosta soi kylet kunnahien
- Ja riemua virtojen rannat.
- Siell’ armojen Herra se hallitsee
- Ja autuuden aarteita jakaa.
- Näist’ uskova toivossa riemuitsee
- Ja se toivo on varma ja vakaa.
- Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa
- On haudan ja haadeksen toisella puolen.
- Kun armojen virroissa pestynä kuolen,
- Siell’ autuutta henkeni nauttia saa.
- Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa
- On valkean istuimen luona: on taivas.
- Tien sinne, sen Jeesus jo ristillä raivas,
- Nyt valmista tietä vain kulkea saa.
- Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa
- Useasti se silmähän himmynä loistaa.
- Mut armo kun taas sumut sielusta poistaa,
- Sitä silmäni kirkkaana katsella saa.
- Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa!
- Kaikk’ kaihoni, kaipuuni täyttyvät siellä.
- Mua auta, oi Jeesus, ja johdata tiellä,
- Mua heikkoa, kiusaajan ahdistamaa!
- Kun sun yhä tielläni oppahaks’ saan,
- Joka ostit mun itselles kuolosta kerran,
- Oi turvissa sun, pyhän armojen Herran,
- Ma saavutan Kaanaan, sen toivojen maan.
Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.