Kahden puolen rajalinjaa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kahden puolen rajalinjaa.

Kirjoittanut Eero Eerola


Kahden puolen rajalinjaa
samat vaarat kiertää,
samat kosket kohisee
ja samaa virttä viertää.
Kahden puolen rajalinjaa
samat kukkuu käet,
konsa kevät humisee
ja viherjöivät mäet.
Kahden puolen rajalinjaa
sama korpii huokaa,
sama kansa vartovi:
jo meille päivä tuokaa,
kahden puolen rajalinjaa
elon lupa suokaa,
elon ilo, kodin onni
selvä, suuri luokaa!
Meill’ on mieli yhteinen
ja yksi meissä veri,
taatoiltamme, maammoiltamme
jokainen sen peri;
peri kansa Suomen puolen,
kansa rajan takaa,
laulun onnen, kannelsoiton,
missä mieli vakaa
itkee alla kyynelten
ja haastaa samaa kieltä,
huokaa itkuvirttänsä
se kalmistoinsa tieltä,
taikka saattaa morseinta
se poies maammon luota,
polkee pitkin pitkospuita
määrätöntä suota,
taikka juhlii lempimielin
sankarsulhojansa,
tanssii päivän, laulaa viikon
heimojuhlissansa.
Mut’ ei konsa lannistu,
ei kontioita pelkää,
uhmaa talven tuiskussakin
vuorta, järvenselkää,
sillä sill’ on tiedossansa
luotteet lujimmaiset,
syntysanat suurimmat
ja taiat taivahaiset.
Niitä oppi lapsena jo
polvenkorkuisena,
taikka lauloi mannun henki
karjan paimenena,
lauloi ilma, velloi vesi,
kaartui kaunis taivas:
Ota taiat, luonnon taiat,
vaimentele vaivas,
opi itse Ukolta
ja uhrikuusikoista,
varvikoista valitse
ja unten unelmoista.
Noin ne sulle kuiskivat,
noin puhuu korpihonka,
lausuu Luojan taivahalta
päivä, pilvenlonka:
Itse tääll’ on ylettävä,
tahdoin, taikavoimin,
kohottava korven tieltä
töin ja kovin toimin,
ristit tielle rastittava,
pilkat selvät puihin:
tästä käyös, karjalainen,
älä luota muihin,
älä oudon veljeyteen,
älä valheen hurmaan,
joka voipi viekotella
vilppiin, velisurmaan,
hukuttaa, kuin painuu päivä
meren helmaan hiljaa,
taikka niinkuin halla niittää
kypsyväistä viljaa. –
Näin on koskien kohina
kaunoisessa Karjalassa,
näin soi laulu puussa, maassa,
kautta kaiken ilman kannen,
näin on myös hyvä Jumala,
itse Ukko ylimmäinen
taivot kaikki kirjaellut
tulin tuikkivin, pyhäisin,
lupauksin lujin, selkein:
Ei koita konsana aamu,
valkene se päivä valju,
jolloin kaatuis kaunis kansa,
sortuisi sorea suku,
niinkuin suohon suopetäjä
taikka kankaalle kanerva
yli kulkea isoisten,
tallata pahanhaluisten,
jos on kansan sydämessä
uskallus unelmihinsa,
toiveisiin totinen usko
niin teossa kuin menossa,
niin olossa kuin elossa
kautta kaiken heimon heljän,
vapaiden kuin vainotuiden,
orjain kuin parasosaisten.
Minkä kerran kaatuu kansa,
kaatuu se itsensä kautta,
minkä sortuu ja sumenee,
senpä uupuu uskossansa,
pettää perunsa pyhimmät.
Niin minä Karjalan näen,
niinkuin helmen yhtenäisen,
heleän, heloittavaisen,
sileän päältä ja sisältä.
Onpa tuo suruista saatu,
murenista muovaeltu,
kyynelhelmistä koottu,
tuuditeltu rinnan alla
sydänhaavoissa syvissä,
rikastettu riemumielin
elon päivyen iloissa.
Takoi tietäjät totiset,
heimon valtavanhimmaiset,
helkkyi laulu, kaikui kannel,
ylimpänä Herran henki
soi kuin siunaus hymisten. –
Kasva aatos, heimon aatos,
syvihin sydänverihin,
niinkuin juurtuu hongan juuret
alitse rajalinjojen
toinen kiinni toisehensa,
toinen toistansa tukien
alla maan, helmassa mannun!
Siitä kerran kukkalatvat
oksat onnensa löytävät,
kättä hyvää käppäsevät.
Yllä latvain yhistettyin
heläjääpi Herran ilmat,
soivat suurtuvat sävelet.
Silloin on ummessa raja.
Eikä avata ikinä!


Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.