Kahden puolen rajalinjaa

Kahden puolen rajalinjaa. Kirjoittanut Eero Eerola

Kahden puolen rajalinjaa

samat vaarat kiertää,

samat kosket kohisee

ja samaa virttä viertää.

Kahden puolen rajalinjaa

samat kukkuu käet,

konsa kevät humisee

ja viherjöivät mäet.

Kahden puolen rajalinjaa

sama korpii huokaa,

sama kansa vartovi:

jo meille päivä tuokaa,

kahden puolen rajalinjaa

elon lupa suokaa,

elon ilo, kodin onni

selvä, suuri luokaa!

Meill’ on mieli yhteinen

ja yksi meissä veri,

taatoiltamme, maammoiltamme

jokainen sen peri;

peri kansa Suomen puolen,

kansa rajan takaa,

laulun onnen, kannelsoiton,

missä mieli vakaa

itkee alla kyynelten

ja haastaa samaa kieltä,

huokaa itkuvirttänsä

se kalmistoinsa tieltä,

taikka saattaa morseinta

se poies maammon luota,

polkee pitkin pitkospuita

määrätöntä suota,

taikka juhlii lempimielin

sankarsulhojansa,

tanssii päivän, laulaa viikon

heimojuhlissansa.

Mut’ ei konsa lannistu,

ei kontioita pelkää,

uhmaa talven tuiskussakin

vuorta, järvenselkää,

sillä sill’ on tiedossansa

luotteet lujimmaiset,

syntysanat suurimmat

ja taiat taivahaiset.

Niitä oppi lapsena jo

polvenkorkuisena,

taikka lauloi mannun henki

karjan paimenena,

lauloi ilma, velloi vesi,

kaartui kaunis taivas:

Ota taiat, luonnon taiat,

vaimentele vaivas,

opi itse Ukolta

ja uhrikuusikoista,

varvikoista valitse

ja unten unelmoista.

Noin ne sulle kuiskivat,

noin puhuu korpihonka,

lausuu Luojan taivahalta

päivä, pilvenlonka:

Itse tääll’ on ylettävä,

tahdoin, taikavoimin,

kohottava korven tieltä

töin ja kovin toimin,

ristit tielle rastittava,

pilkat selvät puihin:

tästä käyös, karjalainen,

älä luota muihin,

älä oudon veljeyteen,

älä valheen hurmaan,

joka voipi viekotella

vilppiin, velisurmaan,

hukuttaa, kuin painuu päivä

meren helmaan hiljaa,

taikka niinkuin halla niittää

kypsyväistä viljaa. –

Näin on koskien kohina

kaunoisessa Karjalassa,

näin soi laulu puussa, maassa,

kautta kaiken ilman kannen,

näin on myös hyvä Jumala,

itse Ukko ylimmäinen

taivot kaikki kirjaellut

tulin tuikkivin, pyhäisin,

lupauksin lujin, selkein:

Ei koita konsana aamu,

valkene se päivä valju,

jolloin kaatuis kaunis kansa,

sortuisi sorea suku,

niinkuin suohon suopetäjä

taikka kankaalle kanerva

yli kulkea isoisten,

tallata pahanhaluisten,

jos on kansan sydämessä

uskallus unelmihinsa,

toiveisiin totinen usko

niin teossa kuin menossa,

niin olossa kuin elossa

kautta kaiken heimon heljän,

vapaiden kuin vainotuiden,

orjain kuin parasosaisten.

Minkä kerran kaatuu kansa,

kaatuu se itsensä kautta,

minkä sortuu ja sumenee,

senpä uupuu uskossansa,

pettää perunsa pyhimmät.

Niin minä Karjalan näen,

niinkuin helmen yhtenäisen,

heleän, heloittavaisen,

sileän päältä ja sisältä.

Onpa tuo suruista saatu,

murenista muovaeltu,

kyynelhelmistä koottu,

tuuditeltu rinnan alla

sydänhaavoissa syvissä,

rikastettu riemumielin

elon päivyen iloissa.

Takoi tietäjät totiset,

heimon valtavanhimmaiset,

helkkyi laulu, kaikui kannel,

ylimpänä Herran henki

soi kuin siunaus hymisten. –

Kasva aatos, heimon aatos,

syvihin sydänverihin,

niinkuin juurtuu hongan juuret

alitse rajalinjojen

toinen kiinni toisehensa,

toinen toistansa tukien

alla maan, helmassa mannun!

Siitä kerran kukkalatvat

oksat onnensa löytävät,

kättä hyvää käppäsevät.

Yllä latvain yhistettyin

heläjääpi Herran ilmat,

soivat suurtuvat sävelet.

Silloin on ummessa raja.

Eikä avata ikinä!

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.