Kaipaus kevätsateessa
Ulkoasu
Kaipaus kevätsateessa Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Yli jalavan urpujen kellertäväin
- sade kevättä kantaen lankeaa.
- Sade kovia katuja kostuttaa
- ja puistikon ruohon niukan.
- Majan aution luo minä ikävöin,
- mihin vielä ei pääse jalkani heikot.
- Sen löysi jo peipot, urpujen veikot,
- ja rastaan huhuilu kuultavin öin.
- Ilo hellä ja kirkas soi pihatiellä,
- arat koivikon hunnut hohtavat siellä,
- ne vihreiksi aurinko kirkastaa.
- Mut vaaleat pilvet liukuvat yli,
- käy häilyen tuuli, ja koivujen syli
- värin hohtoa vaihtaa huikaisevaa.
- Miten hellänä taivas päilyykään
- veden pohjassa, vierellä kalliopaaden.
- Sädejuovia, pilviä kantaa saaden
- on autuas aallokko rannan tään.
- Miten suvien saatto on kukkinut siellä,
- jalat paljaat juosseet lepikkotiellä,
- pää ruskea helmassa hietikon
- suviauringon huumaa juonut on,
- pää lämpimin kutrein, mi kohta on multaa.
- Yhä heittävät pilvet taivaista kultaa
- yli koivujen hunnuissa väikkyvän tien,
- sade ritvoja hopeoi välkkyvin rihmoin,
- jalohelmillä kaste, jalkoja vihmoin.
- Mut kuoleman maan minä kanssani vien.
- Sydänpohjassa nyt syvä mulla on hauta.
- Sen mukana vien läpi ihanan maan.
- Värit urpujen ei, ei peipposet auta,
- ei rastas kristallihuilullaan.
- Mut tuskani voimin ma janoan sinne,
- mihin lemmikkimättäät nousevat nyt,
- ja on vuokkojen loistoon peittyvä rinne,
- kun näkee sen silmäni kyyneltynyt.
- Käsin hartain ruusujen nuppuja kosken,
- ne istutti hän, joka kummussa on.
- Syvä kyynelvuo niin käy yli posken:
- kipu jää, mut kevät on kuolematon.
Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.