Kaksi (Avellan)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaksi.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Linnan saliloissa säikkyy
Lamput päivän hohtaavaiset.
Loiston tulvasessa väikkyy
Tuoksut hienot, ihmeenlaiset.
Kaikk’ on säällään. Vieraat joutuu,
Hurmoksissa onnen tiellä,
Keväät kukkii, syksyt routuu
Kultahemmuissansa siellä.
Hetkeksi nyt häikkä herkee,
Niinkuin kirkonkelloin soiden.
Juhlan sankari jo kerkee,
Silmät kietoo kaikkein noiden.
Tuop’ on sulho. Tähdet hohtaa,
Kullat painaa pukuimessa;
Taivon onni mieltä johtaa
Morsianta ootellessa.
Ja hän saapuu. Kaunokaisen
Taatto hellä tuopi tuolla
Kautta joukon suurenlaisen
Sulhon suurenlaisen puolle.
Eik’ oo tyttö riemu-miellä,
Onko hällä vajavuutta
Voiko mietiskellä vielä
Ennen saarnatointa, uutta?
Kalveana välkkehessä
Kauneuttaan tuskin muistaa,
Kutri sylkkyy seppelessä,
Kyynel poskipäällä luistaa.
Vihkisanat kertoellen
Kaikkein kuullen lausuu kieli;
Kauvas, kauvas säikähdellen
Karkas aatokset ja mieli.
Linnan eessä aallot heittää
Vasten vaaraa tyrskyänsä,
Vuoren männistöisen peittää
Pimeys jo yltänänsä.
Vaahtoisella vaarasella
Haahmon toki siinnät vielä.
Yksinänsä iltasella
Nuorukainen viipyy siellä.
Syksy myrskypilvet syytää,
Hän ei väisty kumminkana,
Kaste hiuksissa jo hyytää,
Tuost’ ei huoli ollenkana.
Tyrsky rintaa ainiansa
Huhtoilevi paaden päältä.
Oi, hän seuras uniansa,
Varjo vaan ei liiku täältä.
Oi, kun syön on syömenlainen,
Kuin on kaksi yhdenmoista!
Toista katso yössä vainen,
Linnan loistehessa toista.
Yösen varjot, valkopäivä,
Katkeruudet, riemu suuri,
Eik’ oo kaikki tyhjä häivä,
Rikki kun on elon juuri!


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.