Kaksi (Avellan)

Kaksi. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Linnan saliloissa säikkyy

Lamput päivän hohtaavaiset.

Loiston tulvasessa väikkyy

Tuoksut hienot, ihmeenlaiset.

Kaikk’ on säällään. Vieraat joutuu,

Hurmoksissa onnen tiellä,

Keväät kukkii, syksyt routuu

Kultahemmuissansa siellä.

Hetkeksi nyt häikkä herkee,

Niinkuin kirkonkelloin soiden.

Juhlan sankari jo kerkee,

Silmät kietoo kaikkein noiden.

Tuop’ on sulho. Tähdet hohtaa,

Kullat painaa pukuimessa;

Taivon onni mieltä johtaa

Morsianta ootellessa.

Ja hän saapuu. Kaunokaisen

Taatto hellä tuopi tuolla

Kautta joukon suurenlaisen

Sulhon suurenlaisen puolle.

Eik’ oo tyttö riemu-miellä,

Onko hällä vajavuutta

Voiko mietiskellä vielä

Ennen saarnatointa, uutta?

Kalveana välkkehessä

Kauneuttaan tuskin muistaa,

Kutri sylkkyy seppelessä,

Kyynel poskipäällä luistaa.

Vihkisanat kertoellen

Kaikkein kuullen lausuu kieli;

Kauvas, kauvas säikähdellen

Karkas aatokset ja mieli.

Linnan eessä aallot heittää

Vasten vaaraa tyrskyänsä,

Vuoren männistöisen peittää

Pimeys jo yltänänsä.

Vaahtoisella vaarasella

Haahmon toki siinnät vielä.

Yksinänsä iltasella

Nuorukainen viipyy siellä.

Syksy myrskypilvet syytää,

Hän ei väisty kumminkana,

Kaste hiuksissa jo hyytää,

Tuost’ ei huoli ollenkana.

Tyrsky rintaa ainiansa

Huhtoilevi paaden päältä.

Oi, hän seuras uniansa,

Varjo vaan ei liiku täältä.

Oi, kun syön on syömenlainen,

Kuin on kaksi yhdenmoista!

Toista katso yössä vainen,

Linnan loistehessa toista.

Yösen varjot, valkopäivä,

Katkeruudet, riemu suuri,

Eik’ oo kaikki tyhjä häivä,

Rikki kun on elon juuri!

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.