Kalamiehen elämästä

Kalamiehen elämästä. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki Tuomi.

Helteinenp’ oli päivä jo ehtooseen kulumassa, pienoiset kalamiehen häärivi verkkojen luona toimessaan yhä vaan kalaneuvoja kuntohon pannen. Vanhemman nyt veljen kanss’ isä matkahan aikoi. Kenkään heist’ ei huomannut, miten synkeä pilvi auringon sivu hiipi ja seisahtui laen taivaan reunahan ennustain rajuilman nousua kohta. Äit’ evähät toi pannen nuo venosen etukeulaan. Sittepä valmihit oltiin. Venheeseen isä astui, istuvi soutamahan, perämieheks määräsi poian. Kohta jo kiitelikin veno keikkuillen kuni joutsen lahdelman sinipintoa pitkin pois ulapalle. Rantahan jäivät äiti ja pienemmät sisarukset, joist’ oli Tuomas vanhin, vuotta jo kymmenen nähnyt.

Päivä jo laskuhun kääntyi, kuumuus taukosi kohta, pilven lonkia näyttäytyi, tuon tuostakin kuului ukkonen kaukainen jyrinöivän; tuulikin alkoi: milloin puuskaus rannan koivuihin kohinalla ryntäsi; milloin notkuivat petäjäin havulatvat, korven hongat huokuivat, meren lainehet nousi; milloin puuskaus pyörittäin ylös ilmahan nosti maan tomupilviä; milloin raivoavaisena syöksyi taas avaruuteen vinkuen nuotillaan terävällä. Istuvi huoneessaan kalamiehen ahkera vaimo verkkoja laitellen. Käpy sukkela ei toki kulje, aatokset kutojan ovat pois. Etähällä ne häilyy tuon meren vaahtoavan karin luona, mi heili’ elatusta antaa. Siell’ isä Antin kanssa nyt myrskyä vastaan ponnistaa, ken ties hätä hengen kaukana ei oo. Lapsist’ ei sitä muut älynneet kuin Tuomo, mi yksin arvasi kaiken, tiesipä äidinkin surun raskaan.

Yö jo nyt alkoi seutuja verhollaan sumealla peittää, luontopa ei lepoaan toki viel’ ajatellut. Yön sysimustan taivahan all’ yhä löi salamoita poikki ja pitkin. Tuolt’ idän ääret hehkuen loisti; sieltäpä valtava nous’ isänen vapisuttaen maita. Jylhinä kaikuvat vaan yläilmat, maa kumiseepi; kohta se lännen pohjahan painuu haihtuen sinne. Äidin poskillen vesihernehet raskahat vuotaa, hän ulos hiipivi, tuskainen sydän rauhoa ei saa. Aavistus paha häll’ oli: ei meri henkeä säästä, puoliso, lapsi jo kenties myrskyn uhrina lienee. Hän ei huomaakaan, miten lyö sade kasvoja vasten, liehuttaa miten tuul’ alituiseen hiuksia, kuink’ on raivoissaan elementit; rantahan pyrkivi vaimo. Sielläpä raivokkaan meren aallot kuohuen ryntää, kalliokin vapisee, meri reunat tahtovi murtaa, kuin ihan kaikki nyt kerrassaan hukutettava oisi. Rantahan päästyä seisahtui sekä katseli vaimo tuskissaan vesivuoria, kuinka ne noin kohoellen tuoll’ ajelehtivat. Rohkeus silloin loppuvi hältä, maahan vaipuu. Taivaaseen sysimustahan hän nyt silmänsä luo, sydän murtunut turvautuu rukoukseen: ”Oi isä taivahan, oi Sinä merten mahtava luoja, Sie, joka hallitset salamoita, Sä maan avaruuden korkea valtias, kuule, mä Sun tykös tuon rukouksein! Heikon loit kalamiehen venheessään elatustaan hankkimahan. Sinä nostat kuohuavan meren aallot; myös tuet heikkoja; suojelemaan olet kaikkia altis. Lasteni mun tuki säästä, Sä, pienoisten isä armas! Tuollapa vaahtoavan meren laineiden kohinassa puoliso on minun, ekkä jo murtunut lie kariloihin! Poikani mun, rakas lapseni, vieläkö saan sinut nähdä, vieläkö saa syli äitisi sulkea sun omanansa? Luoja sen määrätköön, hänen tahdolleen olen nöyrä.”

Tuuli se vinkuen ulvoelee, salamoi yhä taivas. Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa, siten välkkyy tuo laki musta, mi kaikuelee isäsen jyrinöistä. Silloin kuuntelevan tuli äidin korvihin ääni rannemmalt’, ”apuhun!” Sydän äidin taukosi kohta lyönnistään, heti rantahan riens’. Oma Anttipa siellä tuulen tuomana vaivoistaan lepäs heikkona. Poian nähtyä nous’ ilon kyynel äidin rakkahan silmiin. Kierrellen käsivarret ympäri häntä hän lausui: ”Miss’ isä on?”; vaan vastaust’ ei heti antanut Antti. Vieläkin kertoi äiti sen, vieläkin vait’ oli poika. Vihdoin saattoi hän, käsi kuohuavaa meren pintaa näyttäen, lausua äidilleen suru uutisen karvaan: ”Nyt isä siellä jo on, meri miss’ ei raivokas pauhaa, miss’ ei lyö isänen, salamoi ei taivahan kansi. – Äitini miksi sä itket, Luoja on antanut sulle mun. Minä huolehdin sisarusteni eestä ja tahdon, jos isä taivahan suo, sinun vanhuutes tuki olla.”

Vaikertain käsiään vaan väänteli äiti ja huusi: ”Synkän synkkä nyt on tulevaisuus, yö perin peittää mun elämäin lopun. Kuolema on minun toivoni. Hautaan hiljaiseen minut vie suru. Lapsistain kuka huolii?” Tuomaan äänen kuulevi nyt sekä äiti ja poika. Hänp’ oli äitiä seurannut, oli jättänyt siskot yksistään kotihin ja nyt sai isän kohtalon kuulla. ”Äiti”, hän lausui, ”ain’ olet huoleni mun Jumalalle käskenyt viemään; nyt sinut itsesi vie epätoivoon murheet. Tauonnut joko lie Jumalan hyvä voima, jolla hän meitä on suojellut, kuten lausunut oot sä. Vielähän välkyttää salamoita hän. Tuonne sä katso! Vielähän maa vapisee ukon pauhaavan jyrinästä, voimastaan hänen vaan, joka juoksut pilvien ohjaa”.

Äidin sattuivat sydämeen sanat; itkien lausui hän: ”Sinun tahtosi olkoon! – Jospa sen aina mä voisin lausua! – Vaan, rakas lapseni, missä on venhe, ja kuinka sie olet rantahan päässyt?” Vastaten kertovi Antti: ”Ennenkuin rajuilm’ oli noussut, luotohon tuonne saavuttiin. Oli saalis runsas, kun isä huomas vaaran; pois kotirantahan käännyttiin ulapalta tuon karin luo, johon aaltojen murtuu vaahtoavaiset harjat kietoen sen lumivalkeahan sylihinsä. Sielläpä hirmuinen vesimöhkäle hurjana syöksyi venheeseemme ja paiskasi sen kumohon. Isä huusi: ”Antti, sie venehest’ älä luovu, sä tarttuos siihen kiini”, ja itsensä vei hänet temmaten kuohuva aalto. Leimuavain salamoiden kirkkahat valkeat näytti, kuink’ isän ärjyvä vei meren aalto ja nostaen häntä ilmahan paiskasi sielt’ alas murskaillen kivilöihin. Mun isä taivahan varjeli, mie venehen olin päälle päässyt. Siinä mun lainehet huuhteli, kunneka viimein toivat tänne ja rikkoivat venehen, sirut vieden pois mukanaan; minä sentään uiden rantahan pääsin. En ole loukkaantunna ma, vaan vähän heikkona vielä; kohta jo varmaan terve ma oon. Minä sittepä tahdon sull’ apun’ olla ja veljein kanssa sun huolias poistaa, hankkien meill’ elatusta ja pyydystäin kera Tuomaan”. ”Ah, rakas lapseni”, vastasi äiti, ”sä heittäös poies sun isäs virka; se uhria vuosittain yhä vaatii. Ei kalamies ole varmana hengestään, hänen täytyy laineiden epävarmojen harjoja kyntäen leipää hankkia. Ei, – elatukselleis ota keino sä toinen.”

”Äitini!” vastasi Antti, ja silmäillen meren pintaa loistivat kasvot hällä, kun lausui: ”Kuinka ma voisin jättää armahat aaltoni, jotka jo mont’ ovat kertaa Luojan mahtavan voimaa ilmoittain minut saaneet ryhtymähän rukoukseen. Äitini, sie useasti neuvonut oot mua luottamahan Jumalaan. Sitä kenkään ei niin kaipaa kuin kalamies, jota iltasin, aamuin lainehet tuudittaa, joka myrskyjä tuimia kestää. Maailman tohinass’ ei Luojaakaan moni muista; kiusaus siell’ on, vallitsee kateus sekä vaino. Vaan kalamies, hän tääll’ elelee kuni lintu, mi varhain kiittävi Luojaa aamuisin, elatustahan etsein. Täälläkin vallitsee käsi Herran ohjaten kaikki. Ken pakenee hänen välkkyävää salamaansa, ja kenpä, niin etähällen pääsevi, ettei ukkosen jyske sinnekin kaiuttais jyrinäänsä, ja miss’ olis myrskyn retkien pää? Sitä missään ei ole taivahan alla”.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.