Kallioääniä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kallioääniä
(Originaalin pohjalla vapaasti muotoiltu.)
Kirjoittanut Carl Hauptmann


Yö, yö...
Yöhön me vaivumme,
syöksymme kohti kallioseinää,
kuoleman kuiluja, hornannieluja.
Niinkuin heinää
jumalat niittävät sieluja.
Murha – murha on elämä,
turha, turha on elämä.
Äänet vyöryen soi
läpi yksinäisyyden,
äänet huutavat: voi!
Nyt kivi, kallio kylmä me olemme.
Kiveen hautasi meidät
harmaa aika.
Ah, hätähuutomme yöstä
nousta tohti,
ahnaan ampui nuolensa
kaipaus aamua kohti.
Ammoin jo lämmitti
aurinko meitä,
vuorilähteet
nuolivat jyrkänteitä –
mutta me kalliot
olemme kylmät ja kovat.
Vapahda... vapahda meidät!
Me nukumme...
Me nukumme...
Auringonsäteitten kutsuja kuulemme,
avaten kiviset huulemme
kurkoitamme ne valoon.
Maata me olemme,
maa, kova kivi on sukumme...
Olemme jälleen valossa nuoret,
haparoimme ilmaan.
Sen mitä kätkivät graniittikuoret,
kiviset nielut
syvälle, syvälle
unettomuuteen,
sen me nyt nostamme
aamuun uuteen.
Pimennostamme
nousevat nimeä vailla sielut.
Mikä on kiveä ollut,
pääsee kivestä irti.
Näkee taivasvalot,
nostaen sielukasvot
puhtaat ja jalot.


Lähde: Kailas, Uuno 1924: Kaunis Saksa: sarja saksalaista lyriikkaa. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.