Kananpojat

Kananpojat. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki Kuka?.

Iivanalla oli pojat. Siitä ylpeänä se pöyhisteli höyheniään ja käveli niinkuin mikäkin rouva. Se levitti siipensä ja kutsui poikasensa luokseen, jos joku vaara oli tarjolla. Jokaisen pikkusen murusenkin se pureksi hienoksi, ennenkuin antoi sen lapsilleen. Nämä kauniit, pienet kananpojat olivat talon pikku lapsien lemmikkiä. He ihailivat aina niitä ja syöttelivät niitä yhtä mittaa milloin milläkin. Mutta itse emää he vihasivat, eikä emäkään näyttänyt juuri suosivan heitä. Kun lapset toisinaan siihen määrään näitä pieniä piipattajoita ihailivat ja hyväilivät, että tahtoivat niitä käsin kosketella, niin kyllä emä silloin piti huolen siitä, että he paikalla laskivat ne irti. Toisinaan he saivat siitä hyväilemisestä muistomerkkiäkin nenäänsä tai korviinsa emäkanan terävästä nokasta.

Mutta sattui sitten kerran, kun kana lapsilaumoineen tallusteli pihalla, että eräs vallaton porsas meni liika nenäkkaästi tutkimaan näitä pieniä eläimiä. Mutta siitä julkeudesta suuttui emäkana ja karkasi porsaan kimppuun kurittamaan sitä. Porsas läksi aika melakalla karkuun juoksemaan ja sattui siinä astumaan erään kananpojan päälle. Kananpojat nostivat aika metelin, porsas vinkui, ja kana parkui. Tämän melun kuulivat lapset ja he hyökkäsivät ulos katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä aavistivat pahaa. Kun he tulivat ulos, niin he näkivät yhden kananpojista makaavan tunnotonna maassa. Kana seisoi sen vieressä ja loklotti. Se katseli sitä ensin toisella silmällä, käänsi sitten päänsä ja katsoi toisella; sitte se läksi tallustelemaan pois. Porsas katsoi kauvempaa tuhmannäköisena tätä surunäytelmää ja röhki. Kun se näki kanan lähtevän liikkeelle ja tulevan hänelle päin, niin silloin se tarkasteli vähän aikaa kanan liikkeitä, teki sitten äkkiä täyskäännöksen ja läksi nelistämään karkuun, sillä se luuli saavansa uuden löylytyksen kanalta. Lapset menivät tarkastamaan kuollutta kananpoikaa. He lausuivat monta kaipauksen sanaa tästä kauniista kananpojasta. He tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, että tästä kananpojasta olisi tullut paras kana tai kukko, jos se olisi jäänyt eloon, sillä olihan äitikin sanonut, että hyvät ja viisaat lapset aina kuolevat, mutta tuhmat ja pahat jäävät eloon; kai se oli samalla tavalla kananpoikienkin laita. Mutta ei heidän mielestään sentään muutkaan kananpojat olleet pahoja, vaikk’ei niin hyviäkään kuin tämä kuollut. Sitten he panivat sen vanhaan paperossilaatikkoon, kaivoivat saunan taakse pienen haudan ja laskivat ruumiin siihen. Haudalle he asettivat pienen ristin.

Seuraavana päivänä he kävivät katsomassa hautaa. Suureksi surukseen he huomasivat, että risti oli taitettu, hauta oli kaivettu auki, ja ruumis oli poissa. Ruumiskirstukin oli särjetty. Kyyneleet silmissä he menivät äidille kertomaan tätä surusanomaa. Mutta pihalla juoksi heidän vastaansa koiran penikka, josta iso veli toivoi hyvää lintukoiraa. Sillä olikin kananpojan raato hampaissaan. Lapset ryöstivät penikalta raadon pois ja taluttivat koiran ison veljen eteen tuomiolle. Raato otettiin mukaan todistuskappaleeksi. Iso veli istui puutarhan sohvalla ja luki sanomalehteä. Lapset menivät hänen luokseen ja kertoivat hänelle, minkä hirveän rikoksen hänen hyvä koiransa oli tehnyt. Mutta iso veli nauroi heille, silitteli vaan koiransa selkää ja käski heitä viemään pois tuon inhottavan raadon. Lapset läksivät itkien pois ja menivät äidille kertomaan, kuinka röyhkeä iso veli oli heille ollut. Äiti, joka oli jo ennestään vihainen penikan ylönsyömisestä, lohdutti heitä sillä, että kyllä hän toimittaa tuon elävän pois, niinpiankuin iso veli menee Helsinkiin.

Tämmöistä surua oli lapsilla tuon pienen eläimen kuolemasta. He hautasivat sen uudestaan yhtä suurella kunnioituksella kuin ennenkin. Mutta kana kuljeskeli vaan talon ympärillä yhtä tyytyväisenä kuin ainakin, eikä sillä ollut aavistustakaan, että hänen lapsestaan pidettiin semmoista murhetta.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.