Kansa tekee kirjallisia töitä

Syrjäseutulaisen näkökulmasta
Kansa tekee kirjallisia töitä
Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 25.1.1934, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889728?page=3 / Viitattu 15.2.2026

Käväsin tässä alkuviikolla tapaamassa vanhaa tuttavaani Kalle Koikkalaa, joka lukijoillekin lienee jo entuudeltaan tuttu. En ollut Kallea tavannutkaan pitkään aikaan ja siksi halusin päästä taasen kuulemaan hänen ulosfunteerauksiaan »Euroopan poliittisista virtauksista», — Kallen mieluisin puheenaihe — ja rupattelemaan vähän muistakin asioista.

Kalle ei yleensä pane pahakseen, vaikka hänen luokseen sattuisi menemään ajattomallakin ajalla. Mutta tällä kerralla oli Kallen naama happaman näköinen ja otsa kurtussa, hänen istuessaan pöydän ääressä edessään läjä paperia ja kädessään toisesta päästä puoliksi pureskeltu kosmoskynä. En kuitenkaan kääntynyt heti takaisin, vaikka tervehdykseni jäi vastausta vaille, istuin vain röyhkeästi tuolille ja panin palamaan.

— Jaa-a, naapuri näkyy tekevän kirjallisia töitä, tuumailin. — Sanomalehteenkö kirjoitat?

— Vai sanomalehteen, hitto soikoon! Artikkelia kielikysymyksestä Svenska Presseniin! En nyt sentään ole niin päästäni paleltunut, että aviiseihin yrittäisin kyhäillä. Vaikka tunnen kyllä sellaisiakin heppuja, jotka sitäkin yrittävät, yrittävät, vaikkeivät osaakaan (Tässä Kalle muljautti minuun päin) — Nämä minun »kirjalliset työni» ovat sen laatuisia, ettei niistä makseta tekijälle edes palkkiota, mutta kyllä sen sijaan näiden lukijoille.

— Ahaa, sinä siis tarkoitat — — — (Mitä hän tarkoitti, siitä en ymmärtänyt aivastuksen vertaa, sanoin noin muuten vain).

— Niin, minä tarkoitan veroilmoitusta. Sehän on lähetettävä tämän kuun aikana tai muuten tulee rapsut. On sekin yhtä lajia »kirjallista työtä», on totisesti, vaikka runoutta ei siinä Herran kiitos, ole laisinkaan.

— Äläs puhu, kyllä veroilmoituksissa on usein runouttakin, huomautin.

— Olen nääs ollut joskus verotuslautakunnassa — älä naura, ihan vissisti olen ollut, ihme kyllä — ja tiedän, että kansa osaa kyhätä runojakin — tuloilmoituslomakkeille.

— Saattaa olla, saattaa hyvinkin. Liikemiehet ja yleensä vapaan ammatin harjoittajat uskaltavat kyllä poiketa proosatyylistä, mutta pistääpäs maanviljelijä tai palkannauttija papereihinsa lyriikkaa, niin verotuslautakunta nauraa pirullisesti ja suurentaa numeroita. Pankkitili tietenkin tekee poikkeuksen, kellä sellainen on, samoin yleisölle tuntemattomat sivutulot. Mutta ylipäänsä maksaa maanviljelijä koko pinta-alastansa — tarkoitan talonsa pinta-alasta — ja palkannauttija koko palkastaan. Ja kun nämä pistelevät numeroita paperille, niin siitä on, sen vakuutan, runous kaukana.

— Eihän niihin tuloilmoituslomakkeisiin kunnolla saa sovitettua vapaan mielikuvituksen tuotetta, myöntelin Kallen puheen vahvistukseksi. Mutta noin ei olisi pitänyt sanoa, sillä tuttavani raivostui yht’äkkiä ja alkoi paasata:

— Vapaan mielikuvituksen tuotetta, sanoit. Sitä vasta saakin lomakkeisiin sovitettua ja sitä täytyy niihin sovittaa! Täytyy, vaikka itkettäis. Vai mitä se on, ellei vapaan mielikuvituksen tuotetta, kun minunkin täytyy merkitä isännänpalkkaa 3000 mk. kolmen hehtaarin pinta-alasta? — Häh? — Se on mielikuvitusta, jos mikään, sillä kukaan ei maksaisi kolmeatuhatta koko vuodentulostani. Ja koko isännänpalkkajuttu on mielikuvitusta eikä siinä noudateta oikeata suhteellisuuttakaan. Mutta se verotuslautakunta, se peijooni. — — —

— No-noo, ei hermostuta, hyvä mies, koetin tyynnytellä Kallea. Muista vanhaa varotusta: »Älkää ampuko pianistia!». Siis t.s.: älkäämme morkatko verotuslautakuntaa, se toimii kyllä rehellisesti lain mukaan. Mutta minkäs se laille mahtaa? Sitäpaitsi kuuluu ääniä, että koko verotusmeininki uusitaan ja lait korjataan.

— Vai korjataan — tie häntä. Niistä korjailemisista on puhuttu jo vuosikausia, mutta aina vain pahenee ja äyrin hinta nousee. Sen sorttista »korjailemista» kyllä saadaan aikaan. Mutta sanopas sinä, jos tiedät, kuka on keksinyt sinne planketin perään vakuutuksen: »kunnian ja omantunnon kautta.»

Arvelin, että joku komitea. Mutta Kallella oli omat epäilyksensä. Hän tuumaili:

— Kaipa sanamuodon sentään keksi se saksalainen professori Einstein, joka kuulema väittää, ettei maailmassa ole lainkaan suoria viivoja, eivät edes viivottimella vedetyt. Lisäksi sama ukkeli kuuluu uskovan ikuisen rauhan mahdollisuuteen, vaikka täällä tapellaan kutsuiltamissakin niin, että poliisi saa kiskoa irti kutsutun vieraan sormia toisen vieraan tukasta. Jotta kyllä se vaan on Einstein, joka tuon »kunnia- ja omatuntojutun» tänne planketin alle sovitti.

Huomasin, että Kalle alkaa piruilla, ja vanhastaan tiesin, että hän siinä »sävellajissa» on aikalailla kiusallinen tuttavilleenkin. Koetin sentähden saada juttua hauskemmalle tolalle ja siinä mielessä kerroin Nortamon jutun siitä raumalaisesta sepästä, joka veti yli koko kunniaa ja omaatuntoa koskevan lauseen ja kirjoitti tilalle sanan: ystävyydellä.

— Äläpäs muuta, sanoi Kalle. Se onkin mukava keksintö. Tuskin niitä Nortamon juttuja täällä tunnetaan, niin että jos minäkin — —. Tuloni, tarkoitan viimevuotiset, tuntuvat tällä kerralla harvinaisen suurilta — se onkin peijakasta, kun ne jälestäpäin kasvavat — joten niitä täytyisi vähän repeteerata planketilla. Mutta se ei vetele, ellei pistä alle jotakin siihen tapaan, kuin että: »lämpimästi tervehtien» tai »ystävyydellä». — Ja olethan sinä, sikäli kuin äskeiseen puheeseesi on uskomista, verotuslautakunnan jäsen?

Minä olin, mutta en ole enää. Sain eron — niinkuin sanotaan — — omasta pyynnöstä. Kuulun siis »oppositioon» niinkuin sinäkin.

— Vai »omasta pyynnöstä». Turha sitä on näin kaverien kesken asioita kaunistella. Mutta ei tässä sitten näy auttavan Nortamon konstitkaan, täytyy oikein toden perään ruveta täyttämään plankettia. Niin, mihinkäs minä äsken jäinkään? Jaa, se oli tantiemi. Mikä p-u sekin on olevinansa? Voi tuhannen tulipunainen helsinki! — Hei, kaveri — — — —.

Se »kaveri» tarkoitti minua. Mutta minä olin jo eteisessä menossa. Siellä Kallen toivorikkaat perilliset itkeä niiskuttivat nenä ja varpaat märkinä, sillä he eivät uskaltaneet mennä sisälle »kun itä täyttää veloplankettia». Kallen »esivaltakin», joka muina aikoina on talossa ehdoton valtias, tuntui tällä kerralla alistuvan nöyrältä ja hiljaiselta. Arvasin oitis, että Kalle oli täyttänyt plankettiaan jo monena päivänä.

— — —

Jaa jaa. Sellaista se on näin tammikuun loppupuolella. On muuallakin, eikä yksin Kallen kodissa. Siksi pyydän täten koruttomasti julkituoda osanottoni kaikille veroplanketteja täyttäville kohtalotovereille. Sekä »oppositiota» että verotuslautakuntaa yhdessä muistaen piirrän

Ystävyydellä:

Sivukulman Santeri