Karhun kirje Suomenniemeltä (9.8.1889)

Wikiaineistosta
Karhun kirje Suomenniemeltä.

Kirjoittanut Antti Karhu


Kirjeeni johdosta kesäkuun 8 p., joka on painettu tämän lehden 46 numerossa ja joka on esipuhe nuhdesaarnaan ruotsalaisuudesta suomalaista kuntaa kohtaan, aion nyt pari sanaa viitata tässä laajennukseksi selvikettä noitten kurjain kokemuksieni nojalla. Olen kuullut että mainitun kirjeeni tähden tulen muka kärsimään jotain erinomaisempaa, vaan en sentähden rupea vielä Lemin Peuhkurin tavoin peruutuksia latelemaan, vaikka minut ”pannaan pantasiin tahi hirsipuuhun ylös nostettaisiin”. Sillä omantuntoni tähden olen vapaa kärsimään vaikka ”tuliroviolla”. Sen hyvin ymmärrän että ei maamme ja kansallisuutemme aineellinen eikä yhteiskunnallinen kanta ole vielä niin vakavalle pohjalle perusteltu, kuin muinoin Babelin torni, jotta sitä olisi aina vähän väliin kielensekoituksella häiritettävä.

Muutamat virkakunnat, ovat todella saaneet vapauden käyttää keskuuskirjessään joko ruotsia tahi suomea, mutta sattuupa toisinaan niinkin, että virkakunnat tätä vapautensa valtikkaa käyttävät sivun huiskimalla. Niinpä oli muka senkin kirjeen laita, jota silloisessa kirjeessäni vaikeroin. Se olikin muka virkakuntien välikirje. Mutta se kulki luritteli vaan ylhäältä alaspäin, niinkuin vaahto virrankuohusta, siksi kuin se joutui viimeisen virkamiehen käsiin, joka ei toki tiennytkään sen sisällyksestä mitään enämpi, kuin minäkään. Tuossapa suhteessa tarvitseisi olla joka kunnassa ruotsintaitava virkakunnan mies tahi hänellä kielen kääntäjä (ja vissiin valtion palkalla), niinkuin virkakuntien yläosassakin.

Enhän erehtyne jos sanon että Suomessa on jo täydellinen tahi piammiten täydellinen suomalainen virkakunta yleensä, jolloin voisi jo ilman mutkitta pienillä poikkeuksia vaan käyttää suomea virkakielenä, joten jäisi pois ne useat kansallistunnon loukkaukset ja yhteiskunnalta mielipahat, jotka koettavat murruttaa niitä siteitä, joilla olemme virkakuntiin kiinitetyt. Sillä kuinkahan monta tarvitseisi sitten suomen ruotsintajaakaan, sitä vastoin kuin nyt ruotsin suomentajaa; ja siinä sivussa on vielä usean virkamiehen omien toimiensa ohella tuota tehtävä tahi jättää se palkaton työ tekemättä.

Muinoin sanoi suomalaisen kirjallisuuden isä Agrikola siihen tarkoitukseen, johon se koski uskonpuhdistuksen aikakaudella: ”Kyllä se kuulee suomenkielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.” Ei hän halveksinna suomenkieltä, vaan tällä lauseellaan voitti monta sortajaa. Ei hän kopeillut taidossa jaloudesta eikä kammoksunut kielensä kankeutta puhuakseen sekä kirjoittaaksen suomea. Hän oli oikein punninnut ja käsittänyt nuo Ap. Paav. sanat Rom. ep. 11 l. 17 v. ”Jos muutamat oksista ovat murtuneet, ja sinä joka ennen metsä-öljypuu olit, olet niihin jälleen istutettu, ja olet siitä juuresta ja sen öljypuun lihavuudesta osalliseksi tullut, niin älä ylpeile oksia vastaan. Mutta jos sinä heitä vastaan ylpeilet, niin tiedä ettet sinä juurta kanna, vaan juuri kantaa sinua.” – Ah! voi! näin ei ole nykyjään vielä laita Suomen elementillisessä suhteessa, sillä monen moni kansan vesa on sen juuresta ihanuutensa imukkeen imenyt, että on päänsä yli vanhan vaivaisen kättärän kohottanut, sekä suojaksi ja siimekseksi vanhoille varustautunut. Mutta odotappas vähän, mitäs näet ja kuulet? Sen vaan että on F:än ääni kiilloittanut kuoren kovaksi, sekä pilaantuneet huulet hutun polttamaksi. Onko tämä hyvinkin kuuluisa kunnia kansallisuudessamme, onko tämä ajoista ei ijäisyyden etua harkitsevaa? ”Pois se,” sillä ylpeys on aina lankeemisen edellä, ei oksa taida juurtansa kuivata, vaan juuri pian kuivaa oksat.

Esivalta on todella hallitus-muotonsa kautta juuri omassa merkityksessään Jumalan säätämisen jälkeen, ja esivallan virkamiehet oksat yhdestä pääperusteesta, mutta kansa eikö se ole maa, johon Jumala on esivallan istutuksen laskeuna, ja josta juuri elon nesteensä vetää kasvullisuudensa virkistämiseksi. Ei esivaltaa ole perustettu johonkin jäämeren autioluotoon lintujen ja metsänpetojen hallintoa varten, vaan kansakunnan hoitoa ja kaitsemista yllä pitämään, rehellisellä luottamuksen osoitteella juuresta pisimpään oksan huippuun joka laajimmalta maata ja kansaa varjoaa, ja jolle kansa onkin lähimmässä tilaisuudessa kiitollisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja alamaisuuttaan osoittamaan.

Suomen kansa on jo ammosia aikoja ollut tässä maassa ennen esivallan vaikutus-voimaa, ja sittemminkin on esivallan perustus-kokeet kukistuneet usiat kerrat, vaan kansa ei ole kadonnut koskaan. Ja niin muodoin tulemme selville että ei kansa ole esivaltaa varten luotu, vaan esivalta on kansaa varten jumalalta säätty. Ja kuinka monen moni tästä jumalan säätämästä persoonasta on kansan kielen halveksimisen tautta kartuttanut paljon nurjaa mieltä kansan keskuuteen, joten Jumalan pyhä sääty poljetaan, sekä siunauksen sijaan Jumalan uhkaava kuritus päällemme vedetään.

Niin, rakkaat kansalaiseni, minun maallisen mielipiteeni ihana kruunu ja minun kiivauteni kaunistus (Suomi), pidä loistos kirkkaus jalostavana hohteena vastustajain ylivoiman sorroksi, niin on Jumala vielä tiemme tasoittava, niinkuin ennen ja muinaisina kateuden ja sorron aikoina. Ajatelkaamme siis niin, ja jos joku teistä toisin ajattelee niin on Jumala sen vielä teille ilmoittava. Älkäät niin ajatelko, että minä sen jo täydellisesti käsittänyt olen, mutta minä ahkeroitsen suuresti sen perään, että minä sen vielä käsittäisin, Philp. 3 l. ”Mitästä me siis näihin sanomme! jos Jumala on meidän edestämme, kuka voi meitä vastaan olla” Rom. 8 l. 31 v.

Ja nyt taas tällä kertaa lopetan kirjoitukseni, ja samalla toivottaen uusia voimia ja rikkaita luonnon lahjoja kaikille kansamme ja kielemme parasta valvojille, ja tämän paahtavan innon on Jumala hamasta lapsuudesta minuunkin puhaltanut, jonka tässä nyt totisesti Jumalan kunniaksi tunnustan, Jumalan kalliin lahjan olen valitettavasti heikkouden siivillä tavallisesti varronnut. Joku tuulispää on vaan noitten kärkiä kohottanut, niinkuin nytkin silloisessa kirjoituksessa oli puuskauksena. Suokoon siis Jumala että yksissä neuvoin yhdestä suusta ja yhdellä kielellä koko maan kansa kaikunsa kohottaisi korkeimmassa paikassa, niinkuin sanoi Sara Abrahamille: ei palkka-vaimon pojan pidä perimän vapaan pojan kanssa, 1 Mos. k. 21 10 v. Sekin palkka-vaimon poika oli, näettehän pilkkaajaksi (viisastelijaksi) havaittu.

Nyt lopuksi panen tähän laulun palaisia, jotka olen koonnut vasikka-haassa vihan teossa viime viikolla.

1.

Suomalaisen sukkeluuden
Ruotsinkieli pettää,
Suomen kansan uhri-herkut
Puolehensa vetää.

2.

Niinkuin muinoin Baalin Papit
Uhri-alttarilla
Sivertäen, visertäen
Mielillä viekkailla.

3.

Ruotsinkieltä Suomen kansa
Elättää ja hoitaa,
Niinkuin ennen Aaprahami
Palkka-vaimon poikaa.

4.

O! äiti Suomen ota jo
Sen vanhan Saaran mieli,
Että perinnöksi pojalle
Jäis selvä suomenkieli.

5.

Jos Ovambossa ollessaan
Nyt Suomenmiehet suuttuis,
Ja kansankieli korkeaksi
Mielissänsä muuttuis:

6.

Niin kuinka kurja kuitenkin
Ois heidän olentonsa,
Sill’ raaka kansa raatelisi
Heidän kartanonsa.

7.

En tuota toivo todella
Mä Suomen Sionista
Seisaketta senlaista
Kuin muinoin Baapelista.

8.

Vaik sini-marjat silmihin
Herttaisten herrain tulkoon,
Niin laulu Luojan tahdosta
Mun huuliltani kulkee.

9.

En pelkää peloituksia
Enk sorru surun uneen,
Sill’ tiedän että ylhäältä
Mun vastauksein tulee.

10.

Jos pääni poikki päätettäis
Tai Siperiaan sijan,
Niin Luoja tähän tuomijoon
Mun taivuttaapi pian.

11.

Omantunnon tuomio
On siitä selvä mulla:
Ett yksi pitää pilkatuksi
Suomen tautta tulla.

12.

Tämä pilkka parempi on
Tänlaisella mulla,
Kuin koskaan kansa-veljilläni
Muilla, jollakulla.

13.

Ei enää elon päiviä
Mull’ ole paljon suotu,
Vaan osakseni askareet
On kovimmatkin luotu.

14.

En ole luotu laulamaan
Mä nurkkapensaan juureen,
Vaan pakotettu pauhaamaan,
Ett kaikki kansa kuulee.

Vasta lisää, jos aika myöten antaa ja asia kannattaa, näin aikoo se vanha Antti Karhu.


Lähde: Lappeenrannan Uutiset 9.8.1889.