Karjala (1911)

Karjala. Juhlaruno Viipurilaisten Nuorisoseurojen talvijuhlaan 19 28/9 09 Kirjoittanut Mikko Uotinen

On Karjala maata nuoruuden,

on tulen ja tuntehitten,

on maata uskon ja unelmain,

suvitoivojen kirkkahitten.

On maata mahtavain muistojen

ja kallihin kokemuksen,

on maata taistelun, huomenen

ja ikuisen innostuksen.

On maata Imatran kuohujen

ja Vuoksen vuolahan virran,

sai lahjaksi kohtaloäidiltä

tulisäikehet tuntehenpirran.

On maata suon, syväin korpien

ja laulavan Saimaanlaineen,

maa muinaisvirsien, soittojen,

maa laulun, kantelon, maineen.

On täällä lehdoissa laulaneet

meille Väinämö, Ilmari, Unto,

täällä ammoin valtahan vihittiin

sydänkirkkaus, oikeus, kunto.

Ja täällä ne Sammosta unelmoi,

nuo korpien kaukomielet,

ja täällä ne kaunihin puolesta soi

jo muinoin kantelonkielet.

On täällä Kalevala laulettu,

sen laulajat nukkuvat täällä,

me astumme syttävin sydämmin

tämän kallihin haudan päällä.

Oi kallis, kallis ja rakkahin on

tämä Karjala, rajamme tuki,

tämä heimo, mi surujen kirjasta

elon kutsunsa korkean luki.

Ei muualla murhe niin musta lie

kuin Karjalan suru tuo suuri,

muu maa se säilyvi helpommin,

kun säilyy vaan rajamuuri.

Rajajoukko saa ensiksi iskusta,

aina jäytävi idästä viima,

idän viimassa aina on pistävä

ketun kieli ja käärmehen kiima.

On muualla kesäkin kukkiva,

meillä ollut on syksyä aina,

on aina laihomme lannistuneet

vihanorhien astuntamaina.

Ja veljenkin povesta syytös soi:

on tarmoa vailla tuo kansa;

mut kenpä on kestänyt enemmän

kuin Karjala, korpien kansa –?

Me olemme orjia ollehet,

vain vapaa oli sydän ja tunto,

ei kuollut heikkona heimo tää,

ei hukkunut omatunto,

omatunto mi alati muistuttaa:

jos sorrut, sä sorrut suotta,

tämä päiväkö olla vois raskaampi

kuin entiset tuhat vuotta.

* * *

Nyt tuikkavat kirkkahat kynttilät

ja Karjalan katsehet palaa,

nyt muistot rintoihin intoa

ja toiminnantarmoa valaa,

Nyt nuoruus nuortuvi, innostuu,

nyt vanhan on povessa tulta,

nyt kaikkien sydäntä sytyttää

tämä kallis Karjala-kulta.

Nyt kirkastukoon henki Karjalan

vuossatoja kestänyt, vapaa,

nyt sydämmin kiittävin muistelkoon

kansan entisen elämäntapaa.

Nyt valveutukoon joka nuoressa

tuli tuikkava karjalainen,

nyt Karjalan kulmia koskettakoon

sydäninnon valtava laine.

Tämä heimoko luotu ois kuolemaan,

ei sortunut ennen se yöhön,

se uskoi, se luotu on elämään,

on luotu huomenen työhön!

Ei sortunut suruhun, murheisiin:

se nousi, se hehkuna helää,

se Suomen sydämmenharppuna soi,

rajavahtina valvoen elää.

Tämä maa on luotuna elämään,

se kestävi kohtalon painon,

se voittavi idänhimon, lännenkin,

oman itsensä kehnon ja vainon.

Sen sielussa kipinä kirkas on,

se tuikkivi: maa on meidän,

sen Suomena saimme ja Suomena se

jää nousevat, omaksi tiedän.

Me olemme Karjalan lapsia,

rajavahteja Suomen rakkaan,

me muistamme sydämmin syttyvin

tämän tehtävän kunniakkaan.

Jos voimamme heikot lienevätkin,

usko varma on meillä, on vakaa:

ei lippumme värejä sielusta saa

irti elo, ei kuolemakaan.

Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.