Karjalani
| Karjalani. Kirjoittanut Mikko Uotinen |
- ”– Miksi lemmit Karjalaasi,
- rakas miks’ on rajamaasi?”
- ”Siksi lemmin Karjalaani,
- se on sydänmuiston maani,
- siellä kannel kajahteli,
- Väinönväki siellä eli.
- Siell’ on laulun ikijuurta,
- siellä soittain luotiin suurta.
- Siellä runot rakentuivat,
- unhonyöstä pelastuivat.
- Siellä luotiin Kalevala,
- Suomenhengen pyhävala.
- Siellä syntyi sydän nuorna,
- hyvään paloi uhrivuonna.
- Siellä aineen voitti henki,
- kirkkaaks’ kietoi ihmisenkin.
- Karjalassa laulunlehto,
- muinaissoiton synnyinkehto.
- Karjalaani lemmin siksi:
- muistot sen luo kirkkahiksi.
- Kuningas on siellä suru,
- Jumalana toiveen muru.
- Siell’ on laki: laulunhenki,
- sävel yllä ylhäistenkin.
- Siell’ on tunteen ylivalta,
- kesä kukkii kaiken alta.
- Vanhoissakin siellä nuoruus,
- lapsen herkkyys, lapsen suoruus.
- Lapsen lailla unelmoivat
- siellä hongat, huminoivat.
- Lapsen sinisilmän valta
- siintää järvein ulapalta.
- Siksi lemmin Karjalaani:
- se on sydänmuiston maani!”
- ”– Miksi lemmit Karjalaasi,
- sortuu rakas rajamaasi?
- Sortuu syliin vieraan vallan,
- syliin sortavaisen hallan.
- Sortuu lailla lapsen uskon
- alle vaivan vaikeen ruskon.
- Karjala ei vaivaa kestä,
- teräs puuttuu sydämmestä.
- Suotta lemmit Karjalaasi,
- mikä suojais’ rajamaasi –?”
- ”Karjala on surunsoissa
- ollut käärmeenkarkeloissa.
- Saanut monet myrkkynuolet,
- saanut rinnan rautahuolet.
- Sorti sorto rajapellot,
- polki kodit, karjankellot.
- Ruoskin ruoski, veren vaati,
- mustanpäivän maalle laati.
- Lapset polki, naisen suisti,
- uhrin kallehimman puisti.
- Suru raudan raskahana
- lepäs’ kansaa kalvavana.
- Mutt’ ei sammu toivontuli,
- paloi: tulkoon mitä tuli –!
- Mutt’ ei huku toivonvalta,
- loistaa repaleiden alta.
- Orjapäivät kyllä tiesi,
- sydämmessä vapaa miesi!
- Kesti, kesti Karjalani
- kuni honka nummellani.
- Surussa he kirkastuivat,
- sydämmistä kaunistuivat.
- Enin kesti Karjalani,
- heimo rakas rajamaani.
- Enemmän kuin heimo toinen,
- siks’pä sitä jumaloinen.
- Siks’ sen tanner mulle kallis,
- sortua en, en sen sallis’.
- Siks’ sen nykyisyys on rakas’
- entisyys kun kunniakas.
- Uskollisna rajallansa
- on se ollut paikallansa.
- Katsomatta sinne tänne
- suojannut on henkeämme.
- Katsoi kerran kuolon yli,
- aukee sille onnensyli,
- aukee niinkuin aamu hellä,
- aikain suurta synnytellä.”
- ”– Entispäivä kirkas kyllä,
- nykyisenä heikko yllä.
- Sairasta on kansan henki
- alla roudan, riitojenkin.
- Ei se enään suurta mieti,
- vankina on huonon vietin.
- Pikkuriidan kammitsoima
- on nyt Karjalasi voima.
- Ei sen silmä suurta sytä,
- veli veljeään nyt kyttää,
- etsein hetken aurinkoa
- kesken riemun nautintoa.
- Tänään pieni, ennen suuri,
- niin on heimos, heikko juuri –.”
- Olkoon, että hetken sumut
- Karjalan on huonot humut.
- Olkoon niinkin, että sitä
- pikkupyyteet allaan pitää.
- Olkoon niinkin, että hetkin
- kulkee heimo, kravunretkin.
- Nostaapi se kerran päänsä,
- uudeks’ luopi elämäänsä.
- Muistaa entispäivän valon,
- etsii ladun uuden, jalon.
- Kuulee sydän kutsun kieltä,
- noutaa päiväkullan mieltä.
- Vannoo valkeen valonvalan,
- näkee eessä uuden alan.
- Kirkkaan päivänlapsen matkaa
- isäin lailla sitä jatkaa.
- Niin se kulkee aamuhunsa,
- päivän painaa sieluhunsa.
- Vapaa on kuin järvenlaine,
- puhdas kuni entismaine –!”
- * * *
- Näin mä uskon Karjalasta,
- rajamaasta rakkahasta.
- Näin mun polttaa poveani,
- näin mun syttää sieluani.
- Näin mä näen aatoksissa
- raja-aamun unelmissa.
- Näin mä mietin, toivon, uskon,
- tunnen toivon aamuruskon.
- Niin se onkin Karjalani
- nouseva, tää armahani.
- Sinilaineet sielussansa,
- punamarjat poskissansa,
- päivänpaiste kulmillansa,
- toivon hymni huulillansa.
- Niinkuin hongat huminoipi,
- niin se suurta kerran soipi.
- Niinkuin tuuli raikas huhuu,
- niin se kerran suurta puhuu.
- Karjala on toivonkansa,
- paljon kantaa povessansa.
- Rakastakaa rajamaata,
- Suomen uudenpäivän maata.
- Valaiskaa sen hetken öitä,
- syttäin hyvänkynttilöitä.
- Rakastakaa rajasoita,
- syttäin päivännuotioita,
- että varttuis’ hyvänvilja,
- nousis’ puhtaana kuin lilja.
- Uskokaa sen kevätaikaan,
- jolloin voiton virret raikaa.
- Käykää työhön rajan kanssa,
- se kerran täyttää unelmansa.
- Lempikäätte, lähetkäätte,
- sielun kirkkaan heillä näätte.
- Työhön käykää sydämmellä,
- herättäin sen hyvä, hellä.
- Nostamme me rajakansan
- alta hetken, vaivan ansan:
- päivän kirkkahaseen valoon,
- keskipäivän pyhäänpaloon.
- Siunaa korkein rajakansaa,
- kaunis kun on oppaanansa.
- Suojaa sitä, uusin voitoin
- antain sille ilonkoiton.
- Rajan eestä, joka voima,
- rinnan parhain sävel soimaan –!
- Rajan eestä kaikkes anna,
- uhripyhä sille kanna –!
- Lu’it kerran, muista noita:
- ”isänmaatas kunnioita”.
Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.