Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa.
(Kanawa 13.10.1847)
Kirjoittanut Pietari Hannikainen
Kirjoitus on ilmestynyt alun perin anonyyminä Kanawa-lehdessä, mutta sen kirjoittajan tiedetään olevan Pietari Hannikainen.


Monesti jo on kuultu kotimaamme sanomalehdissä, vaan vielä usiammin yhteisessä puheessa valitusta kotimaisen kaunis-kirjallisuuden köyhyydestä. Ihmetellään miksei muka romaani- ja novelli-kirjallisuus Suomessaki voisi kotiutua. Vuosittain tuodaan suuret joukot näitä ulkomailta, vaan ne luetaan ja unoutetaan, ilman etteivät jätä mitään jälkiä perästänsä. Suometar sanomat ovat äskettäin luetelleet romaanin kasvua ja uudistumista nykyaikoina, vaan se on ulkomaisen romaanin. Kotoinen romaani sekä novelli on vielä syntymätä, ne ei tiedä mitään näistä uudistumista ja muuttumisista. Ainoa novelli-kirjallisuus, joka meillä on ollut hengissä, on se minkä tapaamme maamme ruotsalaisissa sanomalehdissä. Tässä ovat etenki Helsingin sanomat ja Aamulehtiki mainittavimmat. Meidän aikomuksemme ei ole alentaa näiden kaunis kirjallista arvoa. Mutta kuitenki luulemme voivamme ylimalkain sanoa, näiden ei enemmän lisäävän kuin vähentävänkään kotimaista kaunis-kirjallisuutta. Onko muka yhtään ainoaa kaikista näistä vuosivuodelta mainituissa sanomalehdissä ilmestyvistä novellista ollut jostai pysyväisemmästä arvosta? Onko yksikään näistä ollut kylläksi voimakas antamaan jonku muodon kotimaiselle novellille? Onko yksikään näistä edes voinut tehtä toimittajansakaan tutuksi maanmiehillensä? Joka niitä on lukenut, ei sunkaan voine muata yhtään näistä kysymyksistä. Kaikki, ilman eroituksia kaikki ovat olleet kotimaiselle kirjallisuudelle ihan mitättömät. Vain osataanko sellaisille kuin ”En rötmånads fantasi,” ”Häradshöfdingen,” ”Uppbördskrifvaren,” j. m. lukemattomia yhtäläisiä, antaa jotain pysyväisempiä arvoa? Onko niillä suurempi arvo kaunis-kirjallisuudessa yhteisesti kuin kansallisessa kirjallisuudessa erittäin? Me luulemme yhden verran molemmissa. Kuitenki ovat nämä meidän onnellisimmilta novellistilta. Romaani-kirjallisuuden taas alkaa ja lopettaa ”Murgrönan.” Tämän arvosta jo on ennen kylläksi kirjoitettu. Kokous kaikkein jokapäiväisimpiä jokapäiväistä naisjuoruja, ilman vähintäkään yhteyttä, ilman vähintäkään ajatusta.

Ylipäätään voimme sanoa tämän viimeisen tempun pääpuutteeksi, johon pian kaikki meidän novellin ja romaanin kirjoittajat tarttuuvat. Kirjoitetaan ja kuvataan piirroksia ja kuvauksia jokapäiväisestä elämästä; vaan kuvaukseen ei saada mitään henkeä, mitään korkeampaa, joka voisi antaa tälle joka-päiväiselle elämälle jonku vissin harjoituksen, taikka edes vissin paineen. Se on niin kuin näkisimme kuvan, jossa kaikki olennot kyllä ovat kuvatut liikkeessään, mutta jossa liikkeellä emme huomaitse mitään tarkoitusta joka antaisi kuvalle hengen. Vain miten voimme muuten nimittää sellaisia luontoja ja henkiä joita tapaamme Helsingin sanomain novelleissa? Onko niissä yhtä muotoa, jonka tunteminen toisi meille jotai huvitusta? Onko niissä yhtä muotoa jolle tarina edes antasi jotai korkiampaa tarkoitusta. Me elämme ja liikumme niissä aivan tavallisimpain ihmisten joukossa, joita kyllin kyllä joka päivä näemme ympärillämme. Nuo ”Häradshöfdingit” nuo ”Fänrikit” ja Luutnantit ja Frökinät ja Mamselit A. B. C. ja D. ja ”posessionatit,” jotka puheleevat hevoisistaan ja piipuistaan, eivätkö ne ole kaikki pelkkiä daguerreotyp-kuvia? Tästä päätöksestä emme voi eroittaa Helsingin Aamulehdenkään novellia. Niissäkin etsit turhaan jotai muuta kuin näitä kolkkoja orjallisia luonnon kuvauksia. Ei mitään korkiampaa tarkoitusta. Ei yhtä muotoa jossa jalompi henki ilmoittaisisi. Niiden toimittaja on ehkä vielä onnellisempi novellistia Helsingin sanomissa. Vähintäin on Herra Berndtson pian ainoa kuvausten kirjoittaja kotimaassamme, jolle se vähänkin on luonnistunut.

Tässä emme voi olla virkkamata luuloamme, pää esteenä kotimaisen romaani-kirjallisuuden varmistumiselle olevan itse kansallisen seuruuselämän. Sitä kyllä emme voi sanoa, että runoilia ja romaanin kirjoittaja olisivat töissänsä sidotut ympärillänsä olevaan seuruus-elämään. Heidän ajatuksensa on vapaa ja voisi lentää sivuin tästä. Mutta toiselta päin täytyy taas tunnustaa, seuruuselämän paljon vaikuttavan niin hyvin runoilian kuin romaanin kirjoittajan luonnolle. Hengellisesti köyhä ja ahdas ympärystö ei voi synnyttää Schilleriä eikä Eugen Süetä ja Bulveria. Ja seuruus-elämältä kotimaassamme ei sunkaan nykyisessä tilaisuudessaan voi sellaisia miehiä odotettaa. Meillä voipi kyllä nykyjään olla Runeberg ja niitä jotka laulaavat päivän nousua, kevättä, talvia, syystä, lunta ja jääpuikkoja, ja rakkautta, surua ja murhetta, ja tytön sini silmiä, ja ensimäistä pääskystä ja matkalintuja ja koskein pauhinaa ja hongan pituutta ja vahvuutta, yksin juopumistaki, vaan meillä ei ole yhtään joka loisi kokoon sellaisia kuin ”Axel och Valborg,” ”Maria Stuart,” ”Wallenstein” j. m. Sellaiset työt eivät voi syntyä muualla kuin korkiammassa valtakunnallisessa elämässä, korkiammassa kansallisessa seuruuselämässä, jolta me kaipaamme molempia. Ensimäinen vilaus kotimaamme seuruuselämään näyttää jo sen köyhyyden. Me kaipaamme kaikkea mikä seuruuselämälle antaa loiston. Hallitsian ”välkkyvää hovia,” rikkaan vapasuvuston ylpeyttä ja ylöllisyyttä, äveriäitä kauppioita ja muita neuvottelioita, laajaa kansallista kirjallisuutta ja kuulusia viisaita; sanalla sanoen, meidän kotimainen seuruuselämämme on paraimmassa muodossaan ihan sellainen kuin Herroin Berndtsonin ja Topeliuksen novellit. Niin laiha ja kuiva, niin tasainen, rauhallinen ja sieväluontonen, ettei se puheella säre, eikä päätänsä seinään juokse, niin kuin Savon talonpoika sanoisi.

Tällä emme, kuin jo virkoimme, tahdo sanoa, että romaanin kirjoittaja ja novellisti välttämättömästi ovat olevat kiininaulatut tähän seuruuselämään. Paremmin on se heidän välttämätön velvollisuutensa tästä laihasta ja kuivasta seuruuselämästä etsiä kaikki nurkat missä jotain jalompaa voisi löytyä. Sillä tunnustettava on ettei mitään ole kolkompaa ja ikävöittävämpää kuin nuo daguerreotyp kuvaukset, joita tavallisesti nähdään meidän ruotsalaisissa sanomissamme. Hyvä maalari antaa oman henkensä kaikille kappaleille jotka kuvaansa sovittaa, ja hänen työnsä, ehkä kuvaukset luonnosta, näyttäävät meille vaan luonnon jaloutta, ei sen puutoksia. Hän ei koskaan tee naamalle näppylöitä ja käsniä näkyviksi, mutta hän ei myös koskaan heitä kuvallensa antamasta jotai mielellistä kauneutta. Sentähden on se sitä kummempi mitä varten kaikki nuo ikuiset vauhkot ja narrit ”Finkell,” ”Sagstock,” ”skrisvelin” ja sellaiset tarvitsivat kuvattaa paljaan tavallisen naimakaupan viereen. Oliko se viimeisen korottamiseksi, vainko oman vauhkoisuutensa vuoksi? Kumpanenki olisi kyllä vähän perustettu. Tällaisissa vauhkeissa ei ole mitään huvittavaisuutta itsessään. Vasta silloin kuin ne kuvaavat meille jotain yhteistä hulluutta, jotain joka koskee koko kansakunnan tapoihin, koko ihmisyyteen, saavat ne huvittavaisuutensa. Tavallisessa naima kaupassa ei tule mitään sellaista kysymykseen. Päiväpäivältään saamme kuitenki pitää hyvänämme tälläisiä, ja pian samoja vauhkoja uusilla nimillä ja uusiissa tilaisuuksissa. Kas siinä on koko Suomen Suurruhtinakunnan kaunis-kirjallisuus: romaanit ja novellit. Sen ilauttavampi oli kun uusi sanomalehti Suometar tämän vuoden alussa alkoi jotain uutta. Sen ensimäisellä numerolla alkava ”satu” eroittaisiin kaikista mitä ruotsinkielellä kotimmaassamme on ilmestynyt. Siinä kohtasimme jotain jalompaa, jotain uutta, joka huvitti, ei kerrakseen, mutta joka pysähtyi mieleen. Jota sen kerran on lukenut ei koskaan unouta sitä. – Vaan vahinko vaan, ettei tämäkään, ensi numeroissaan niin paljon toivoja antanut lehti, ole kuitenkaan myöhemmin niitä täyttänyt. Lehdessä ei ole sen enemmän ollutkaan kaunis-kirjallisuudesta, pait muuan käännös joka ei kuulu tähän kirjoitukseemme.

Sanottaneen, jotta vaikka romaani ja novellikirjallisuus on köyhä, niin on sen siaan kotimainen runosto rikkaampi? Saammehan muka joka jouluksi, joka kesäksi ja talveksi vihkoja kaikellaisia lauluja. Vaan mitä hyödyttävät kaikki nämä ruotsalaiset laulut kansaa? minkä kohotuksen ne antaavat kansalliselle valistukselle? Minkä arvon, tahi minkä kasvun ne antaavat kotimaiselle kirjallisuudelle. Vaikuttivatko ne mitä kansalliseen elämään? Mika puoli kansallisesta mielenluonnosta ilmoitaksen niissä? – Muutamat laulupalaiset kuusta ja tähdistä, syysyöstä ja keväästä, rakkaudesta ja kaihosta ja vaikka muutamia sanoja kotimaan soista, järvistä ja vuorista ja niiden kauneudestaki eivät voi olla mistään erinomaisesta arvosta kansalliselle elämälle. Tälläiset yksinäiset tunnon puhelmat ovat verrattavat yksinäisiin mietelmiin; ne vaikuttaavat kyllä saman laulajan tunnon lukiassansaki, mutta tämä vaikutus on yhtä lyhyt kuin mietelmän. Se unoutetaan heti kuin kirja on kädestä pois. Viimeisinä aikoina on Runeberg vaan kirjoitellut suurempia lauluja, niin kuin Hanna, Nadeschda, Julqvällen, Kung Fjalar. Se lienee luettavaksi todistukseksi tämän runoilian taidon täydellistymisestä. Saattaa kyllä näistäki uutten laulupalaisten tekiöistä aikaa myöten toivoa jotain täydellisempää. Mutta ainaki on se varma, että enin osa näistä runoilioista on seisattuva näihin alkeihinsa. Me jo olemme edellä päin sanoneet syyn tähän pelkoomme, nimittäin, ettei meidän nykyinen seuruus-elämämme voi synnyttää sellaisia voimia kuin Schiller, Göthe, Scheakspear, Öhlenschläger, Tegneer j. m.


Lähde: Kanawa 13.10.1847.