Kerju-Poika

Kerju-Poika. Kirjoittanut Jaakko Juteini

Lapsen kasvatus on lahja,
paras, kallihin perintö.

Miehen toimi, naisen toivo

lähenivät liiton kautta

väärin sala-vuoteutta.

Isän himo, äidin halu

ovat siittäneet sikiän,

josta kasvoi kerju-poika.

Poika raukka raadollinen,

joka imi irstaisuutta

kerju keppinsä nojalla,

isosi jo ilkeyttä,

kodotoina kulkeissansa

takin risat roikkuvaiset

taistelivat talvellakin

pussin kanssa kanda-päillä.

Ilman isän opetusta,

holhousta äidin hyvän,

kurja, vailla kasvatusta,

lapsi paisui pahuudessa,

näpisteli näljän tähden.

Koska konnan kerjäläisen,

kulkevaisen kurjuudessa

oli varsi vahvistunut,

petti siellä, tuolla, täällä

aina kauppa-kumppaninsa,

valhetteli viekkahasti,

varasteli, vannoi väärin,

teki viimein murha-töitä.

Mutta kaikki muuttelevat

menoansa maailmassa;

tämä juoni loppui täällä.

Toisen onnen turmelia

on jo kourissa kovissa.

Vahingoittaja vihainen

kitkuttelee kahleitansa

vangin mustassa majassa,

jossa muurit myrkkyllisen

sumun sulkevat sisälle,

rauta-ristit ikkunoissa

kaukaakin jo kamoittavat.

Isä! ilman rakkautta,

ilman huolda hartautta,

arvossasi alembana

luonnon luondo-kappaleita,

jotka, ehkä järjetöinä,

suojelevat sikiäänsä,

Äiti! hellä hekumalle

porton väärillä poluilla, –

katso kahleissa petoa,

jok’ on sinun sikiäsi,

katsos händä kaakin-puussa,

kirveen alla kontillansa.

Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1833, 26. lokakuuta s. 1–2. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 23.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1833. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1833_rdf.xml.