Siirry sisältöön

Kesä-yö (Wilho)

Wikiaineistosta
Kesä-yö.

Kirjoittanut Oskar Wilho


Päivän silmä sammuaapi
Lännen sulo purpuraan,
Järvi tyyni kuvastaapi
Metsät, vuoret pinnallaan.
Suru-sävel paimentorven
Vaipuu hiljaa, vavisten,
Poies poistuu peto korven
Asunnoilta ihmisten.
Pienet, suuret kotihinsa
Rientää unen helmoihin;
Kukka nukkuu oksallansa,
Herkee lintuin laulukin.
Etäällä vaan suruisesti
Ahdin kannel vielä soi,
Huokaa: ”kaikki rauhaisesti
Nukkuu, yksin mä en voi!”
Näin hän hiljaa kantelolla
Suruissansa soittelee,
Aallottaret nurmikolla
Äänetöinnä tanssailee.
Vaan – jo uuden aamun koitto
Koillisessa valkenee:
Vaikenee jo Ahdin soitto,
Aallon immet pakenee.
Päivyt kulta-kiehkurissa
Rientää taasen tolalleen,
Kukka riemun kyynelissä
Hymyileepi kullalleen.
Kiitosvirret tuhansittain
Kilvoin kiitää taivaalle,
Kiitollisten sydämmitten
Aamu-uhri Luojalle.
Näitä kuullen, näitä nähden
Autuus valtaa mieleni,
Tykös Isä taivahinen
Nousee huokaukseni.
Elolleni anna ilta
Tyyni, rauhaisa, kuin tuo;
Haudan uni-untuvilta
Moinen aamu mulle suo!

[Oskar] Wilho.


Lähde: Sanomia Turusta 10.7.1882.