Kesä-yö (Wilho)

Kesä-yö. Kirjoittanut Oskar Wilho

Päivän silmä sammuaapi

Lännen sulo purpuraan,

Järvi tyyni kuvastaapi

Metsät, vuoret pinnallaan.

Suru-sävel paimentorven

Vaipuu hiljaa, vavisten,

Poies poistuu peto korven

Asunnoilta ihmisten.

Pienet, suuret kotihinsa

Rientää unen helmoihin;

Kukka nukkuu oksallansa,

Herkee lintuin laulukin.

Etäällä vaan suruisesti

Ahdin kannel vielä soi,

Huokaa: ”kaikki rauhaisesti

Nukkuu, yksin mä en voi!”

Näin hän hiljaa kantelolla

Suruissansa soittelee,

Aallottaret nurmikolla

Äänetöinnä tanssailee.

Vaan – jo uuden aamun koitto

Koillisessa valkenee:

Vaikenee jo Ahdin soitto,

Aallon immet pakenee.

Päivyt kulta-kiehkurissa

Rientää taasen tolalleen,

Kukka riemun kyynelissä

Hymyileepi kullalleen.

Kiitosvirret tuhansittain

Kilvoin kiitää taivaalle,

Kiitollisten sydämmitten

Aamu-uhri Luojalle.

Näitä kuullen, näitä nähden

Autuus valtaa mieleni,

Tykös Isä taivahinen

Nousee huokaukseni.

Elolleni anna ilta

Tyyni, rauhaisa, kuin tuo;

Haudan uni-untuvilta

Moinen aamu mulle suo!

[Oskar] Wilho.

Lähde: Sanomia Turusta 10.7.1882.