Siirry sisältöön

Kevään Kosto

Wikiaineistosta
Kevään Kosto.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Talvi ja kesä väittelivät mahdistaan ja vallastaan. Talvi huomautti, että hänen hallussaan on kuoleman ja helvetin avaimet. Ja, että kun hän avaimiaan kääntää ja kuoleman valloilleen laskee, silloin on mennyttä kaikki kesän hekuma, koreus, kopeus ja korska. Lakastuu kukka, kuolee nurmennukka, juuret roudittuvat ja vakuudeksi pakkanen painaa yhä vahvemmat routakerrokset ja yhä syvemmälle maa-emon lämpymiä sydänosia kohden, sekä lopuksi kaiken vahvoin hangin peittelee; jäillä vonkuu, nurkissa paukkuu, jalaksen alla narisee ja jalan alla ilkeästi narskuttaa. Ja jokainen elävä olento, joka ei jotenkin pakoon pääse tai suojaan saavu, se on ehdottomasti kuoleman oma.

– Semmoisen elämänhelvetin minä kaikille tuntoisille olennoille valmistan sitten, kun minä ensin olen luonnon vihanuuden tuhonnut, sekä puiden lehdet kaikkiin taivaantuuliin varistellut – lopetti kerskauksensa tunnotoin Pohjolan talvi.

– Se kaikki on totta, lausui kesä, mutta osaatko myöskin laskea lukua ja sitten minulle ilmoittaa, kuinka monta kertaa olet jo yrittänyt elämän tuhota ja kaikki kuolemanvaltaan heittää siitä alkaen, kuin maapallo ensin orpolapsen lailla eksyi äidistään, auringosta, sekä jäätäviin avaruuksiin kiertämään joutui. – Kuinka monta tuhatta miljoonaa tyhjää yritystä oletkaan jo tehnyt – ja katso: elämä helmeilee yhä eellehen leikissään ja voittokulussaan, ja aina yhä ehompana entistään. Uudet keksinnöt mekaniikan, valon, lämmön ja sähkön-ilmiöiden alalla vaikuttavat että ihminen semmoisenaan jo kohta hymyilee kaikelle pimeän Pohjolan talviselle vallalle.

Pohjolan pakkanen on vaan kylmien avaruuksien pelkuri äpäri, joka pimeässä liikkuu, napamaiden ikuisessa yössä piileksii sekä sieltä tekee hyökkäyksiään lähimpiin vyöhykkeisiin, mutta eipä häntä etelämaissa tunneta, ja huonosti sille kävisi päiväntasaajan maissa. . – Talviraukka, tuntemattomain, jäätäväin avaruuksien on äpäräpoika: et koskaan kyennyt mihinkään suureen; et konsaan yrittänytkään tehdä mitään hyvää, ja vielä ilkeydelläsi kerskut. Ei edes kylmyytesi ole sinun omaasi – äpärällä kun ei ole edes perintö-oikeutta, ja kun suuri tuntematoin, aikain kylmä, jäätävä avaruus vaan on sinun isäsi.

Meidän on toista, minun ja kevään, joka on minun esikoissisareni. Me molemmat olemme tunnetun isän, auringon oikeita ja omistettuja lapsia. Kaikki parhaat aarteet mitä auringolla on, ne hän yhä uudestaan ja taas uudestaan meille antaa: valonsa ja helonsa, lämpönsä ja siinä kaikkea elämää sädehtivän voiman.

Se on tämän perinnön ja rikkauden voima, jolla kevät pukeutuu kaunistuksiinsa ja esiintyy kuin kaiken hyvyyden ja jalouden neitsyeellinen morsian, ja näillä aarteilla, yhä jatkuvilla kalleuksilla hän sinulle, kuolemaa uhkaava talven valta, koston valmistaa.

Sun hankiset vallituksesi murtuvat, kunnes niiden hauraita tähteitä yrität metsänsiimeksessä ja lahoovain aitainvarjossa säilyttää, tai luoksepääsemättömäin tunturein louhissa tai ylitse pilvein kohoovain kukkulain huipuilla.

Mutta niin se sentään aina lopuksi käypi että kaikki lumesi ja loskasi murtuu sekä puroina, jokina ja virtoina juoksee merienhelmaan, josta se syntysinkin on; vaan sinne saavat tähteesi jäädä, jossa niistä millenkään elämälle ei ole mitään haittaa. –

– Minulla on aina hyvät varastot jäätä jäämerillä ja napamailla – selitti hämilleen joutuva talvi.

– Se on totta, ja hyvä onkin että niin on laita, sillä teollisuuden palveluksessa ja terveydenhoidossakin tarvitaan jäätä. Jos sitä ei ole, niin sitä täytyy keinokkaasti säilyttää tai keinotekoisesti valmistaa. Mutta se on toki toista kuin talven valta. Me vaan vangitsemme valtasi tuloksesta sen, mikä meille saattaa hyödyksi olla, mutta sinun oma valtasi, josta kerskuit, on silloin auttamattomasti murrettu. Sinulle itsellesi on kosto toimitettu ilkeistä yrityksistäsi. Sen koston on minun esikoissisareni, kevät toimittanut, Se on oikea Kevään Kosto.

– – –

Ja väärän kehityksen ja vanhentuneen elämänymmärryksen jäätävä talvi on kauvan yrittänyt vangita ja kahleissaan pitää kaikkea ihmiselämää. Se on siinä onnistunut, kun se on aikain pimeyttä ja taikain valtaa hyväkseen käyttänyt. Valistuneemmat henget se on kullalla lumonnut, taikajuomalla hurmannut, tai kääntänyt heidän silmänsä taivaallisen tai maallisen tyrannin kullanpurppuraista istuinta kohden. He ovat hurmautuneet, kun he kuvittelevat kerran saavansa piirissä, suuressa piirissä hurrata istuimen ympärillä, heitellä ilmaan ruunuhattujaan sekä viskata niitä istuimen eteen.

Toiset käytännöllisemmät ja kekselijäämmät käyttivät hyväkseen sitä pimeää aikaa, kun toiset näin mässäsivät kuninkuuden tai jumalan majesteettiuden armopaisteessa, sekä järjestyivät melkein koko maailmaa käsittäväksi kalastusyhtiöksi, jossa vesi kalain kesyttämiseksi sokaistaan ihmisten verellä ja syöttinä onkimisessa käytetään ihmisen lihaa. Tämä maailma-kartelli on yhteisesti tai pienempiin joukko-osiin hajauntuneena onnistunutkin jo onkimaan yhteisistä apajista lähes kaiken elonvaran ja elämän mukavuuden tai siedettävyyden ehdot. Ja sadat miljoonat, jotka aikansa tirkistelivät maallisten ja taivaallisten valtaistuinten huumaavaan narripeliin, tulivat huomaamattaan, silmät puolisokeiksi soenneina, vedetyksi suuren kalastuskartellin pyydystyssyöteiksi, jossa heidät kappaleiksi raastettiin, tai kiinnitettiin kiskomaan nälässä ja kuumuudessa tai paleltavassa kylmyydessä kapitalismin jättiläisnuotan jäätynyttä tai muuten yhä kiristyvää nuotanpaulaa.

Alkuun kun kerran oli päästy sopivalla ajalla ja taikain oudossa, silmiä sokaisevassa valaistuksessa, niin sitten on kaikki käynyt kuin itsestään.

Kun hengellinen taikajuoma, jota raatajillenkin humusaineeksi valmistettiin alkoi osalta mantonsa menettää – kun muutamat alkoivat antaa palttua taivaanmannalle ja mielukkaammin ottaa Männistön-muorin Ventlan – silloin oli herroilla paremmat ja vaikuttavammat kuristuskeinot valmiina näitä elämänhaluisia varten: nälkä, asetukset, poliisit, sotilaat, vankilat, kidutukset ja kuolema.

Ja talvi, maailman hengen jäätävä talvi kohosi korkeimpaan mahdolliseen asteeseen, mutta saapuu sillenkin voittajansa uuden elämänymmärryksen ja elämänoikeuden kevät ja kesä.

Sillä oli aina olemassa jotain, jota ei saatettu hurmausjuomalla juovuttaa tai kahleilla sitoa; se oli valvova luonnonoikeuden silmä sekä syitä ja seurauksia tarkkaava ihmisen tutkiva henki.

Kun miljoonat kärsi tuskia, toiset miljoonat ruumiina makasivat, vielä toiset tyrmissä kituivat, ja toisilta viimeinenkin järjenvalo sammunut oli – silloin alkoivat muutamat ja sitten yhä useammat, ja lopuksi sadattuhannet, viimeinpä miljoonatkin ajatella asian järkiperäisiä perusteita, kosketella talven valtaa. Ja he huomaavat että koko tuo kauhea mahti on kokonaan keinotekoista laatua, sekä valheen ja petoksen perusteille nojaa. Mutta he huomaavat samassa senkin että tuo tuhansista nivelistä kokoonpantu laitelma on sentään vaan kokonaisuudessaan alusta loppuun ihmistoimen ja tahdon tulosta. Ja että mitä ihmisvoimalla on kokoonpantu, se voidaan ihmisvoimalla hajottaa. Totta on että kapitalistinen järjestelmä on alkukehityksessään saanut hyväkseen käyttää innostuksen jumalain apua; mutta yhtä totta on taas sekin että järjestelmän kukistajia tulevat auttamaan ja innostamaan vihan ja koston perkeleet. Ja tämä hajotustyö on jo oikeastaan paljoakin pitemmällä, kuin vastustajamme osaavat aavistaakaan. Kun heidän järjestelmänsä on jo jokapuolelta laadulleen ja luonteelleen tutkittu; sen valheellisuus näkyy läpitse jokaisesta saumastaan ja liitoksestaan, ja se on lahooma-reikiä täynnä niinkuin hatara seula. Se on siis jo periaatteessa kukistettu, kun siltä kaikki auktoriteetti on kadonnut. Siitä johtuu että lopullinen kukistuminen on vaan ajan kysymys, se riippuu siitä, miten kauvan on olemassa aivan raakaa, tajutointa voimaa: valtiomiehiä, upseereja, sotilaita, poliisia, sekä kaikenkarvaisia lakeija- ja poliisisieluja, jotka vanhaa järjestelmää puoltavat. Mutta valtiomiehet ja sotilaat palvelevat erästä aikain varjoa, toiset etujensa ja asemansa vuoksi, toiset ylönpalttisen tyhmyytensä pakosta. Mutta jokainen tietää että nämät salkopuut, kuninkuus ja Kristuksen kirkko, jotka alkuaan ovat olleet kapitalistisen köynnöskasviston ohje- ja kannatusriukuina, mutta nyt maanrajasta poikkilahoneina itse seisovat tuon köynnöskasviston varassa, että ne hassunkuriset salkopuut eivät enää voi olla pitkäaikaiset. Ja samoin on tuon kaikenlaisen loiskasviston turmeleman köynnösmetsänkin laita. Elämä, luonnollinen elämä alkaa sen läpitse kaikkialta tunkemaan. Uusi kevät alkaa lähestymään uusine luomuksineen, joiden kasvuvoimana, valona ja lämpönä uusi elämänymmärrys, uusi järki, uusi tahto ja uudet luonnonjärkinäisyyteen perustuvat oikeudet. Ja murtuva on niin tuonkin keinotekoisen talven pimeä ja hirmuihin johtanut valta. Sen tulee kukistamaan ihmishengen kevät. Ja siitä on muodostuva kaikelle vanhalle mädätykselle hyvin sekä jumalain että ihmisten suosima Kevään Kosto.

Esa Paavo-Kallio.


Lähde: Kevään kosto 3. 1910. T. S. Osuusk. Raivaaja r.l., Lahti.