Kirje Kuopiosta (5.1.1881)

Kirje Kuopiosta. (Dagbladi-puolueen ohjelma. ”Kuopion Sanomat.”) Kirjoittanut Minna Canth

”Helsingfors-Dagblad” niminen sanomalehti on, niinkuin Tapion lukijat varmaankin kaikki tietävät, aina edustanut konsetvativi- (entisellään-olijain) puoluetta maassamme suomenkielen ja kansallisen kehittymisen suhteen. Vihan katkeruudella ja ilkeyden rohkeudella on mainittu lehti aina vastustamistaan vastustanut kaikkia pyrinnöitä, joista se on vainunnut edistystä ja voittoa suomalaisuudelle tulevan. Meillä on vielä tuoreessa muistossa lehden julkeat hyökkäykset esim. ”Kansan valistusseuraa” vastaan vuosia muutamia takaperin. Samoin on koko se tanner, jonka kansallis-riennot Suomessa vähitellen ovat voittaneet, täytynyt kiivaan henkisen taistelon kautta valloittaa, ja vastustajain rivissä oli melkein aina ”Helsingfors Dagblad” etupäässä. Mutta lehti on huomannut olevansa tappion puolella ja on nyt viisaan sotapäällikön tapaan koonnut hajonneet ja pakenevat joukkonsa, järjestääkseen niistä uutta puoluetta, ruotsalaisuuden tukeeksi maassamme. Kirjoitus pantiin kokoon, painettiin, levitettiin ja lähetettiin ympäri maata. Tämä kirjoitus olisi tuon uuden puolueen ”ohjelma” ja sisältäisi kaikki ne pyrinnöt, joita se omikseen tunnustaa ja joiden kautta se luulottelee puolueeksi eroavansa. Näiden pyrintöjen julkaisemisella on tarkoituksena – niinkuin ohjelmassa sanotaan – ”sekä yhteyden valmistaminen niitten kesken, jotka tähän puolueesen kuuluvat, että myöskin uusien voimain hankkiminen niitten jonkosta, jotta tähän asti eivät ole siihen yhtyneet.” Ohjelmassa on puolue ottanut itselleen kauniisti sointuvan nimen; sanoo, näet, olevansa ”liberalinen” (vapaamielinen); mutta koska se nimenomaan on vaan tuo entinen ”Helsingfors Dagbladin” edustama puolue, sanomme me niinkuin muutkin sitä vanhan tavan mukaan dagbladi-puolueeksi. Ohjelman alla on 53 nimeä, joiden joukossa ”Helsingfors Dagbladin” ja ”Hufvudstadsbladin” toimittajat. Muut nimet ovat hyvin vähän tunnetuita, useat melkein ensi kertaa julkisuudessa nähtävänä, eikä yksikään niiden omistajista ole minkään suuren ansiollisen työn kautta isänmaan hyväksi yleisempää huomiota tai luottamusta puoleensa vetänyt. Sentähden lausuukin niistä ”Morgonbladissa” kunnallisneuvos A. Meurman, jolle ohjelma myös oli ristisiteessä lähetetty, seuraavaisesti: ”Jos siinä ohjelmassa, mitä nyt on levinnyt ympäri maata, olisi ollut senlaiset nimet, tuin esimerkiksi J. V. Snellman’in, F. Cygnæus’en, Z. Topelius’en, miesten, jotka ovat tehneet jotain mainittavaa Suomen kansan kohottamiseksi, ne nimet jo itsessään puhuisivat ja kaikuisivat. Mutta kuin nuo kolmekuudetta (53) miestä tuli minun rauhalliseen asuntooni, täytyi minun todellakin useilta heistä kysyä, niinkuin tuntemattomalta ainakin: ”kenen kanssa on minun kunnia puhua?”

Tarkastakaamme nyt ohjelmasta, mitä uutta ja hyvää puolue tietää esiin tuoda. Sen ”tärkeimpiä tehtäviä” ovat:

1:ksi. Valtiopäiväjakson lyhentäminen kahdeksi, korkeintaan kolmeksi vuodeksi, ja ehdoitus-oikeuden hankkiminen Valtiosäädyille;

2:ksi. Painovapauslain säätäminen;

3:ksi. Valtiosäätyin vallan laajentaminen valtiotaloudesta siihen määrään, että menojen arvion koko muutoksen alainen osa asetetaan Valtiosäätyjenkin määräiltäväksi, ja ettei hallitus yksinään saata minkäänlaista veroitusta päättää;

4:ksi. Niin kutsutun hallitushoidollisen lainsäädäntö vallan tarkempi rajoittaminen ja määritteleminen;

5:ksi. Semmoinen hallitusvirastojen toisin muodostaminen, että tarkoituksen mukaisempi järjestelmä saataisiin niin hyvin hallitustoimelle, kuin myös lainkäytännölle ylimmässä oikeauspaikassa. Sen ohessa mutkallisuuksien vähentäminen ja keskikaikkisuuden poistaminen.

6:ksi. Suomenmaan ja keisarikunnan keskinäisen yhdysvalta-aseman selvempi määritteleminen.

Tämä kaikki on kyllä kaunista. Mutta minkätähden näitä ”tärkeitä tehtäviä” varten täytyi muodostaa eri ”puolue”? Onko mitään vastapuoluetta olemassa, joka ei näitä kohtia hyväksyisi? Taikka oliko tarkoituksena, ettei muut kuin ne, jotka tähän ”puolueesen” liittyvät, saa mainittuun suuntaan työskennellä! Muuten on koko ohjelma vaan löyhää ja epämääräistä hapuilemista, joka parhaiten todistaa siltä puuttuvan ainoan vahvan perustuksen: kansallisen hengen. Millä tavalla on menetteleminen kaiken tuon hyvän aikaan saamiseksi, siitä ei mitään puhuta. Kunhan vaan laverrellaan. ”Suomenmaan ja keisarikunnan keskinäisen yhdysvalta-aseman selvemmästä määrittelemisestä” y. m.; y. m. Eihän suuret sanat suuta halkaise ja kyllä mailmaan ääntä mahtuu.

Vihdoin viimeiseksi tullaan ohjelmassa siihen kohtaan, jossa puolue todenperään eroaakin isänmaallisen edistyksen harrastajista. ”Kieli-asia” jonka ratkaisemista Suomen kansan enemmistö innokkaasti harrastaa, sysätään ylenkatseellisesti syrjään vähäpätöisenä asiana. Puolue asettuu ”kaksikielisyyden kannalle, ja puolustaa niinmuodoin sen raja-aidan pysyttämistä, joka eri säätyluokat toisistaan eroittaa ja vaikeuttaa aatteen vaihdon niiden välillä. Nähtävästi on juuri tuo halveksittu ”kieli-asia” kuitenkin ollut vaikuttavana syynä uuden puolueen järjestämiseen, koska se on ainoa kohta, josta puolue tunnusmerkkinsä saa.

Päivän selvää oli että ”Helsingfors Dagblad” rupesi puolueensa varsinaiseksi asianajajaksi. Lehti selitti nyt, että usein mainittu puolue olisi jonkunlaisella vastapainona suomenmielisyydelle. ”Suomenmieliset” eivät sanottavasti niin mitään olleet yhteiseksi hyväksi matkaan saaneet, päinvastoin paljon pahaa; mutta tuon uuden puolueen ”aatteet” olivat tehneet kaikki, mitä yhteiskunnallisen henkisen ja valtiollisen edistyksen hyväksi maassamme tehty on. Ne ovat kansan pimeydestä valkeuteen vieneet, herättäneet henkisiä elämää, matkaansaaneet valtiollista vapautta maassa, toimittaneet rahakannan muutoksen j. n. e. Milloin, millä tavalla ja kenen kautta? Sillä he viisaasti kyllä ovat puhumatta, sillä tulisi hän silloin ilmi, että nuo vihatut suomenmieliset juuri ovatkin näitä ”aatteita” kannattaneet, ja että koko dagbladi-puolueen tehtävä niissä pyrinnöissä on ollut joko mitättömän vähäinen taikka ei mikään.

Mutta tyhjä säkki ei kauan seisallaan pysy, se on vanha totuus. Niinpä kävi nytkin. Morgonbladissa julkaistiin ankara kirjoitus, ja sen oli tehnyt mies, joka ei puhu tuulta pieksäen, vaan joka taidolla, voimalla ja pontevuudella selvittää seikat, ilmituo tosiasiat, joiden edessä kaikki tyhjät hapuilemiset kerrassa maahan römähtävät. Hän joka toden perään on saanut kansan henkisestä uinailusta toipumaan, jonka ansioksi nyt ja aina rahakannan muutos maassamme oli luettava, jonka etevyyttä ei pahinkaan ruotsikiihkoinen rohkene kieltää, hän, Juhana Vilhelm Snellman on toteen näyttänyt, että Dagbladi-puolueen kauniisti kokoon kyhätty ohjelma on vaan: liittokirja niiden välillä, jotka tähän saakka yksinään ovat omanneet sivistyksen rikkauden ja vallan, näiden etujensa ikuiseksi säilyttämiseksi ja puolustamiseksi. Turhaan on Helsingfors Dagblad kokenut puolustaa itseänsä näitä Snellmanin esiintuomia tosiasioita vastaan; kaikki sen yritykset ovat mitättömiä kuin lapsen pakina aikamiehen sanaa verraten. Sen on täytynyt myöntää juuri suomenmielisten ja etupäässä Snellmanin toimittaneenkin kaikki nuo suuret työt, joilla se kirjoituksessaan oli ylvästellyt.

Vieläpä on Morgonbladissa kunnallisneuvos A. Meurmankin tunnetulla taidollaan vastustanut sitä julkeata rohkeutta, jolla Dagblad on koettanut oman puolueensa kaunistukseksi ja ansioksi riistää niitä voiton hedelmiä, joita jalo, korkeasti kunnioitettu kansalaisemme J. V. Snellman suurella työllä, vaivalla ja itsensä uhraavaisuudella on isänmaalle saavuttanut. Näistä kirjoituksista aion kohdakkoin esiintuoda otteita Tapion lukijoille.

Jos nyt luomme katseen omiin paikkakunnallisiin oloihin, kiintyy huomiomme kohta erääsen ilmiöön, joka kieltämättä on jonkunlaisessa yhteydessä yllämainitun dagbladi-puolueen ohjelman kanssa. Viime syksynä levisi huhu uuden sanomalehden syntymisestä täällä. Sen ulos-antaja oli pannut nimensä dagbladi-puolueen ohjelman alle, jota ei yksikään muu suomenkielisen sanomalehden toimittaja ole tehnyt. Suomenmielisten hämmästys oli yleinen. Täältä Kuopiossako, josta vuonna 1844, s. o. kolmekymmentä seitsemän vuotta takaperin, kansallishengen ensimmäinen herätyshuuto kaikui ikimuistettavassa Juhana Vilhelm Snellman’in toimittamassa Saima-lehdessä, – täälläkö nyt vuonna 1881 kansalle ensimmäisiä unijuomaa tyrkytettäisiin saman hengen kuolettamiseksi! Ei – ei kuuna päivänä; vastustamatta se ei kumminkaan tapahtuisi niinkauan kuin paikkakunnan suomenmielisissä vähäkään kuntoa ja kykyä lienee. Niin ajateltiin.

Joulukuun 9 päivä valkeni, ja ennenkun se oli mailleen ehtinyt, ilmestyi ”Kuopion Sanomain” näyttönumero. Ihme ja kumma – ensimmäisenä lupauksena on lehdellä tilausilmoituksessa olla ”todellisesti suomenmielinen ja semmoisena vaikuttaa kielemme ja kansallisuutemme edistyttämiseksi”; se sanoo kieliasiassa asettuvansa ”kansalliselle pohjalle,” ja Suomen kielen saattaminen luonnollisiin oikeuksiinsa on oleva lehden ”tärkeänä pyrintönä.”* Ja kuitenkin oli ulosantaja Marraskuussa kirjoittanut dagbladi-puolueen ohjelman alle, jossa ”kieli-asia” on kaikkea muuta, vaan ei ”tärkeänä pyrintönä.” – Uutta hämmästystä, uutta epäilyä! Oliko lehden ulosantaja parissa viikossa mielipiteensä muuttanut, taikka aikoiko hän työssä ja toimessa vastustaa omia mielipiteitään, siten parhaiten tunnustaen niiden mitättömyyden, taikka – oliko tuo kaunis lupaus sukkela koukku vaan, jolla lehti koki tilaajoita itselleen hankkia? Mahdotonta, sillä sehän olisi suora petos. Tulevaisuus asian selvittää. Minä puolestani luotan lehden lupauksiin ja luulen ennemmin jommankumman ensin mainituista seikoista tapahtuneen. Odotan varmuudella, että ”Kuopion Sanomat” lupauksensa mukaan harrastaa ”Suomen kielen asettamista luonnollisiin oikeuksiinsa,” jolla, niinkuin tunnettu on, ymmärretään sen saattamista maan virka- ja valtakieleksi. Odotan varmuudella saavani ”Kuopion Sanomissa” tervehtiä rehellistä työntekijää, joka innokkaasti astuen ”Saiman” jälkiä harrastaa ”kielemme ja kansallisuutemme edistyttämistä,” sillä välinpitämättömyydellä ja vaikenemisella ei niin suurta päämäärää kohden voi pyrkiä kuin ”Suomen kielen saattaminen luonnollisiin oikeuksiinsa” on. Ja tässä toivossa, jonka lehden julkilausuttuihin lupauksiin perustan, päätän tällä kertaa kirjeeni.

Airut.

*) Minun alleviivaama.

Lähde: Tapio 5.1.1881.