Kirottua työtä: III. luku

Wikiaineistosta
II. luku III. luku
Kirottua työtä
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
IV. luku


Puut näyttivät olevan jo valmiina kesäisen elämän aloittamiseen. Viluiset kuuset ja petäjät olivat karistelleet vanhentuneen osan karvastansa, sysivätpä jo hankeakin juuriltaan ulommaksi. Mutta hanki teristäysihe vielä kovaan vastarintaan ja paneusi yön aikoina niin lujaksi, että sai hevosella ajaa, mistä halutti. Ilma oli raikas ja kuulakka.

Kangaspuiden nausketta kuului jokaisen talon tuvasta. Nuoret emännät ja tyttäret heitellä vilkuttivat kankaan kahta puolta sukkulaa, joka hätäisenä hyppäsi pirran sivua ja taas viriäisen auettua hyökkäsi käden tulisesta survauksesta takaisin uraansa. Pienet tyttäret ja vanhat mummot tehdä junnasivat käämejä eli puojia ja olivat kutojain alituisen kiirehtimisen alaisina. Missä ei ollut tällaista varaväkeä, siinä saivat kutojat itse tehdä kääminsä, ja silloin olivat vyyhdet pahemmassa kuin pöläkässä.

Anna Liisalla oli kangas alulla. Se oli sijoitettuna suuren tuvan karsina-akkunan alle.

– Puolan pohjalliset ovat vähinä, valitti Anna Liisa. Jos te, rengit, toisitte ruokoja tuolta rannalta, kun menette heinään.

– Mahtaneeko siellä olla, arveli Aapeli. Ja ehkä ovat vielä jäässä kiinni. Lukkarissa ne niitä näkyivät tekevän paperista.

– Lieneekö meillä niin vahvaa paperia.

– Välttää siihen, kunhan on paperia, tiesi Aapeli ja meni kaapistaan noutamaan tarpeettomia, opettelun aikuisia paperisälyjä.

– Näistä niitä saapi aluksi, sanoi hän ja alkoi muutamia leikellä ruokatunnin loppua odotellessaan.

Pihan toiselta puolen, tallin luota, kuului ajon perästä pudistautuvan hevosen tiukujen äkkipikainen helähdys ja reen aisojen lotina.

– Ketäs siihen ajoi, sanoi piika-Maija ja kokistausihe suoremmaksi puolarukkinsa takana.

Anna Liisa kurotti päätänsä kangaslaudalta akkunaan päin. Toinen renki oli kohonnut penkiltä pitkältään puoliksi istuma-asentoon ja katseli ruumistaan kääntämättä, kaula kierteellä, ulos ja saneli:

– Ei näy olevan kaukalaisia. Seppälän Aatu tuossa on yhtenä. Mikähän asianakin lienee.

Maija kohosi rukkinsa takaa ja meni Anna Liisan korvaan supattelemaan ja yhä vaan nauraen lähenteli, vaikka toinen sysi pois luotaan.

Malinen tuli kamarista tupaan. Se oli siellä tehnyt tärkeitä havannoita, sen näki tuihailevasta käynnistä ja sieraimien liikkeistä.

– Aapeli, pane ori aisoihin. Äitisi kutsui Anna Liisaa kamariin, mene heti.

Vierasten käsi kahmuili jo ulkoa päin oven rivassa, kun isäntä sai sanottavansa sanotuksi, Ovessa hän ne sivuutti ja tervehti niin joutuin, kuin on tavallista käymään lähtevän laivan ovella, jossa toisia tulee ja toisia menee. Maija ja toinen renki jäivät tupaan vieraita puhuttelemaan. Anna Liisan tultua kamariin sanoi hänen isänsä hänelle:

– Nyt lähtään niitä lankoja ostamaan.

– Eihän niillä niin kiirettä olisi ollut, sanoi Anna Liisa.

– No ei se parane, kun käypi, niin se on käytynä. Pane vaan joutuin vaatteita päällesi.

Hän oli itse siinä saapuvilla, että vaatettuminen kävi vilkkaasti. Reki oli jo kartanolla, mutta ei vielä näkynyt hevosta. Hän odotti vielä vähän, mutta ei sittenkään. Jo täytyi lähteä kiirehtimään.

– Vastako sinä suitsia täällä laittelet, ihmetteli hän tallin ovella.

– Niin, kun en tahtonut löytää setolkkanauhaa, selitti Aapeli ja liikkui nyt kuin tulen sammuttaja.

– Eipä se saisi olla niin hakemisessa.

Yhdessä he laittoivat oriin aisoihin.

– Käy noutamassa tyyny ja sano Anna Liisalle että joutuu heti.

Aapeli näytti vielä herrojen rengin tapaa ja puhaltui täyteen juoksuun.

– Nyt joudu! kiirehti se vuorostaan Anna Liisaa. Mistä minä tyynyn otan?

– Ota vaatekahverista.

– Tule neuvomaan, että mikä se otetaan.

– Minä tulen.

Anna Liisan jouduttua oli jo Aapelilla tyyny kainalossa. Se vaan odotti neuvomaan tulijata ja sieppasi nyt taskustaan torvelle pyöräytetyn paperin ja sanoi hiljaa:

– Tässä on vielä yksi puolan pohjallinen, vaan katsohan sisään, ennenkuin panet muiden joukkoon. Arvaat.

Samassa piti joutua tyynyä viemään ja kohta joutui Anna Liisakin. Viivytteleminen ei olisi ollut terveellistä kumpaisellekaan.

Pettyneinä kurkistelivat vieraat tuvan ikkunasta lähteviä. Malinen ei katsahtanut kertaakaan sinnepäin, hän oli niin tietämätön, kuin ei olisi ollut mitään. Ei ollut niiden hevostakaan huomaavinaan, vaikka hänen tapansa oli käydä huonompienkin kylkeä kopaisemassa, varsinkin kun oli noin orihevonen. Malisen sisällä pullisteli tyytymättömyys, mutta hän halveksi niin paljon noita tyytymättömyyden tuojia, ettei olisi näyttänyt sitäkään heidän ansainneen. Huulet rautaisessa hymyssä istahti hän kukkansa rinnalle ja näytti ajattelevan, että katoaa tämä teidän katseltavistanne. Kohta se olikin matkan päässä. Peltojen takaa jo hulmusi oriin harja ja pikku-ukon muhkea hille-rihattu leiskui kevään hyppyrisellä tiellä.

Aapeli meni vielä tupaan vieraita puhuttelemaan.

– Ollaanko kauaksikin menossa? kysyi hän.

– Ei niin erittäin kauaksikaan, mitenpähän matkoissa näkyy, sanoi vanhempi mies.

Toinen, Seppälän Aatu, nypelöi miettiväisenä turkkinsa hihansuusta villoja ja kierteli niitä näpissään.

– Taisi olla kiire asia teidän talon isännällä, näytti vähän siltä, arveli naurahtaen äskeinen mies.

– En tietänyt asioitaan, sanoi Aapeli, vaan ainapa se näkyy liikkuvan joutuisasti.

– Hyvähän on olla joutuisa, vaan sanovat tapahtuvan joskus, että härkäkin tavoittaa jäniksen.

– Kukapa tuo lienee nähnyt härän jänistä ajavan, vaan se on paremmin uskottava, ettei ole hätää härällä, kun on Paavo paimenessa.

Aapeli tahtoi olla niinkuin syrjäinen ainakin ja laski leikkiä vierasten viihdykkeeksi, kun niille talon puolesta tuommoinen pyöräys valmistettiin. Ei ne pitkään ruvenneet olemaan ilkuttavina, sillä semmoiselta se vähän kuului tämäkin rengin puhe. He pistäytyivät rekeensä tyhjin suin, vaikka kyllä emäntä oli nostanut jo pannun tulelle: pitäähän vieraille antaa kahvit, vaikkapa he olisivat mitä.


Omanseutulaisille tuli mieltä, niin etteivät ne Aatun tavalla tulleet luvatta Malilaan sulhasiksi. Luvan kysyjiä kyllä kävi, mutta eivät lupaa saaneet, lauloivatpa millä kielellä hyvänsä. Muutamat puhemiehet jo kyllästyivät ja pistelivät mahtia. Yhteen jo Malinen niin suuttui, että oli vähällä työntää niskasta ulos. Se olikin kovin hävytön, kun uskalsi sanoa, että jospa isännän tyttärellä lieneekin kaikki tarpeet tasaisin kotona, koska täältä sysätään pois, tulipa kuka hyvänsä tarjolle.

Malisen mielestä tämä oli niin pahasti sanottu, että olisi sietänyt oikeuteen vetää, ja hän tuli näille puhemiehille yhä äkäisemmäksi. Yksinänsä hän kiukkusi:

– Helvetti, kun pitäisi tyttönsä työntää menemään jokaiselle, joka vaan kättänsä ojentaa, ja kun ei anna, niin nämä rupeavat hävyttömiksi. Saavathan sen, kun tulee mies, joka on jotain...

Vasta toisena talvena sattui tulemaan semmoinen sulhanen, joka mahtoi olla »jotain», koska Malinen kysyi, eikö panna hevosta talliin. Mutta se olikin toisesta kirkkokunnasta, kuulun rikkaan poika. Liikaa ihastumista ei hän siltä näyttänyt, ainakaan alussa, ja matkassa oleva puhemies olisi saanut olla parempi. Se oli Turunen nimeltään, Maliselle vanha tuttu ja markkinatoverina mitä parhain. Niillä retkillä olivat tulleet toisensa tuntemaan, mutta juutasko hänet satutti nyt puhemieheksi. Malinen oli kuullut, että sillä on liikanimenä Silmäilijä, ja kyllä se olikin nimensä näköinen. Ensin se katsella vilkkui hyvän mielen näköisesti maurottavilla silmillään puhuteltavansa päästä jalkoihin, ikäänkuin mittaili, ja sitten huulillaan omituisesti hekkoillen yhtäkkiä pasahti ääneen, ettei toinen arvannutkaan. Malista suututti, kun hän ajatteli tätä laukeilemista, sitten kun se ottaa asian puheeksi. Ja tuo mittaileminen noilla suututtavan pyöreillä silmänmaurakkeilla! Markkinoilla se oli mennyt mukiin, siellä kun ei siihen ollut niin aikaa. Mutta nyt se mittaili, mittaili niin hiton rajusti, että Malinen olisi sen laittanut ulos, jos ei sulhanen ollut niin kuulusta paikasta ja muutenkin vakavan näköinen poika. Eiköhän tuolla muita ollut, ajatteli Malinen harmissaan.

He istuivat kamarissa ja olivat juoneet kahvia. Puheen lomat tahtoivat tulla pitkiksi. Turusen huulet jo hyvin hekkoilivat, niin että sulhanenkin näki asian kohta kypsyvän, ja hän meni vähäksi aikaa ulos. Melkein lopussa oli Malisen kärsimys, kun Turunen pasahti:

– Sinulla on tyttö.

– Mikä sitten, oli samanmallinen vastaus.

– Minulla on poika, näithän.

– Olkoon!

– Entäs kun on tyttö ja poika...

– »Entäs kun on ...» nyt helvetti!

– Niin, että kun on tyttö ja poika, niin mitähän niistä tulisi.

Turunen iski viekkaasti silmääkin, mutta toinen miltei kimmastui.

– Tulenee noista jotain, mutta tuosta sinun puheestasi ei tule mitään.

– Kyllä tulee, kyllä tulee, alkoi Turunen pitää kiirettä. Kun on tyttö ja poika, niin niistä tulee jotain, kun ne tutustuvat. Mutta saapiko ne tutustua?

Malisen kieleltä oli pääsemässä kirkas peijakas, mutta ei hän kumminkaan antanut tulla, kun toivoi vielä muuten selvittävän.

– Etkö sinä tajua, pasahti Turunen. Minä olen puhemies ja tuo poika on sulhanen.

– No sen minä ymmärrän, mutta semmoista mutkuilemista minä en ota korviinikaan. Minulle pitää puhua suoraan ja sen, jolla on asiata.

Puhemies vähän nolostui.

– Kyllä se puhuukin, mutta kun on tapana että puhemies ensin...

Turunen heitti mittailemisen ja hekkoilemisen vähän vähemmälle, ja nyt he alkoivat sopia paremmin puheilla. Malinen ei sallinut itseänsä hyvin tarkasteltavan, hän pelkäsi, että niillä on kaikilla samat ajatukset kuin muutamalla pohjolaisella, joka hänestä arveli, että tuo vaari on jäänyt yläpäästä vähän lyhkäiseksi.

– Mikä se onkaan tämän pojan ristimänimi? kysyi Malinen ohjatakseen itse puhetta.

– Lassi tämä on ja onkin kelpo poika. Ei parane, usko minua.

– Voipi olla ja talohan siinä on hyvä.

– No, ilman epäilemättä hyvä. Neljäkymmentä lehmää, eikä kuin kaksi veljeä. Pitäisikö vielä muuta olla!

– Mitäpä tuohon. Kyllä minun puolestani.

– No, sittenpä pannaan rukkaset vähäksi aikaa naulaan ja kuulostellaan.

Turunen teki, niinkuin aikoi, pani rukkasensa naulaan ja alkoi liikkua hyvin etsivän näköisenä. Etsittävänsä hän löysi kamarista. Anna Liisa kun ei ollenkaan tietänyt tämän puhemiehensä tapoja, niin hän hämmästyi ensi silmänmittauksista melkein sanattomaksi. Posket sävähtivät aivan punaisiksi, ja hän painautui kamariinsa tuolille istumaan. Turunen hämmentyi toisen nähtävästä hämmästyksestä ja tuli mittailleeksi vähän enemmän kuin oikein. Hän rykästeli puheensa alkajaisiksi ja sitten ilmoitti:

– Minä tulin lähteneeksi tuon nuoren miehen matkaan, semmoiseksi, miksikä minä itseäni sanoisin. Vaan jokohan me tehtiin turha reissu.

Silmäilyn lisäksi käsitti Anna Liisa nuokin sanat aivan väärin. Hän luuli, että tuo mies näkee enemmän kuin tavalliset ihmiset, se varmaan tuntee, mikä hän on, ja siksipä oli vähällä päästä itku tulemaan.

Puhemies pelkäsi tarttuneensa liian pian itse asiaan ja korjatakseen sitä haki toisia puheen aineita. Katseli muutamakseen huonetta ja huonekaluja. Sillä aikaa Anna Liisa vähän rauhoittui, mutta ovinurkassa olevan kaapin tekijätä kysyttäessä hämmentyi hän niin, että jäi ihan selittämättä, kuka sen haltija on.

– Ollaanko me teille vastenmielisiä vieraita? kysyi Turunen, kun ei enää muuta osannut.

– Ei toki, ei ollenkaan, sanoi Anna Liisa kiireesti.

– Sepä hyvä. Minä tässä vähän niin luulin, vaikka kyllä minä jo isänne mielet kyselin. Ja nythän se on minun osaltani sanottuna.

Anna Liisaa helpotti paljon, kun kuuli että se nyt on toki jo sanottuna. Pahempaa oli pelännyt. Yksinään jäätyään painautui hän sänkynsä päälle itkemään. Turunen meni isännän kamariin ja pasahti siellä:

– Ujo sinulla on tyttö. En minä saanut siltä mitään selvää.

– Niinhän se taitaa olla, myönsi Malinen. Vaan siihen on paljon syynä se, kun ne asiat ovat sille vielä aivan outoja. Minä en ole antanut en puhutellakaan noiden kutos-sulhasten.

– Se on ollut oikein. Mutta nyt on sulhanen, joka ei ole kutos. Tuumikaat asiansa, minä katselen valmista.

Vaikka puhemies rehenteli, näki kuitenkin Malinen, ettei se ole morsiamen ujouteen oikein tyytyväinen. Muuten se ei olisi haitannut mitään, mutta jos lienee kohdellut niin tylysti, että sulhanenkin pahastuu ja heittää koko yrityksen siihen. Hän pistäytyi sopivassa lomassa tarkastamaan tyttärensä mielialaa.

– Anna Liisa! sanoi hän varoittavalla äänellä, kun huomasi, että se on itkenyt. Onko tuo nyt oikein kaukaisia vieraita kohtaan! Käytä itsesi, niinkuin on tavallista. Mikä typerä sinä olet! Käy huuhtomassa silmiäsi vedellä ja ole niinkuin ihmiset.

Isän ääni oli kylliksi vakavaa muistuttamaan, että nyt täytyy mukautua, tai häneltä kärsimys kohta loppuu. Anna Liisa sen ymmärsi ja lähti tottelevaisena liikkeelle. Jäsenet valtasi semmoinen pelonsekainen velttous, joka tulee silloin, kun ihminen tietää lähestyvänsä jotain toivomatonta tapahtumaa, mutta ei kumminkaan tiedä, kuinka lähellä se on. Silloin saattaa se myöntyä mihin hyvänsä, johon käsketään, varsinkin, jos tietää sillä aikaa pitentävänsä.

Iltapuolella tuli jo kihlaus julkisesti puheeksi. Kamariin oli koottuna kaikki asiaan kuuluvat. Malinen istui pystynä pöydän päässä, emäntä toisella puolen ja Anna Liisa hänen takanansa nurkempana. Sulhanen istui isännän puoleisella sivuseinämällä ja puhemies oli asettunut lähelle uunin suuta, jonne säräytteli joka toinen minuutti pikanellisylkeä, kuin hyvä tulipalon sammuttaja, ja loma-ajat mittaili.

– Aloittaako tässä muut, vai minäkö, pasahti hän, kun oli tehnyt omat työnsä.

– Samapa se, kuka aloittaa, sanoi siihen Malinen vakavalla äänellä ja vihaten puhemiehen esittelytapaa aloitti itse: Asia kuuluu olevan se, että tämä nuori mies on tullut minulta pyytämään tytärtäni, johon minulla ei ole vastaan sanomista, miten vaan keskenänne sovitte. Paljoa en vielä tunne tätä vävykseni aikovaa, mutta isän tunnen kelpo mieheksi.

– Kyllä se on sitä, että minä olen tuntematon, sanoi sulhanen itsekin. Vaan ei minulla ole ollutkaan nyt alussa sen suurempaa toivoa, kuin että pääsisitte edes tuntemaan ja näkemään, mikä minä olen. Onhan tässä talvea pistäytyä minun kotoakin katsomassa.

– Uskon minä puolestani katsomattakin, sanoi Malinen.

– Eipä sillä, selitti sulhanen. Mutta isäkin toivoisi hyvin, että kävisitte vanhaa tuttavaanne katsomassa.

– No sitten se on toinen asia, jos tuttavuuden puolesta, sanoi Malinen ja teki istuma-asennossaan liikkeen, joka osoitti, ettei hänen kanssaan puhuminen ole enää niin pakosta, saapi sitä puhutella sitäkin, joka on oikein kysymyksessä.

Sulhanenkin arvasi, mitä hänen on tehtävä, ja lähestyi morsiantaan ja sen äitiä. Vähän aikaa haasteltuaan alkoi sulhanen esitellä kihloja. Pidätetyin henkäyksin katseli Anna Liisa, kun hänen helmaansa tuli rahaa, sormuksia ja kuvikkainen, suuri silkki. Rahat olivat vanhoja Venäjän kolikoita, joita käyttivät kihloina vanhain rikasten pojat, eikä niitä muilla ollutkaan.

Malinen ei sekaantunut tähän toimitukseen, hän veteli sillä aikaa seinä- ja taskukelloja. Sieltä hän salaisesti katseli matkan menoa, eikä ollut ollenkaan tyytyväinen Anna Liisan käytökseen, kun se otti kihloja vastaan niin nöyrän näköisellä totisuudella. Emäntä toki vähän enemmän naurahteli noilla »ruplan lopposilla». Typerästi meni Malisen mielestä kaikki asiat tänä iltana. Hän lähti käymään ulkona jäähdyttelemässä. Ovea avatessa kuului sen takaa vähän rumakkata.

– Kenen juuttaan siellä on tarvis kurkuilla, sanoi hän vihaisesti, vaan ei ruvennut siitä ottamaan tarkempaa selkoa.

Maija oli ollut keittämässä kihlajaiskahvia ja toi kamariin, kun isäntäkin tuli sinne ulkoa lauhtuneemmalla mielellä. Joukolla joivat he ensin yhdet kupit, mutta sitten otti talon mies putelin pöytään, jolloin vaimoväki heitti tämän kamarin ja sulhanen meni niiden mukana. Puhemies tuli lähemmäksi pöytää, ja nyt se taas meni Malisen mielestä miehenä, kun pöydän takaa ei ollut niin mukava »mittailla» ja siinä välillä oli pullo, joka myös veti paljon huomiota puoleensa. He terästelivät, niin että kieletkin siinä alkoivat terästyä, varsinkin puhemiehen.

– Otetaan toinen pullo, jos vielä juot? kysyi Malinen.

– Ilmankos. Nämähän ne ovat puhemiehen palkkojakin.

– Olisit lähtemättä sillä palkalla.

– Minäkö lähtemättä! Siitä ei tule mitään. Minä jos yhytän kaksi, jotka näyttävät yhteen sopivilta, niin minä en saa yhtä rauhaa, ennenkuin ne ovat yhdessä.

– Tokko sinulla muuta työtä onkaan?

– Pojat tekevät kotitöitä, mut minä teen näitä töitä, ja se on enemmän, kuin jos tukka märkänä suota sytisin.

– Mitä tyhjää. Enempi tulen näyttäjä poika tekee kuin sinä.

– Eläpäs ukko! Ilman näitä puuhia ei olisi tulen näyttäjiäkään. Mut minä kun ahkerasti kuljeksin täällä puuhassa, niin tulee tulen näyttäjiä, pellon kyntäjiä ja kuka sen tietää, mitä herroja niistä tulee. Vieläkö sanot, että on tyhjää työtä?

– Vielä monestakin.

– No olkoon sinusta niin, mutta minä en heitä ammattiani, niin kauan kuin pareja löytyy.

– Mitkä merkit sinulla on, että nuo ne nyt muka ovat...

– Merkitkö? Tämmöiset merkit: sinulla on tyttö ja minä toin sille pojan. Ei siinä muuta tarvitse.

– Ainakos ne sattuu...

– Miksi ei satu.

– Valehtelet, helvetissä.

– Minäkö valehtelen. Enpähän. Jos ei tyttö huoli yhdestä, hankin minä toisen, ja jos ei tyttö näytä mieleiseltä, mennään toisen luokse.

– Kyllä olet koiran viroilla. En, se vie, rupeisi tuommoiseen puuhaan, en vaikka.

– Elä sano, elä sano. Siellä näin ryyppyjä tulee. Ja en minä saata huoletonna katsoa, kun tytöt niin miehenpuutteisen näköisinä leihailevat, missä vähänkin on poikia saapuvilla, ja pojat samoin.

– Mene helvettiin! tosahti jo Malinen totisena. Minun tyttäreni ei kai ole kertaakaan ollut miehen puutteisen näköisenä »leihailemassa», eikä ole, saat uskoa sen.

– No, no, elä suutu, enhän minä puhu sinun tytöstäsi, tuleehan sille leihailemattakin, noin ikään. – Ja Turunen viputti sormellaan viekkaasti Anna Liisan kamariin päin.

Malinen ei ollut näkevinäänkään näitä sormen viputuksia, oli vain äänettä ja katseli toisaalle.

– Niitä on muita vähempionnisia, selitti Turunen, – ja pitäähän niitä kokeneempain auttaa yhteen päin. Ja minä en saa yhtä rauhaa, jos en ole hommassa, mutta sitten siitä on aivan kuin huoletta, kun näkee että nyt ne sattuivat. Vie sinä vihtakaarten Petter, kun se on lystiä, ja entä näitä ryyppyjä!

Totisesti oli hän innostunut aineeseensa, mutta hänen toverinsa kuunteli sitä aivan vastenmielisesti, eikä sanonut sinne ei tänne päin. Vielä heistä illan kuluessa tuli aika ystävälliset miehet, kun puhemies lopetti tuon virkansa ylistelyn.


Huomenna alkoivat vieraat laittautua kotiinsa lähtemään. Viikko eteenpäin tehtiin liitot käydä sulhasen kotia katsomassa, kuten oli tavallista. Malinen lupautui tulemaan itse mukaan, kun sulhanen pyysi moneen kertaan omasta ja isänsä puolesta.

Näinä välipäivinä teki Malinen matkavalmistuksia ja kehoitteli Anna Liisaakin tekemään. Ori sai uudemmat, napitetut vyöt selkäänsä ja kaksi hyvin huutavaa kulkusta länkien nokkiin. Peurantaljakin pantiin nyt reen perän päälle, jota hän muulloin piti säästäen, siitä kun tahtoi kovin paljon karvoja irtautua.

Anna Liisalla oli eräs omaistyttö toverina. Matka kului huimasti, vaikka sitä oli monta penikulmaa. Aamusilla kun lähtivät, niin iltasilla piti olla perillä. Malinen ei osannut hitaasti ajaa, eikä taas tahtonut ruveta hevostaan syöttelemään remupaikoissa, jos vaan ei ollut kievaria tai jotain tunnetumpaa taloa. Pikku talojen tuvassa istua uteliasten katseltavana ja kyseltävänä oli hänestä niin vastenmielistä, että ennen antoi hevosen kärsiä vähän nälkääkin. Saivat vain nähdä porhakan sivumenon ja peurantaljan liepsauksen kartanon solista kiidettäessä.

Ilta jo hämärsi, mutta kohta oli matkakin lopussa. Tie kulki joen jäätä, kierrätellen sen rantoja pitkin.

– Tätä joen jäätietä kuului olevan pari virstaa, vaan sitten ei enää maata kuin vähän, kertoi Malinen.

Anna Liisa käänsi päätänsä reen kupeelle päin ja veti huivia enemmän silmilleen. Hänen sydäntään alkoi nyt kovasti ahdistaa. Kaksi virstaa vain enää, ajatteli hän tuskaisesti. Miksikä en sanonut tänne lähtiessä. Voi, kun uskaltaisin, niin sanoisin, että käännytään kotiin. Mikähän tästä perästä tulee, mikä minut perii! Voi, Jumala armahda, mikä kosto tästä minulle tulee, kun semmoiseen syntiin... Tuolta kotoa ne olivat lähteneet matkaan nämä katkerat muistot. Hän ajatteli, että jos tämä olisi pakomatka toiseen maan ääreen, kauas niistä... Mutta ei sitä voinut paeta, se seurasi mukana, niin – ihan mukana. Olisi tehnyt mieli hypätä reestä pois ja juosta lumiseen metsään, kuolemaan sinne.

Hän havahtui, kun serkkutyttö olkapäällään nykäisi ja kysyi, mitä hän siinä oli niin syrjittäin. Anna Liisa koetti saada mieltään tasapainoon ja selitti täällä joen jäällä tuulevan silmiin.

Perille päästyä otettiin heidät vastaan mitä ystävällisimmin, aivan Malisen mielen mukaisesti. Vanha Keränen, sulhasen isä, oli pienenläntä ukko ja kasvoiltaan kuivakarvaisen näköinen, mutta nähtävän hyvää mieltä ne osoittivat nyt vieraita vastaan ottaessaan. Sillä oli tapana räpytellä silmiään sitä sukkelammin, mitä sukkelammin puhui. Nauruakin siinä puheen seassa olisi ollut, vaikka kasvot eivät ensinkään taipuneet sitä todistamaan. Tätä puutetta palkitsi hän sillä, että nykytteli koko päätänsä nähtäväksi ystävyyden merkiksi.

– Vielä toki näkee entisiä tuttaviaan, ihasteli Keränen. – Tuskin sinä lienet meillä ennen käynytkään.

– Enpä ole käynyt koko puolella kuin yhden kerran, sanoi Malinen.

He vanhat miehet eivät ruvenneet istumaan nuorempien kanssa yhdessä, vaan asettuivat eri kamariin, joita tässä talossa oli viljalti. Puhe alkoi matkan pituudesta ja ainahan siihen uutta löytyi, mutta eivät he sanallakaan koskeneet siihen asiaan, joka heidät oli tällä kertaa yhteen tuonut.

Tytöt olivat vaimoväen puolella ja siellä se oli sulhanenkin, joshan toisinaan kävi kuuntelemassa vanhain miesten tarinoita. Ujoina istuivat tytöt, varsinkin Anna Liisa. Talonväki heitä hyvitteli, miten osasi, näytettiin huoneita niillä lomilla, kun ei ollut tarjottavaa, ja oltiin kohteliaita. Navetassakin käyttivät vielä tänä iltana. Kaikkiin seurasi Anna Liisa jälkimmäisenä ja oli ensimmäinen takaisin tulemaan. Ei kaikkia edes läheltä katsonut ja kääntyessään sanoi vain että niinpä on. Tämä ei talonväen mielestä ollut aivan kylliksi. He olisivat toivoneet saavansa nähdä edes muutaman hyväksymisnaurahduksen, tai ihastuksen innostuttaman askeleen, mutta ei mitään. Syyksi ajattelivat he matkalla tullutta väsymystä ja toivoivat aamun tultua voivansa enemmän ilostuttaa vieraitaan. Mutta aamu ei ollut paljon viisaampi iltaa. Morsian ei tullut sanottavasti iloisemmaksi entistään. Vaimoväki tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän on perin vakava, tahi sitten heillä ei ole näyttämistä sen enempää, kuin sillä on kotonaan.

Toista se oli kun isännät lähtivät päivän tultua katselemaan. Talon mies jos hyvästi selitti, niin vieras selitti vielä lisää, omien tietojensa valossa. Ne selitettävät siinä joskus sotkeutuivat niin, ettei ollut oikein selvää, kumpaisenko navetan sisustus tai pellon ojitus se onkaan puheena. Sitten se vasta selvisi, kun kädellä oikein viittilöi, miten oli ennen ja mitenkä on nyt. Suuri niityn raivaus olisi ollut vielä katsottava, mutta se oli lumen peitossa ja jäi sille näkemiselle, kun isäntä solalta neuvoi suuntaa, jossa se oli.

– Taitaa tämä puolikunta olla rikkaampaa kuin se meidän seutu, sanoi Malinen, kun he olivat taas tulleet kamariin.

– Siinähän on, sanoi Keränen. – Onhan ne täällä ennen eläneet, vaikka on näin syrjässä.

– Mikäs nyt on eläessä, sanoi siihen Malinen. – Olet kai sinäkin rikastunut, niin että lienevätkö ennenkään paremmin.

– Vähiä nämä ovat, räpytteli Keränen ja nykytteli päätänsä. – Nyt nykyaikana on mennyt tuo maanviljelys aivan tuottamattomaksi. Ennen sai elolla teetetyksi kaikki työnsä eikä niistä rahapalkoista ollut puhettakaan, niin kuin nyt pitää olla.

– Semmoista se on nyt, vahvisti Malinen.

– Niin, se ensinnä, jatkoi Keränen. – Ja siihen aikaan maistettiin kotona keitettyä viinaa, eikä juotuna näin paljon kahvia.

– Niin oli.

– No, katsopas sitä etua. Rankki jäi omille elukoille ja työmies sai viinan siitä paikoiltaan, eikä mennyt raha kauppamiehille.

– Niin saivat, mutta joivatpa sitten, pirut, paljon.

– Joihan ne, vaan mitä siitä. Tulivatpa kohta työhön, kun kaikki joivat. Entäs nyt: otetaan jyviä ja rahaa ja mennään mökilleen joutilaana niitä syödä kutjottamaan, ja moititaan, että palkat ovat huonoja. Onko väärin puhuttu?

– Eikä ole väärin, vaan on nyt toki juonti vähän vähemmällä kuin ennen.

– On mitä on. Nyt juovat ukkonsa, akkansa, tyttönsä, poikansa. Silloin eivät poikaset saaneet viinaa, miehet vain joivat.

– Vaan menipä sillä lailla monta maattomaksi.

– Meni, joka meni, eikä siitä niin suurta vahinkoa tullut. Otetaan nyt esimerkkiä näistä meidän aikaisista eläjistä. Tuossa on melkein lähellä talo, jonka miehet eivät juo. Pieniä peltojaan kyntää remuuttavat siksi, että juuri leivissä pysyvät, ja jokavuotinen veroraha on milloin mistäkin keräiltävänä. Onko siitä sellaisesta elämästä hyötyä heille itselleenkään, vielä vähemmän muille. Jos olisi entinen viinan aika ja joisivat maansa jollekin muulle, niin siitä tulisi paikka mitä parhain, kun se tulisi työmiehen käsiin. Sitten niistä itsestäänkin tulisi työmiehiä, vaan nyt ne siinä talonmiesten nimellä laiskoina lötkehtivät. Eikö ole niin?

– Voipi olla, en tunne. Vaan entäs lapset sitten, jos niillä niitä on.

– Onhan niillä, vaan mitä se haittaa. Yhtä maailman aikaa ne elävät köyhänkin lapset, ja minä olen merkinnyt, että nuo talosta hävinneet ja niiden lapset ovat monesti ahkerampia ja nöyrempiä työmiehiä, kuin nuo synnynnäiset köyhät. Etkö sinä ole sitä merkinnyt?

– Ei tuota ole tullut merkityksi, eikä niitä siellä meidän puolella paljon olekaan, ne kituroivat niillä paikoillaan niin pitkältä kuin jaksavat.

Keränen itse oli tutkinut kaikki asiat, mikä se on maanmiehelle edullista ja mikä ei. Muutamia mielipiteitä Malinen vastusti, mutta kun toinen toi hyviä etuja väitteensä puolustukseksi, tulivat he lopulta yksimielisiksi. Maanviljelysasioissa hän ei kyennyt vastustamaan vähääkään, sillä Keränen oli koetellut kaikkia tapoja, joita vaan oli kuullut, ja nyt hän tiesi antaa varsin viisaita selityksiä.

Päivä oli jo puolessa ja Anna Liisa toivoi isänsä mainitsevan takaisinlähdöstä, mutta kun siitä ei alkanut kuulua mitään, haki hän sopivan tilaisuuden, jossa sai muistuttaa.

– Joko se on niin ... sanoi Malinen ja ajatteli että eiköhän tuo olekaan tyytyväinen tähän. – Kummapa se olisi.

Talonväki huomasi poislähtöhuhakan ja ne panivat kovan vastalauseen, ettei yötä vasten ollenkaan, lähtee ennen vaikka aamulla varemmin. Niiden tahtoa täytyi totella, olisivat ehkä pahastuneet. Tänä toisena iltana keskustelivat ukot vielä monesta asiasta, vaikka Malista tahtoi vaivata tuo Anna Liisan kotiinlähtökiire. Hän ajatteli, että toivoneekohan se hupakko vielä parempaa.

Aamusilla erotessa puristivat apeksiksi aikovat ystävällisesti toistensa kättä ja tekivät monenkertaisia käymäkutsuja.