Koivu (1892)

Koivu. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki Appa.

Koivu kaunis kankahalla kasvoi.

Tuuhea sen lakka varjon antoi

suloisen, kun lämmin päivä paistoi;

oksat nuokkui tervehtäen meitä.

Yksi oksa ulkousi muista:

käden tarjota se tahtoi sulle

terveiksesi, jos vaan ymmärsit sen.

Aurinko vaan hiukan pilkisteli

lävitse puun lehtivaipan vihreen:

hymyillä näin koitti koivu sulle

iloiten, jos riemu rinnastasi

laulun hilpeän sai sointumahan

surren kastehelmin kyyneleinä,

sydämmen jos murheen muodostasi

huomasi tuo armas koivu kaunis.

Vaikkapa näin koivu tuohipaita

koko seudun rattona nyt seisoi,

yksin seisoi siinä huolien; sillä

kaikki muut puut poistuneet ol’ aivan

kauaksi pois metsään tuuheahan.

Aurinko, tuo muuten armas, poltti

armotta vaan koivuraukan lehdet

keltaisiksi kesän heltehessä.

Pohjatuuli, hallan tuoja, jääti

varvat kaikki kankehiksi jäästä;

oksat onnettomat katkeilivat

tuulen heiluttaissa, huojuttaissa.

Kylän kaikki hienohelmat katkoi

koivulta sen oksat vastaksiksi.

Lapset viisin veitsin viiltelivät

koivuraukan puhtaan pinnan rikki.

Metsä kaukana ei ollut; mutta

valkeampiko lie ollut tuohi

tällä koivulla, vai liekö kaikki

huvikseen vaan koivun kimppuun käyneet?

Kauan eipä voinut kestää koivu.

Tuli talvi, kylmä Pohjan talvi.

Paljon pakkasta ja jäätä toi se

tullessansa tuolta Pohjolasta.

Nöyrästipä koivu kumarteli,

tukisti kun tuuli raivoisasti;

oksat onnettomat katkeilivat:

koko koivu kuoli tuskihinsa,

Nytpä vasta ihmislapset kaikki

kaipaellen katsoivat ja itkein

oveluutta onnen, vaikka itse

kovan onnen koivulleki toivat.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.