Korven laulu

Korven laulu Kirjoittanut Eemeli Parras

Oon unta nähnyt, ties mistä asti,

sen alkamista en muistakaan,

se ensin oli kuin kevättuuli,

mi leyhää ylitse kukkasmaan.

Näin aamunhohteessa niittymailla

noin virran vierivän hiljalleen;

näin pilvenhelot ja rannankukat

pinnalla virran välkkyvän veen.

Ja ruskon kaunihin, hohtavaisen

näin virranlatvoilta loistavan

ja päivän kultaisen tuliterän

sen jumalsylistä nousevan.

Ma tunsin kiertävän verivirrat

niin voimakkaina mun suonissain,

ol’ rinnanriemua, innostusta,

kun kuljin rantoja rallattain.

Vaan hiljaa, melkeinpä huomaamatta,

se valonruskotus himmentyi,

– ja eteen, virtani latvapuoleen,

niin korpi kolkkona ilmestyi.

Sai virranrannat ne matalaksi

ja vesi kirkas se samentui;

sen suvannoissa ne surut souti

ja murheen joutsenet hiljaa ui...

Näin virran lähteiden etsinnässä

ma jouduin korpehen synkeään,

ylt’ympärillä on jylhät louhet

ja sammalpeittehet kyljissään.

* * *

Elämän korpi on suuri ja kumma,

suuri on kulkijan vaivojen summa;

jylhät on onkalot, syvät on rotkot,

kaameat kallioluolat ja notkot.

Varjot ne polkuja tummentaa,

outoja kuvia mielihin saa.

Kulkeissa päivää, kulkeissa yötä,

aina on tuskaa, vaivojen työtä.

Missä se loppuu tuskainen kulku,

siinä on kuolema, kaiken sulku.

Rauha on hällä – sanotaan niin –

kulkija vaipuu turpeisiin.

Sammumahan tahdon mennä yössä,

yössä kylmässä kuin jää.

Ensin palaa kuni pyrstötähti,

aivan juuri kuni pyrstötähti,

avaruuden kiertolainen,

kiertäin säikkyellen olemisen kylmää yötä,

kunnes elonmehu loppuun palaa

ja sielu sammuu,

sammuu...

Toiset ne samoja retkiä jatkaa,

vaieten kulkevat samaa matkaa,

katsovat taivasta, tutkivat tuulta,

aamua oottavat luolan suulta.

Kiitävät pilvet pohjaan päin,

vuoret seisovat synkistäin.

* * *

Kierrättävät suonet tummaa verta

alaspainunehen rinnan alla;

kutoo aatos omaa verkkoansa.

Joukot kulkee varjot kulmillansa,

outo tuli palaa kulmain alla.

Veri kiertää, kiihtyy kulussansa,

kummat voimat rinnan alla yltyy.

Tuhatmäärin huomaa kiihdykkeitä,

uhkaa tehdä vihdoin valtateitä,

polkuihinsa perinpohjin kyltyy.

Niinkuin tuulenviemä kiitää viesti,

viesti äänetön, mutt’ uhkaavainen:

Nyt, jos koskaan, kolkon korven veljet,

alas lyömme nämä öiset eljet,

olo tää on meille halpamainen!

Ilm’ on täynnä kummaa kiihtymystä,

yli korven herää outo pauhu.

Hurjat voimat temmellykseen laukee,

äänen vyöryyn luolainaukot aukee,

rotkot täyttää silloin julma kauhu.

Taipuu silloin vanha korpimetsä,

näyttää etäämmältä valonruskon.

Siitä tyyntyy jälleen joukon rinta,

saapuu entiselleen vanha pinta,

saatuansa uuden toivon, uskon.

* * *

Aika eelleen vierii kuni laine,

laskee joukon hurja voimapaine,

käy samat tuulet jälleen yli pään.

Viel’ äskeisistä ken pään nosti,

niin luolain peikot sen vimmoin kosti:

hän vuorenkukkulalle hirtetään.

Kaikuu vankiloiden jättiukset,

paadet kuulee kuolonkorahdukset,

pyövelipeikot siellä iskee, lyö...

Ja luolan ympärill’ on sama kansa

rukoillen pyöveleitä polvillansa.

– Ja kaiken kattaa jälleen synkkä yö...

* * *

Samat taas on elämisenuomat,

samat tuskat, taistelujen tuomat,

sama joukko, ilme entinen,

sama taas on korvenihminen!

Nää on näitä jättikääpiöitä,

kulkemassa näitä korven öitä.

Vuossatain tääll’ on sammalmättähät

ja luisun otsan alla jäkälät.

* * *

Tää on korven elämätä,

kauan katsoin, tutkin tätä,

uskoin, toivoin, innostuin.

Etsin kiihkomielin, mitä?

itsekään en tiennyt sitä.

Nousin, laskin, kompastuin.

Luulin jätiks’ itseäni,

suureks’ uskoin tehtäväni,

mataluutta halveksuin. –

Nyt oon yksi kääpiöistä,

hengen saanut hourunöistä...

– Nauruhuni havahduin.

Se on unta onnetonta,

jota nukkuu monta, monta

ja se uni painostaa:

Näkee peikot, näkee aaveet,

tuntee sairaat sydänhaaveet,

itselleen ei rauhaa saa.

Se on unten korpijoukko,

varjoja vaan pelkää, houkko,

varjon valtaa säilyttää.

– Paremp’ olla nauru suussa,

vaikka sitten hirsipuussa

katsois tätä elämää.

Lähde: Käy eespäin: valikoima suomalaista työväenrunoutta. 1957. Toimituskunta Hilkka Ahmala – Toivo S. Järvinen – Vihtori Laurila – Arvo Paasivuori – Raoul Palmgren – Maija Savutie – Olavi Siippainen – Arvo Turtiainen – Heikki Välisalmi. Tammi, Helsinki.