Kristus ja Antikristus

Kristus ja Antikristus Kaksi unta, nähnyt Eino Leino Kirjoittanut Eino Leino

I Kristus

Se oli juhlasali julkinen,

täys kansaa kaikenlaista; päähän sen

rakettu oli niinkuin näytöslava,

molemmin puolin penkein painettava,

joill’ istui tieteen, taiteen ylimystö,

myös pappein paljous, Raadin jäsenystö;

en tiennyt, kuinka tuonne päässyt lien,

ma lapsi laulun ynnä mierontien.

En tiennyt myös, mik’ oli tilaisuus,

mut mua tyrmisti sen mahtavuus,

kun näkymättöminä jätti-urut

soi vitkaan vaikertain kuin ihmissurut,

mut keskinäyttämöllä kuorot kaikui,

taivaasta, maasta, maankin alta raikui;

ma sinne silmän siirsin, keksin kolon

niin kolkon kuin on tuskat ihmispolon,

sen saarsi munkkein mustasiipein luku,

prelaattein, kardinaalein kalmansuku,

karitsan kiitosta he veisaten

seisoivat ympärillä haudan sen,

heiluivat krusifiksit, pyhäinkuvat,

he yhä laulustansa intoutuvat,

pasuunain verraks urkuin paisuu pauhu,

tuohukset palaa, pyhä tuntuu sauhu,

ja ett’ ois tilaisuus tää täydellinen,

ovia vahtii parvet pyövelien.

Samassa tunsin niinkuin oisi muudan

mua katsonut kuin päivä taikka kuudan,

näin silloin pojan vienon vierelläni,

kauniimman kuin on kaikki näkemäni:

kointähti koitti hänen kulmillaan,

otava paistoi hänen otsaltaan,

mut hänen sydämestään tuikki syvyys

kuin hellyys herrainen tai ylvään hyvyys;

iloiten ihmeistä tään näytöspartaan

kuin laps hän hymyy halki haaveen hartaan,

iloitsee, hymyy vieläkin, kun kovat

jo häneen käyneet pyövel-kourat ovat,

ja vieläkin hän säästää vaikerrustaan,

ne vaikka painaa hänet hautaan mustaan.

Ma myös sen laidan liki liikun, mutta

näe, kuule en maan alle astunutta,

kun näkymättöminä jätti-urut

nyt myrskyää kuin miesten, mielten surut,

ja heiluu krusifiksit, pyhäinkuvat,

kun kuorot itsestänsä intoutuvat –

mut silloin, silloin, niinkuin tuuli vihan,

käy sieraimiini käry ihmislihan.

– »Rikosta, murhaa!» suotta huutaa koen.

Ei kuule kukaan. – »Konnat, lurjukset!» ma hoen.

Puhua alan yleisölle, kohti

jo kohoo kourat: »Mik’ on puheen pohti?» –

ja kaikki hiljenee. Uus raikahtaa

rakkauden kuoro, täys kuin tähtein maa,

kun nunnat valkein kääriliinoineen

pois kantaa ruumiin heikon, runtuneen...

Heräsin, hengessäni varmana:

Hän oli Kristus! – Hänet maailma

kuin entisenkin vastaan otti, vaikka

nyt toinen oli tapa, aika, paikka.

II Antikristus

Näin hänetkin kerran ma nenästä nokkaan!

Olin kohonnut saaristolaivan kokkaan,

mi laitureilta ja niemenpäistä

pomoa poimi ja kerjäläistä,

kun hiljaa seisoivat saaret, salot

kesäisnä yönä, kun juhannusvalot

paloivat kummuilta, kumpuin takaa

tai ulapoilta, miss’ Unotar makaa.

Kera ystäväin, toki yksin ollen,

lie tultu jollekin kasinollen.

Ma maihin hyppäsin, samalla näin:

joku toinen jo hyppäsi perästäpäin;

ma katsoin muotoa maan ja veen:

hän riensi eelläni eteiseen

ja siinä, luontonsa tuoden julki,

hän minulta pääsyni saliin sulki.

Otusta vilkaisin oudoksuin,

ma katsoin, katsoin ja kauhistuin:

Niin nuori, aattelin, tuskin mieskään,

hän kuinka kaikesta pahasta tieskään,

mi hältä kaartoi jo kasvot, kulmat

kuin lihan ja syntisen liekin huimat!

Luonteelta luihu ja karsas, kade –

hänen otsallaan oli myrkky sade,

mut silmässä kuin kyykäärmeen kähy,

sen hermokimppu ja täky ja tähy

ja lumo ja lupaus, hän kutsui, veti –

kuka oli hän, kuitenkin huomasin heti.

»Ei tänne!» hän kuului kuiskivan,

»ilon tiedän mä surua suuremman,

sen luo vie rantalehdon tie,

siell’ alhaalla, jossakin venho lie,

miss’ istuvat isäni, äitini,

vien sinne ma sinutkin vieraaksi,

voin tarjota ruokaa, juomaa vain,

muun kaiken saat sinä sisareltain,

sisar sorea on, sisar korea on

kuin varsa, mi vielä on valjahaton.»

Minä potkaisin, hän parkaisi,

kuin jehu hän täytti mun kimppuuni,

kävin kiinni ja löin hänet lattiaan,

hän kimposi, taas oli jalkeillaan

mua kohti kurkkua kurkottain,

hän häijysti huus, minä häpesin vain,

kun kirkui hän niinkuin syötävä:

»Tuo tahtoo lasta rääkätä!»

Ulos salista ihmiset virtaili,

taas toisia ulkoa kokousi,

näin kääntyvän julkisen mielipiteen

hänen puolelleen kuin kirjanniteen,

joku julki jo lausui: »Rahalla rahaa

voi vastata, mutta ei pahalla pahaa.

Sai samalla kynnet hän kurkkuuni,

hänen päänsä kääntyi ympäri,

se kääntyi kuin huuhkajan, pöllön pää.

Minä ihmettelin! Mitä onkaan tää!

Yhä kiersin ja käänsin ja väänsin näin,

hän lysmyi, hän lyheni silmissäin,

nyt keri, nyt nukke, nyt vauva vain –

kaunis päänsä kirposi kourastain

ja näytti liimatun ruuvinaulan,

mi hänellä oli vain sijasta kaulan.

»Homunculus!» huusin kauhistuin.

Niin heräsin, huohotin, hiessä uin...

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.