Kun en tieä, kusta naia

Kun en tieä, kusta naia. Kirjoittanut Arvid Genetz

Ikävä inehmon olla

Kaihoisa ikänsä käyä

Kumppalitta kultaisetta,

Kainaloisetta kanatta;

Saati tään pojan pätöisen,

Tämän mokoman molotsan.

Työntynen tytön hakuhun,

Etsohon hyvän emännän;

Vaan en tieä, kusta naia,

Mistä kultoa kosia.

Tieän Helvin hienohelman,

Sulosuun, soreavarren:

Valmis ois vaeltamahan,

Kerallani keikkumahan,

Vaikka tunturin laelle,

Poron potkimapoluille,

Tahi santahan Saharan.

Vaan on pikkuisen pilalla:

Ylen äijän ymmärtäjä,

Viisastelija visuinen.

Minä tuhmaksi tulisin,

Menisin mitättömäksi

Hinnalla tytön rivakan.

En mä tieä kusta naia,

Mistä kultoa kosia.

Tieän sirkeän Selinan,

Punaposken, pullorinnan,

Jäntterän jäseniltähän,

Mies-alalta mieluhisen,

Aina ihmehen iloisen.

Taitaisi minulle tulla,

Ruveta kotiratoksi;

Vaan onpi vähän vialla:

Ylen äijän ääntelijä,

Melke’in kovin meluisa,

Laulelija, taitelija,

Soittojen sovittelija.

Tuosta korvani kuluisi,

Lukkohon lupistuneisi,

Saisi vielä kuuromykkä

Tästä potrasta pojasta.

En mä tieä, kusta naia,

Mistä kultoa kosia.

Tieän, tieän Elli kullan,

Muistan impyen ihanan!

Eilen ilta myöhäsellä

Ellin silmiä nähessä

Lamput loisti kirkkahammin,

Maa ja taivas loimahtivat,

Oma syömmeni sykähti:

Kaikki kaihoni katonut,

Tuntehet tukehtunehet

Astui alta jäisin kuoren

Ehommaksi entistänsä;

Kaikki tuskani tuliset,

Syöjätärten syytelemät

Öisnä häyrynä hävisi,

Himot hurjat hiljenivät.

Tuli tyyni tuntohoni,

Tyyni myrskyjen tyköinen,

Tuli riemu rintanani,

Riemu murhe’en mukainen. –

Tuo olis impoinen ihana

Vielä vanhalla iällä,

Kaunis kuolinvuotehella:

Vaan on virhi suuren suuri:

Kylmä on kyselijöille,

Valju viljoin vaatijoille.

Kuin en tieä, kusta naia,

Mistä kultoa kosia,

Taian taitenkin ruveta,

Mie poika polon alainen,

Jättövaaran vanhimmaksi,

Kyöpelin kuninkahaksi. –

Kaskesmailta Karjalainen [Arvid Genetz].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.