Kuolemantuomioista ja niitten täytäntöönpanosta Suomessa ennen vuotta 1826

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuolemantuomioista ja niitten täytäntöönpanosta Suomessa ennen vuotta 1826

Kirjoittanut Henrik Johannes Boström
Kuva "Näky Olkijoella 1798" korvattu parempilaatuisella lähteestä E. D. Clarke: Travels in various Countries of Europe, Asia and Africa, 1810–1819.


[s. 163]

Näky Olkijoella 1798

Kuolemantuomioista ja niitten täytäntöönpanosta Suomessa ennen vuotta 1826.

Muinaisaikojen kansat uhrasivat ihmisiä jumalilleen, lepyttääkseen siten julmistuneita yliluonnollisia voimia, joitten vihaa ja kostoa he pelkäsivät. Samaa tekevät paikotellen vieläkin luonnonasteella olevat villit kansanheimot, esim. sisimmässä Afrikassa. Sovintouhreina käytettiin sotavankeja, orjia ja rikoksentekijöitä. Näihin uskonnollisiin uhrimenoihin, joitten tarkoituksena oli vapauttaa koko kansa jumalien vihasta, pohjistuu epäilemättä kuolemanrangaistus. Se otettiin yksityistenkin tekemäin rikosten sovittamiskeinona eri kansakuntain [s. 164]oikeustapoihin ja sittemmin myöskin heidän lakeihinsa. Kuolemanrangaistus ja siihen läheisesti yhteenkuuluva kiduttaminen ovat siis yhtä vanhoja oikeusinstituteja kuin itse »laki ja oikeus». Kuolemanrangaistuksella on vielä toinenkin perussyy, nim. kosto. Kostontunne, joka vaatii verta hyvitykseksi menetetystä ihmishengestä, on, etenkin alimmalla kehitysasteella olevilla henkilöillä, alkeellisimpia oikeusvaistoja.

Epäilemättä on Aasiassa, ihmiskunnan alkukehdossa, kuolemanrangaistus ja kiduttaminen yhteiskunnallisina rangaistusmuotoina, alkujaan otettu käytäntöön.[1] Tunnetut kaikille ovat ne monenlaiset kaameat kuolemanrangaistukset, kuten ristiinnaulitseminen, petoeläinten raadeltavaksi asettaminen j.n.e., jotka Roomassa, varsinkin keisariajalla, pantiin täytäntöön. Monissa kohdin Raamattua löydämme verikoston periaatteen lausuttuna ei ainoastaan kuolemanrangaistuksen, vaan myöskin kidutuksen muodossa.[2]

Pohjoismaissakin koetettiin kostolla hyvittää kärsitty vääryys. Verikostoa Kullervokin hautoi mielessään (Kalevala XXXIV. 95—100, 115—122). Laajoilla, asumattomilla alueilla, joilla ei vuosisatoihin saatu kunnollista yhteiskuntajärjestystä aikaan, rankaisu- ja siis kostotoimenpiteet jäivät yksityisten henkilöitten tai heimojen käsiin, vieläpä senkin jälkeen, kun yhteiskunta oli pyrkinyt ottamaan oikeudenkäytön huostaansa. Kun rikollinen käräjillä tuomittiin kuolemaan, mutta päätöstä syystä tai toisesta ei heti voitu panna täytäntöön, niin hänet julistettiin henkipatoksi, jolla ei ollut rauhanpaikkaa missään. Kuka tahansa sai sellaisen henkilön rangaistuksetta ottaa hengiltä. Viimeisen aterian hän sai vielä syödä kotonaan, mutta ennen aamun valkenemista tuli hänen lähteä, viettääkseen ehkä loppuelämänsä korvessa. Tämä kävi päinsä niinkauankuin ei mitään [s. 165]voimakasta valtioelintä ollut olemassa, joka olisi tuomiot pannut täytäntöön. Jos joku itse rikosta tehdessään joutui kiinni, sai asianomistaja tai hänen sukulaisensa ottaa rikollisen hengen, mutta oli siitä pikimmiten yleisölle ilmoitettava käräjillä ja rikos toteennäytettävä. Tällöin rikollinen julistettiin kärsineen rangaistuksensa ja sai, käyttääksemme maakuntalakien sanantatapaa, »ligga ogild».

Vähitellen yksityisten rankaisemisoikeus kehittyi siihen, että rikollinen voi sovittaa muutamanlaiset tekonsa, vieläpä taponkin, sakoilla eli suorittamalla vastapuolelleen hyvityksenä määrätyn rahasumman. Tappoa pidettiin niin yksityisluontoisena asiana, ettei vastaajaa edes vangittu.[3] Ainoastaan kaikissa pahimmissa rikoksissa ja erityisesti yleistä oikeutta loukkaavissa, joista törkeimpäin joukkoon luettiin varkaus, ei rikosta voitu sovittaa muulla kuin kuolemalla.[4] Nämä, kuten monet muutkin keskiajalta periytyneet oikeustavat, säilyivät itsepintaisesti Suomessa vielä läpi koko 1600-luvun tai oikeammin sanoen aina 1734 vuoden lain ilmestymiseen saakka. Korvauksen ei sitäpaitsi aina tarvinnut tapahtua rahalla. Niinpä Viipurissa v. 1630 eräs henkilö tuomittiin »att lösa sitt liff ur ringen medh een fläsksida».[5] Aina ei kuitenkaan hengensakkoa hyväksytty, niin yleinen kuin se muuten olikin, nähtävästi siitä syystä, ettei sovinto ollut aivan vapaaehtoinen. Kun esim. Porin porvari Niilo Keisari v. 1674 juovuspäissään oli lyönyt erästä muuraria niin, että tämä siitä kuoli, tekivät tapetun äiti ja sukulaiset surmaajan kanssa sovinnon saatuaan 160 kuparitaalaria »luvaten etteivät enää pyytäisi hänen verisurmaansa». Porin raastuvanoikeudessa äiti sittemmin selitti, etteivät kaupungin porvarit olleet jättäneet häntä rauhaan [s. 166] ennenkuin hän oli tehnyt tuon sovinnon. Oikeus, maksetusta rahakorvauksesta huolimatta, tuomitsi Keisarin, nojautuen Kaupunginlain tahallista tappoa koskevan kaaren 2 lukuun, henkensä menettäneeksi, minkä jälkeen päätös pantiin mestaamalla täytäntöön, ilman että se edes alistettiin hovioikeuden tarkastettavaksi.[6] Kun siis hengensakko yhä edelleen käytännössä hyväksyttiin, katsoi lainsäätäjä 1734 vuoden lain Rikoskaaren 24: 1:ssä tarpeelliseksi taposta määrätä: »ja siinä älköön auttako sovinto eikä asianomistajan rukoileminen».

Mielenkiintoinen on 13 vuosisadan lainsäädännön historia yleensä ja erityisesti mikäli se koskee rikosoikeutta. Kun siihen asti oikeustavat olivat omintakeisesti kehittyneet eri maakunnissa, muodostaen omat lakinsa, alkaa jo Birger Jaarlin aikana uusi käänne lainsäädännön alalla tulla näkyviin. Hän. kuten tunnettua, rupesi itse säätämään yleisiä määräyksiä koko valtakuntaa varten, saattaen siten lainsäädäntövallan, joka ennemmin oli ollut kansalla, kuninkaan ja muitten mahtimiesten käsiin. Samaa periaatetta noudattivat myöskin kuningas Mauno Birgerinpoika Ladonlukko ja hänen pojanpoikansa Mauno Eerikinpoika Liehakko. Heidän antamansa asetukset raivasivat tien yleiselle, koko valtakuntaa sitovalle laille. Niinhyvin Kaupunkilaissa kuin myöhemmin ilmestyneessä Kristoffer kuninkaan maanlaissa on läpikäyvänä periaatteena, että kuninkaan on ylläpidettävä yleistä rauhaa ja kävtettävä esivallan miekkaa.

Valtion rankaisutoimi oli kyllä omiansa luomaan järjestystä ja säännöllisiä oloja sinne, missä vallattomuus oli vallinnut. Mutta esivallan miekka oli vieläkin verisempi ja julmempi kuin konsanaan yksityiskosto. Rangaistuksen piti synnyttää kauhua ja pelkoa, sillä ainoastaan sen kautta arveltiin voitavan hillitä pahantekijäin hurjaa joukkoa. Varsinkin [s. 167]

Keskiaikaisia kuolemanrangaistuksia.

13—15 vuosisadat ovat tunnetut kaarneista rangaistuksistaan ja julmasta tortyyristä, jota käytettiin ei ainoastaan rangaistuksen koventamiskeinona, vaan myöskin saattamaan syytetyt tunnustuksella. Kiduttaminenhan selitetään tuomarinohjeissakin luvalliseksi; kehoitetaan vain sitä varovaisesti käyttämään. Kuolemantuomio oli oleva niinhyvin rikolliselle rangaistukseksi kuin varsinkin muille varoitukseksi. Joskaan kuolemanrangaistusten eri laadut eivät meidän kehittymättömissä oloissamme olleet niin monenlaisia ja niin suoraan sanoen pirullisesti suunniteltuja kuin esim. keski- ja etelä Europassa[7], niin herättävät ne kuitenkin kammoa nykyajan ihmisessä. Paitsi mestausta, hirttämistä ja muita myöhemminkin käytettyjä keinoja, täytäntöönpantiin keskiajalla Suomessakin [s. 168]sellaisia kuolemanrangaistuksia kuin miehille teilausta, naisille ja rikospaikalla kiinniotetuille murhapolttajille elävänä polttamista, kuoliaaksi kivittämistä, joka oli etupäässä naisille tuomittu, häpeällinen rangaistus, elävänä hautaamista, joka myöskin oli naisten rangaistus j.n.e. Eläimeen sekaantumisesta voitiin niinhyvin Uplanninlain kuin yleisen Maanlain mukaan myöskin mieshenkilöille tuomita hautaaminen, elävänä.[8] Koska teilausta tuomittiin myöskin 1734 vuoden lain mukaan useimmiten mestauksen lisärangaistuksena miehille ja keskiaikainen ruhjominenkin yhdessä tapauksessa, nim. Rikosk. 21: 3, haaksirikon kärsineelle tehdystä väkivallasta ja sellaisen surmaamisesta, säilytettiin mainitussa laissa sanoilla »ruhjottakoon ja pantakoon teilille ja pyörälle», sopinee tässä jo kosketella tuota rangaistusta sen alkuperäisessä muodossa. Oikeastaan lienevät ruhjominen ja teilaus (rådbråkning, stegel och hjul) ainakin osittain tarkoittaneet samaa asiaa. Ruhjottavan koko ruumis, käsivarsi tai sääri sidottiin puolapuilla varustetulle suorakaiteelle (stegel) ja ruhjominen tapahtui vyöryttämällä tai lyömällä luut puolien välisillä osilla rikki.[9] Myöhemmin tapahtui teilaus siten että teilattava — alkujaan vielä elävänä, mutta myöhemmin vasta kuolleena — pujoteltiin pyörään ja tämä asetettiin paalun nenään tai muulla tavoin yleisön nähtäväksi. Siinä tuomittu voi kitua päiväkausia ennenkuin kuolema seurasi. Tavallisesti nämä teilauskojeet olivat maantien varrella, teiden risteyksessä tai kaupunkipaikoissa jollakin korkeammalla kummulla.

Paitsi edellämainittuja yleisiä rankaisukeinoja sääsivät maakuntalait ja sittemmin myöskin Kaupunki- ja Maanlaki lukemattomissa tapauksissa joko yksityisinä rankaisukeinoina tai kuolemanrangaistuksen koventamisena kaikenlaista silpomista. Semmoiset rankaisukäskyt kuin »menettäköön oikean kätensä», [s. 169]»menettäköön selkänahkansa ja korvansa» j.n.e. eivät ole noissa laeissa mitään harvinaisuuksia. Oikean käden menettäminen säilyi vielä 1734 vuoden laissakin kuolemantuomioin koventamiskeinona. Huomiota muuten herättää Maan- ja Kaupunkilaissa rikosoikeuden suhteellinen laajuus, joka puolestaan kuvastaa edellisen ajan pitkällistä kamppailua järjestyksen ja oikeuden turvaamiseksi. Kummassakin laissa oli seitsemän eri kaarta varattuina kriminaalitapauksia varten. Varkaus m.m. rangaistiin ankarasti. Puolen markan arvon anastamisesta tuli hirsipuu kysymykseen.

Vaikka yleiset lait sisälsivät monia ja monenlaisia kuolemanrangaistuksia, eivät ne sittenkään aikaa myöten riittäneet, vaan perusteltiin päätökset sen lisäksi monenmoisiin sotaartikloihin, hallitsijasopimuksiin, vanhoihin tapoihin, kartano-oikeuteen ja ennen kaikkia 1500-luvulta lähtien Pyhään Raamattuun, varsinkin Mooseksenkirjoihin. Kun Kaarle IX v:na 1608 painattamansa Kristofferin maanlain vahvistuskirjeessä ilmoitti sallivansa käyttää Maanlain ohella muitakin lakeja m.m. »Jumalan lakia», tavataan 1600-luvun tuomiokirjoissa ehtimiseen vetoamisia siihen. Viimemainittua sopi käyttää paitsi murhista ja tapoista myöskin siveyttä koskevissa asioissa. Hyvin usein langetettiin kuolemantuomio Mooseksen kirjojen eri kohtain mukaan. Tämä on juuri se »Jumalan (ja Ruotsin) laki», jota me Suomen juristit olemme tuomarinvalassa sitoutuneet noudattamaan. Näytteeksi, miltä loppuponsi lainkohtineen nuijasodan aikaisessa rikospäätöksessä kuului, jäljennän seuraavan v:lta 1597 Padasjoelta: »Och Efter för ne Punechtars Innehådh bleff honom förspordt och af the 12 i Nempden Ransakadt och funnit at för ne ärender vdi sanna waridt haffua sosom han icke med nogon skäll och wittne kunde tilbaka drifua. Dherföre kunde icke Nempden wäria honom Vtan bleff dömpt til liff och gods effter sosom thet skilds och är honom vnder ögonen vdti thet 8 Capitell högmola balch 9 och 17 vdi konunga Balck. 9 och 26 udhi [s. 170]krigsartiklar.»[10] Ensimmainittu lainkohta sääsi kuolemanrangaistuksen sekä kaiken omaisuuden menettämisen sille, joka nosti kapinan y.m., Kuninkaankaaren edellinen kohta taas määräsi sen mestattavaksi, joka puhui kuninkaasta tai hänen neuvonantajistaan kunniaa loukkaavalla tavalla. Mutta näihin aikoihin voimassa oleviin Kustaa Vaasan sota-artikkeleihin v:lta 1545 eivät yllämainitut artikkelein lukujen numerot sovellu, niissä kun ei ole useampaa lukua kuin 12. Jaakko Ilkka, joka samana vuonna Ilmajoella mestattiin ja teilattiin, lienee saanut jokseenkin samansisältöisen tuomion ilman että luetellut lainkohdat silti tarvitsivat olla samat. Tältä ja vähän myöhemmältä ajalta voisi luetella miltei kuinka paljon oikeustapauksia hyvänsä langetetuista kuolemantuomioista. Eräs papinpoika Piikkiöstä, joka oli ollut tottelematon sekä lyönyt isäänsä ja äitiänsä, tuomittiin 1630 kuolemaan II Mooseksenk. 2 ja 21 lukujen sekä III ja V Mooseksenk. 27 luvun mukaan.[11] Ei siis kumma, jos noitatuomiot perusteltiin Raamattuun. Ja kuolemantuomioita langetettiin jos jonkinlaisista rikoksista. Mitä esim. nykyään sanotaan siitä, että Turun hovioikeus tuomitsi n. 1643 ratsumestari Bertil (von) Nierothin poissaolevana kuolemaan syystä, että hän oli mennyt aatelisiin naimisiin todistamatta sitä ennen itse olevansa aatelismies.[12] Myös sopinee tässä mainita, että sama hovioikeus tuomitsi lainlukijan ja tunnetun lainsuomentajan Hartikka Speitzin v:na 1645 kuolemaan, koska hän oli uskaltanut moittia hovioikeuden tuomiota, jolla Speitz oli velvoitettu luovuttamaan toiselle perimänsä Speitserlän tila Uskelassa. Rangaistus tosin armahdettiin 6 vuoden vankeudeksi, mutta olihan sitä siinäkin. [s. 171]Ehkä joku vähemmän huomattu henkilö ei olisi saanut armoa ensinkään. Jo verrattain varhain käskettiin tuomioistuinten alistaa päätöksensä ylemmän oikeusasteen tarkastettavaksi. Hovioikeuksien tuli toimittaa tutkimuksensa kuninkaalle, eikä suinkaan syyttä.

Kuten jo sanottu, katsottiin rangaistuksen päätarkoituksen varhemmin ja vielä koko 1700-luvulla olleen, että se uhkapelotuksella ja synnyttämällä Ikauhua estäisi rikoksia. Tässä mielessä kaiketi Kustaa II Adolf sääsi 1620 asetuksessaan »Hirvieläinten kaatamisesta Ahvenanmaalla» kuolemanrangaistuksen hirventappamisesta. Armahdettaessa tuli ainoastaan ehdoton elinkautinen karkoitus Inkerinmaalle kysymykseen.[13] Sama kuningas sääsi vielä seuraavana vuonna antamassaan asetuksessa: »Men skiuter någon Swaan, han skal til lijfwet straffad warda».[14] Ulkonaisesti oli kammoa herättämässä ja rangaistuksen uhkaa muistuttamassa hirsipuut kaupunkien laidassa tulliportin ääressä sekä sitäpaitsi vielä teilit ja pyörät ihmisruumiineen. Samassa tarkoituksessa oli aikaisemmin mestattujen päät tavallisesti pantu piikkien neniin. Tämä koski etupäässä kapinallista sotaväkeä ja aatelismiehiä. Niinpä esim. Kastelholman linnanpäällikön Salomon Illen ja hänen viiden seuralaisensa päät 6/9 1599 pantiin tankojen kärkiin Korpolaisvuorelle, vastapäätä Turun linnaa.[15] Mikael Munckin pää joutui Turun raatihuoneen muurille.[16] Viipurista tunnetaan samallaisia esimerkkejä Creutzeistä, Tavasteista y.m.[17].

Ei myöskään tehty samaa eroitusta eri rikosten välillä kuin myöhemmin. Kavallus oli esim. sama kuin varkaus. Kun [s. 172]Kristiinan pormestari ja valtiopäivämies Johan Matlien ison vihan aikana vei mukanaan Ruotsiin talletettaviksi kirkonkalleudet, »mutta ne paon aikana siellä panttasi ja hävitti», tuomitsi raastuvanoikeus 22/5 1729 pormestarinsa tästä syystä kuolemaan, vaikka hän selitti täytyneensä ne käyttää elatuksekseen ja kaupungin kunnian ylläpitämiseksi, hän kun ei ollut saanut mitään palkkaa valtiopäivämiestoimesta, saati sitten pormestarinvirastaan. Näyttää siltä kuin ei tätä päätöstä olisi pantu täytäntöön, vaan pormestari ainoastaan eroitettu virasta, sillä hän kuoli tautiin v. 1731.[18].

Mutta vieläkin vanhempi katsantokanta, joka juontaa juurensa juutalaisten oikeudesta eli Mooseksen laista, oli se, että rikkojan tuli sovittaa rikoksensa ihan samalla kärsimyksellä, jonka hän oli loukatulle tuottanut. Ja tähän olikin selvä määräys olemassa »Jumalan laissa», johon useimmiten päätöksissä viitataan. V Mooseksenk. 19 luvun 18—21 värssyt kuuluvat seuraavasti: »Ja tuomarit tarkoin tutkikoot sitä ja katso, jos todistaja on väärä todistaja ja todistaa väärin veljeänsä vastaan, niin tehkää hänelle niinkuin hän aikoi tehdä veljellensä; ja poista paha pois luotasi, että muut sen kuulisivat ja pelkäisivät, eivätkä tekisi enää sellaista pahaa teidän keskuudessanne. Älköön silmäsi säälikö häntä: henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta.» Vielä kolmessa muussakin paikassa Raamattua teroitetaan tuota samaa kostonperiatetta. Jos tutkimme Rikoskaarta 1734 vuoden laissa, niin löydämme sieltä useita tällaisia sanantotapoja, kuten: »antakoon hengen hengestä» (15: 5 ja 24: 1, 7, 9), »kärsiköön rangaistuksen juurikuin itse olisi surman tehnyt» (24: 2), »antakoon haavoittaja tahi lyöjä hengen hengestä» (39: 2) j.n.e.

Vanhemmassa rikosoikeudessamme on vielä kolmaskin, uskonnolliseen katsantokantaan perustuva näkökohta kuolemanrangaistuksen välttämättömyydelle. Jo kanoonisen oikeuden mukaan, joka oli voimassa siihen asti, kunnes lakiin saatiin erityinen [s. 173]kirkkokaari, oli hyvilläteoilla taikka myöskin ankarimmilla rangaistuksilla koetettava lepyttää Jumalan vihaa ja pelastaa maa hänen kostoltaan.[19] Sellaiset pahat teot eivät olleetkaan pelkkiä rikoksia, vaan niitä sanottiin synneiksi, joka nimitys muutamissa tapauksissa on periytynyt aina meidän päiviimme saakka. Ne luetellaan useissa eri asetuksissa, varsinkin Eerikki XIV 1/5 1563 antamassa »Patent om Högmåhls Saker»[20], jota, niin mielenkiintoinen kuin se onkin, ei tässä tilan puutteen vuoksi voida lähemmin selostaa. Tavallinen syntirikos, josta kuolemanrangaistus seurasi, oli eläimeen sekaantuminen. Se oli niin tavallinen ennen muinoin Ruotsi—Suomessa, että esim. vielä v. 1769 eräs 85—90 vuotias vanhuskin sen johdosta mestattiin ja poltettiin. Aviorikos oli tietysti myöskin »synti» ja käytetään vielä monin paikoin kansan keskuudessa nimitystä huoruudensynti tästä rikoksesta. Tunnetuin tällainen tapaus Suomessa lienee se, kun Lappfjärdin rovastin Daniel Roosin vaimo Brita Brenner 1720-luvulla joutui roviolle. Vielä olivat kaksinnaiminen ja väkisin makaaminen verrattain tavallisia kuolemalla sovitettavia rikoksia aatelismiestenkin keskuudessa. Heille kuitenkin päivastoin kuin muille tällaisissakin tapauksissa hautajaisissa soitettiin kirkonkelloilla.[21] Tähän rikosryhmään tietysti kuuluivat kiroileminen ja sabattirikokset, joista erityinen asetus ilmestyi 2/10 1665. Sellaista rikosta siinä sanotaan »uppsåtelig och groof missgierning och synd» ja rangaistuksesta lausutaan »dhen straffes som för en dhen grofwaste Missgierning, så wäl efter bemälte Religionsstadga såsom elliest efter Gudz egen Lag jämväl til sielwe Lijfwet».[22] Niin kävi m.m. Porissa katovuonna [s. 174]1675 erään, naisen Mooseksen lain 24: 14. 15 ja 16 perusteella kun hän oli huudahtanut: »jo perkele on vienyt leivän ja suuruksen: minä olen rukoillut, mutta ei auta enää rukoileminen». Hovioikeus tosin lievensi kuolemanrangaistuksen raipoiksi, kirkonsakoiksi ja anteeksi pyytämiseksi seurakunnan edessä.[23] Tunnetumpi tapaus on, kun uskonnollinen haaveilija Lauri Ulstadius Turun hovioikeuden päätöksellä 10/12 1692 tuomittiin »evankelisen totuuden kieltäjänä ja pilkkaajana henkensä menettäneeksi», joka kuitenkin, koska mielenhäiriö oli rikollisuuteen vaikuttanut, lievennettiin elinkautiseksi pakkotyöksi.[24] Kiroilemisesta muuten tuomittiin hyvin eri lailla eri paikkakunnilla. Kun esim. v:na 1663 eräs pietarsaarelainen porvarinvaimo, »som ähr ock äliest een argsint och bitter qwinna», sikäläisessä raastuvanoikeudessa tuomittiin kuolemaan siitä, että hän juovuksissa oli moittinut huonoa vuodentuloa, päästi Raahen pormestari ja raati erään merimiehenvaimon sakoilla, vaikka sadatus pitäisi olleen paljon vaikeamman. Liisa Matintytär raivostui näet Raahessa siitä, että pormestari oli päässyt myrskyssä kotiin merimatkaltaan, muttei Liisan mies. Tämän johdosta hän tuli lausuneeksi: »Perkele tietä koska het tulevatt, koska Perkele dämän tuulen taskin on lähättänyt ulwos kurkustans» ja kun naapurinemäntä sen johdosta sanoi »Jesus siunatkoon, Jumalan on ilma», huusi Liisa »Ej tätä Jumala lähettänyt ole vaan kolme kymmendä perkelet ullwos kurkusdansa puhalda.»[25]

Lapsenmurha kuului myöskin synteihin ja olipa kaikista yleisin rikos, jopa niin tavallinen, että aika ajoin, vieläpä 1700-luvullakin, naisia mestattiin vuosittain enemmän kuin miehiä. Neljässä eri lapsenmurhaplakaatissa vv. 1655—1684[26] säädettiin, 25#Schmedeman : ss. 300, 584, 728 ja 878. [s. 175]että lapsensynnyttäjä oli huolimatta hänen kiellostaan tuomittava kuolemaan, kun vain oli olemassa syytettyä vastaan muutamia asetuksessa määrättyjä tosiasioita, joille jo ennaltaan määrättiin täysi todistusvoima. Syynä tämmöiseen, kaikkea kohtuutta loukkaavaan menettelytapaan oli tarkoitus saada vältetyksi, ettei semmoiseen rikokseen sypää vahingossakaan pääsisi kuolemanrangaistuksesta »på thet lasten, som så mycket tager öwferhanden, må tilbörligen warda straffat och efter möjligheten förekommen. Samt Gudz wrede som af sådan grof missgierning Land och Rike öfwergå kan, försonat och blidkat, slicke lättfärdige och arge Kåhnor til döden och Båhlet». Siis parempi, että viatonkin kärsisi kuolemanrangaistuksen, kuin että Jumalan vihan yllyttämiseksi semmoinen rikos jäisi rankaisematta.

Varsin surkuteltavan muodon sai tuo verenhimoinen rankaisuvalta luultujen noitien vainoamisessa, joka raivosi Ruotsissa ja Suomessa etenkin Kaarle XI hallituskaudella. Semmoiset tuomiot »noituudensynnit», perustuivat II Mooseksenk. 22:18, joka kuuluu: »Velhomaisen älä salli elää». Mutta muitakin raamatunkohtia käytettiin päätöksen perusteena. Mustassasaaressa m.m. eräs tuomari v:na 1675 oli keksinyt Miikan kirjan 5: 12 sopivaksi motiiviksi tuomiolleen.[27] Näitä rikoksia oli kahta lajia, nim. tavalliset taikojenteot, joilla luultiin voitavan tehdä toiselle vahinkoa, sekä toiselta puolen Hornan (Blåkullan) matkat, missä perillä muka pidettiin epäsiveellistä yhteyttä paholaisen kanssa, pilkattiin kristinuskoa j.n.e. Jo paavit keskiajalla julistivat taistelun taikatemppuja vastaan ihmiskunnan päätehtäväksi, mutta ylimmilleen se pääsi uskonpuhdistuksen jälkeen. Luther itsekin täydellisesti luotti »saatanaan ja hänen seurueeseensa». Paholaisen pelko saattoi ihmiset, usein mielipuolisuuteen, jonka vaino vielä monin kerroin pahensi. Ihmisten polttaminen ei Pohjoismaissa kuitenkaan [s. 176]ollut niin yleinen kuin muualla Europassa. On laskettu, että n. 30,000 ihmistä, enimmäkseen naisia, on poltettu Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa vv. 1490—1650.[28] Omituinen ilmiö oli, että useat itsestään kertoivat luonnottomia tapauksia ja rikoksia. Tämä henkinen kulkutauti ulottui lapsiinkin. Taalainmaassa, Ruotsissa, noitien vaino 1660-luvun lopulla esiintyi aivan peloittavana.[29] Väitetään, että se sieltä olisi tullut Suomeen ja että varhaisimmat sellaiset jutut meidän maassamme olisi käsitelty v. 1649 Tyrväällä ja 1666 Jomalassa, Ahvenanmaalla, jossa 12 vuoden aikana noituudesta 7 naista poltettiin ja useampia ajettiin maanpakooni.[30] Nämä tiedot eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä, noituutta koskevia oikeusjuttuja esiintyi Suomessa kosolta jo 1500-luvulla. Vanhin kirjallisuudesta löytämäni tapaus on 100 vuotta Jomalan juttuja vanhempi, sillä jo 1566 tuomittiin Pietarsaaren käräjillä eräs Lassi Antinpoika kuolemaan syystä, että hän oli loitsuillaan tuottanut erään Malinin kuoleman »niin että keuhkot ja maksa tuli ulos ruumiista ja hän oli kauhea katsella»[31]. Lohtajalla sai 1585 ja Kemissä 1586 kaksi miestä samallaiset tuomiot, jotka myöskin pantiin kaikella ankaruudella täytäntöön. Viipurissa sai 1605 mestaaja 1 talon palkaksi siitä, että hän »brände och rättade två trollkarlar». Tuollaisia prosesseja »noitakeinoin tehdyistä synneistä jumalallista majesteettia vastaan» tavataan 1600-luvulla kaikkialla Suomessa eikä suinkaan kaikkia tapauksia läheskään vielä tunneta.[32] Ylimmilleen noitaprosessit [s. 177]kuitenkin pääsivät etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä rannikkopitäjissä vv. 1674—1676. Niinpä poltettiin 1675 Vaasassa 5 ja seuraavana vuonna Vöyrillä 6 naista väitetyistä Hornan matkoista. N.k. sivistyneistö ei ollut sen parempi kuin muutkaan. Ei ollut harvinaista, että juuri pappi teki ilmiannon ja tuomari katsoi velvollisuudekseen tuomita. Närpiössä esim. tuomittiin talvikäräjillä 1668 eräs Brita Lång roviolle, koska hän oli loihtimalla saattanut kirkkoherra Elias Hamniuksen vaimolle Anna Reichenhachille taudin, johon tämä kuoli. Todistuskappaleena käytettiin vainajan väitettä saaneensa »utaff een ond menniskias tillskyndan een onaturligh plåga.»[33] Tunnetumpi tapaus on se kun Turun kuuluisa piispa Johannes Gezelius syytti professorinleski Elisahet Alanusta siitä, että tämä olisi myrkyttänyt tai sairaaksi loitsinut piispan vaimon. Noitajutuista on laaja kirjallisuus olemassa, johon tässä ainoastaan voin viitata.[34] Toistaiseksi tunnettu viimeinen tällainen oikeusjuttu Ruotsin valtakunnassa on vuodelta 1704, jolloin eräs 80-vuotias nainen mestattiin Tukholmassa. Luultavasti velhojuttuja on ollut vieläkin myöhemmin Suomessa, loitsujen ja taikojen kotimaassa. Toivottavasti ne vähitellen tulevat arkistojen kätköistä päivänvaloon. Siitä huolimatta kuitenkin, että yleisö 1700-luvun alkupuoliskolla eräitten valistuneempain kansalaisten vaikutuksesta, joista huomattavin oli lääkäri Urban Hjärne, ei enää tahtonut uskoa velhouteen, säilytti 1734 vuoden laki Rikoskaaren 2: 1:ssä loihtimisesta seuraavan rangaistuksen: »Menettäköön henkensä; jos joku siitä kuolee, mies teilattakoon ja nainen mestattakoon ja [s. 178]lavalla poltettakoon». Vielä 1700-luvun puolivälissä tuomittiin Taalainmaassa, tortyyrillä tunnustamaan pakoitettuina, 12 naista noituudesta kuolemaan, vaikkei päätöksiä pantu täytäntöön, kiitos kreivitär Katarina Charlotta de la Gardien (k. 1763) ponnistusten. Häntä voidaan pitää sen ajan Matilda Wredenä.[35] Vasta se asetus, jonka Kustaa III antoi 20/1 1779 muutoksista yleisen lain säännöksiin kumosi useissa kohdin Rikoskaaren 2: 1 ja harvoin sen jälkeen on esiintynyt oikeusjuttuja taikauskosta, vielä vähemmän Hornan matkoista.

Huomattava kuitenkin on, että itse käytännössä usein poikettiin lain ankaroista säännöksistä, koska näitten veristen lainkäskyjen jyrkkä toimeenpaneminen usein olisi siihenkin aikaan loukannut oikeudentuntoa. Jonkunlainen valta asianhaarain mukaan sovittaa rangaistusta olikin myönnetty ainakin ylioikeuksille, puhumatta siitä, että kuninkaalla aina oli valta rangaistuksesta armahtaa ja sitä lieventää. Armahdusoikeus katsottiin jo keskiajan lopulla jonkinlaiseksi vastapainoksi mahdollisten vääryyksien varalta. Välistä muutkin kuin kuningas tai hänen neuvostonsa saivat käyttää armahtamisvaltaa, esim. hovioikeudet, siitä huolimatta, että Kustaa II Aadolf oli käskenyt alioikeuksia »enfaldeligen döma och rätta sigh effter Lagh». Tällaisia tapauksia voisi luetella kymmenittäin. Mainitsen vain yhden esimerkin. Tunnettu Arvid Eerikinpoika Stålarm armahdettiin viisi eri kertaa hänelle tuomitusta kuolemanrangaistuksesta.[36] Ei siis kumma, jos 1643 v:n lakikomissiooni lausui, että sellainen menettely »gör the nedrige domar illusoria och til ijdel apespel». On olemassa tällä alalla erityinen määräys v:lta 1682, joka koskee yksinomaan Suomea. Kaarle XI lausuu nim. kirjeessään Turun hovioikeudelle: »at ther som någre lifzsaker förefalla, wid hwilka I sielfwe befinne några särdeles circumstantier och någon locus gratiae wara, så kunna [s. 179]sådane saker hemställas och öfwersändas til Wårt nådiga gottfinnande; Men åter the andre, som uti sig sielf klare, bekiände och fulltygade äro, kunne I, utan widare remitterande til Oss, afdömma, och til Execution hänwijsa.»[37] Lopulta tuotti tällainen oikeudenkäynti ja monenlaiset asetukset, maalliset ja jumalalliset, täydellisen sekasorron ja epävarmuuden, niin etteivät oikeudet tienneet mitä tehdä. Nehrman lausuukin oppikirjassaan[38] rikosjuttujen käsittelystä 1700-luvun alussa: »at åtskilliga brott afdömas efter sedwana så at Domaren, som i sådana måhls afdömande ej thes mera öfwad war, icke wiste stundom, hwareffter han döma skulle». Uutta lakia siis kipeästi kaivattiin.

Rikosprosessioikeuskin jätti paljon toivomisen varaa, sillä vastaajan tuli vielä 1600-luvun puoliväliin asti valanvahvistajilla toteennäyttää syyttömyytensä. Vasta Kristiina kuningattaren rangaistusjärjestys v:lta 1653 sai sen verran muutosta aikaan, että valanvahvistajat todistivat ainoastaan mitä he uskoivat todeksi.[39] Tämäkään määräys ei aina näy tulleen kirjaimellisesti noudatetuksi. Niinipä Turun hovioikeus 1689 palautti Pietarsaaren raastuvanoikeuteen erään noitajutun, määräten vastaajan vapautumaan syytteestä 12 valanvahvistajalla, joita hän ei kuitenkaan pystynyt saamaan kokoon.[40]

Pitkällisten valmistelujen jälkeen saatiin sitten XVIII vuosisadan neljännellä vuosikymmenellä toimeen uusi lakikirja, niinkutsuttu 1734 vuoden laki. Suuret kiitokset on tämä laki täydellä syyllä saanut osakseen. Mutta mitä rikoksia koskeviin säännöksiin tulee, pysytti uusi laki, kuten jo on huomautettu, entiset periaatteet voimassa. Kaikissa murha- ja tappoasioissa oli vallalla ajatus, että se, joka oli toiselta hengen vienyt, [s. 180]nyt, ei voinut sitä sovittaa muulla tavoin kuin omalla hengellään. Muuten oli peloituksen aikaansaaminen ikäänkuin rankaisukäskyjen sisimpänä tarkoituksena ja myöskin tuo vanha käsityskanta, että veriset rangaistukset olivat omiansa lepyttämään Jumalan vihaa, ei ollut 1734 vuoden laille vieras. Tässä laissa on yhteensä 68:ssa tapauksessa kuolemanrangaistus säilytetty. Eikä sekään vielä riittänyt, vaan säädettiin seuraavalla vuosikymmenellä neljällä eri asetuksella vielä kuolemanrangaistus yhtämonessa tapauksessa, nim. luvattomasta arpakapulan kuljettamisesta, murtovarkaudesta, kirjevarkaudesta ja valtakunnan pankin setelien väärentämisestä. Vapaudenajalla, jolloin monella taholla valistus kasvoi ja henkinen viljelys uursi uusia uria, oli siis Ruotsi—Suomen yleisessä, uudessa laissa kaikkiaan 72:sta eri rikoksesta kuolemanrangaistus seurauksena. Vieläpä oli, kuten jo mainittiin, yhdessä tapauksessa keskiaikainen, kiduttamisella toimeenpantu ruhjomisrangaistuskin pysytetty, vaikkei sitä tarvittu ainakaan v:n 1749 jälkeen käyttää. Sitäpaitsi oli kuolemanrangaistus absoluuttinen; vaihtoehtoa ei säädetä muuta kuin yhdessä tapauksessa, nim. Rikoskaaren 6: 5:ssä, jossa kuoleman sijasta myöskin maanpakolaisuuteen, raippoihin y.m. voitiin tuomita väärien, valtion turvallisuutta koskevien kulkupuheiden y.m. levittämisestä. Ja jotta rangaistuksen pelkoa entistä enemmän lisättäisiin, säädettiin 1750-luvulla vielä muutamissa tapauksissa, että ennenkuin tuomittu kuolemanrangaistus pantiin täytäntöön, tuli niissä kaupungeissa, joissa rikollista vangittuna säilytettiin, hänen seistä torilla kahtena päivänä kaakinpuussa kaularaudoissa taulu pään päällä, johon rikoksen laatu oli merkitty. Sen lisäksi tulivat vielä raipatkin tarvittaessa käytäntöön.

Vuosilta 1749—1806 on olemassa tilasto Ruotsi Suomessa täytäntöönpannuista kuolemanrangaistuksista, lueteltuina osittain läänittäin, osaksi hiippakunnittain.[41] Huomioon on kuitenkin [s. 181]otettava, ettei tuota tilastoa voida pitää minään mittapuuna nykyisen Suomen alueeseen nähden. Ensinnäkään ei siihen aikaan luettu Suomeen nykyisen Perä-Pohjan ja Lapin läntisintä osaa. Vielä on muistettava, että Itä-Suomi kuului Venäjän valtakuntaan ja että Kymijoen tuolla puolen ei noudatettu 1734 vuoden lakia, vaan oli Kristofferin maanlaki siellä silloin vielä käytännössä. Todellisuudessa pitäisi rikosten lukumäärän olla suuremman Suomeen nähden, kuin miksi esim. kamarineuvos Rabbe on ne laskelmissaan saanut.[42] Yhdeksän vuoden aikana oli suomalaisissa lääneissä lukumäärä vuotta kohti 10—15. Vuosina 1780, 1796, 1801 ja 1807 yhtä vähän kuin sotavuosina 1808 ja 1809 ei meillä pantu yhtään kuolemantuomiota täytäntöön. Ruotsalaisessa Suomessa mestattiin tai hirtettiin vv. 1751—1780: miehiä 130, naisia 101 = 231 ja vv. 1781—1810: miehiä 78, naisia 31 = 109. Koko nykyisessä Suomessa pantiin 1811—1825 kuolemantuomioita täytäntöön ainoastaan 54 tapauksessa, vaikka sellaisia oli langetettu yhteensä 325.[43] Tilaston perusteella tekemieni laskelmain mukaan olivat useimmat, suomalaisissa lääneissä vv. 1751—1801 täytäntöönpannut kuolemanrangaistukset seuraavat: lapsenmurhasta 118, murhasta 96 sekä taposta ynnä osallisuudesta siihen 62. Muita rikoksia oli paljon vähemmän; esim. eläimiin sekaantumisesta ainoastaan 5 miestä, kaikki Pohjanmaalta. Varkaudesta hirtettiin ainoastaan kolme, vaikka Rikoskaaren 40: 3 sääsi kuoleman kolmaskertaisesta varkaudesta, jos varastetun tavaran arvo nousi 100 talariin, sekä aina neljäskertaisesta varkaudesta. Muistettava tässä tapauksessa on kuitenkin, että nämätkin rangaistukset lievennettiin v:na 1779. Kirkkovarkaudesta hirtettiin tuolla 50-vuotiskaudella yksi ja postivarkaudesta [s. 182]niinikään yksi, nim. 1767 Uudenkaarlepyyn postimestari Per Unger.[44] Varkaudesta puhuttaessa kuvaa oloja Suomessa seuraava, Oriveden kirkkoherranviraston 1792 tilaston mukana toimittama huomautus: »Yhden lapsenmurhaajan tosin Oriveden kihlakunnanoikeus tuomitsi kuolemaan, mutta armahdettiin hän. Varkaita täällä kyllä löytyy, mutta saadaan ne harvoin kiinni. Joskin silloin tällöin niin tapahtuu, ei niitä enää meidän aikanamme tuomita hirtettäviksi».

Huomatuimmista, Suomea koskevista kuolemanrangaistuksista 1734 vuoden lain aikana palautan mieliin vain Pien-Savon tuomiokunnan tuomarin Johan Henrik Wijkman[Johan Henrik Wijkman]in, Raahen entisen pormestarin, joka valtiopetoksesta mestattiin Tukholmassa 7/9 1751, vaikka rikos oli Suomessa tehty, sekä everstiluutnantti Georg Fredrik Tigerstedt[Georg Fredrik Tigerstedt]in, joka Rantasalmella niinikään valtiopetoksesta mestattiin 29/12 1790. Suurin määrä yhdellä kertaa julistettuja kuolemantuomioita oli 19/4 1790, kun 76 anjalanliittolaista tuomittiin henkensä menettämään. Kuten tunnettu, pantiin ainoastaan eversti Johan Henrik Hästesko[Johan Henrik Hästesko]n tuomio mestaamalla täytäntöön, toisten saadessa armon. Muutamat maasta pakoon päässeet upseerit, niiden joukossa Johan Anders Jägerhorn[Johan Anders Jägerhorn], tuomittiin in contumaciam 13/10 1789 kuolanaan sekä menettämään aatelisarvonsa ja omaisuutensa. Jägerhornin suhteen päätös pantiin siten täytäntöön, että hänen nimensä »Johan Anders Fredrikinpoika» naulattiin hirsipuihin Tukholmassa, Turussa ja Vaasassa.

Alutta ei ainoastaan kuolemanrangaistusten monilukuisuus 1734 vuoden laissa ja niiden ylenmääräinen käyttäminen, vaan myöskin muoto, missä se muutamissa tapauksissa ilmeni ja ennen kaikkia se tapa, millä ihmishenki pantiin alttiiksi peloituksen hyväksi, järkyttää nykyaikaista oikeudentuntoa. Niinpä [s. 183]säädetään Rikoskaaren 6: 2:ssa että, jos kansaa kokoontuu ja asettuu esivallan käskyjä vastaan, pitää päämiestä rangaista henkensä ja omaisuutensa menettämisellä, mutta toisista tulee joka kymmenennen miehen arvanheiton mukaan menettää henkensä ja muita kutakin rangaista 40 raippaparilla tai kuukauden vesi-leipävankeudella. Sama periaate, nim. arpomalla valita se, joka »toisille peloitukseksi ja varoitukseksi oli hengiltä otettava» sai uudistetun tunnustuksen kunink. kirjeessä 3/6 1752. Siinäkin on peloitus eikä rangaistus päätarkoituksena. Mainitussa asetuksessa, joka annettiin tehdyn tiedustelun johdosta, miten oli meneteltävä kahden renkimiehen suhteen, jotka tahallisesti olivat pieksäneet kolmannen miehen, niin, että tämä siitä sai surmansa selvityksen kuitenkin puuttuessa kumpiko heistä oli kuolettavan iskun antanut, määrätään säännöksi, että, jos useampi on pahoinpidellyt surmansa saanutta eikä selvitystä löydy siitä kenen toimesta kuolema on seurannut, tuli oikeuden tuomita tappeluun osaaottaneet arvanheittoon hengestään. Asiaa ei edes tarvittu alistaa ylemmän oikeuden tarkastettavaksi. Näissä tapauksissa ei siis tullut kysymykseen, että kuolemanrangaistuksen tuli kohdata syyllisintä, vaan pääasiana oli, että lain uhkauksella ja rangaistuksen toimeenpanolla voitaisiin peloittaa ihmiset rikollisista teoista. Vähät siis, jos arpa sattui vähiten syylliseen, sovitusuhri oli etupäässä löydettävä. Kuvauksen tällaisesta toimituksesta olen sattunut kirjallisuudesta löytämään. Tapaus on v:lta 1775 Tukholman lääninkansliasta, jossa maaherra kreivi Gyllenborg ja oikeuskansleri Liljensltråle olivat mieskohtaisesti saapuvilla. Arvanheitto tapahtui noppapelin muodossa. Ensi kerralla saivat molemmat, vaihtoehtoisesti kuolemaan tuomitut yhdeksän pistettä kumpikin, mutlta jo toisella heitolla, johon, kuten edelliselläkin kerralla, käytettiin kahta, puupikarista kaadettua kuutiota, sai toinen miehistä 10 ja toinen 7 pistettä. Jälkimmäinen menetti oikean kätensä, mestattiin ja teilattiin, kun 10 pistettä saaneelle anettiin 40 raippaparia, [s. 184]menetti kunniansa ja lähetettiin 8 vuoden pakkotyöhön Suomenlinnaan.[45]

Lain ankaruudesta oli seurauksena, että, joskin ensi vuosikymmeninä rikoksista tuomittiin kaikissa mahdollisissa tapauksissa kuolemaan, ennen pitkää verrattain laajassa mittakaavassa leuteratio otettiin käytäntöön. Tilastosta voi selvästi huomata täytäntöönpantujen kuolemanrangaistusten väheneminen vuosi vuodelta. Niinpä vv. 1749—1778 eli 30 vuoden aikana alentui hengiltä otettujen lukumäärä 474:stä 268:aan eli miltei puolella. Yleinen oikeudentunto alkoi vaatia lievennystä myöskin itse lakiin. Tähän suostuttiinkin, kuten jo on mainittu, Kustaa III toimesta 1779 annetussa asetuksessa, joka monessa kohdin lievensi 1734 vuoden lain ankaria rangaistuksia. Sitä paitsi eivät nuo veriset rankaisutoimenpiteet suinkaan olleet omiaan peloittamaan toisia henkilöitä tekemästä rikoksia. Huomatuin kriminalisti 1700-luvun puolivälissä David Nehrman-Ehrenstråle[David Nehrman-Ehrenstråle], joka muuten itse vakaumuksella kannattaa peloitusteoriaa, lausuu 1756: »Men som sielfwa dödsstraffet ej eller förmått afskräcka the wanartige ifrån sådana brotts föröfwande, som Lagen holer grofwa lifssaker (läs 20: 1 §. Straff B.) har Öfwerheten måst skärpa straffet, ther med, at lifwet afhändes then brottslige på ett sådant sått, som antingen förorsaker mera eller långsam smärta, til exempel rådbråkande och någon lems afhuggande förrän lifwet honom afhändt warder, eller ock mera wanheder och skam til exempel steglande, brännande å båle eller hängande.»[46] Useinkin oli asianlaita aivan päinvastainen. Ei ollut tavatonta, että moni palatessaan teloituspaikalta heti teki saman rikoksen.[47] Antti Chydenius tunnetussa mestaussaarnassaan Kruununkylässä [s. 185]lausuu kuulijoilleen: »koska minä näin teidän mennehellä viikolla seisovan Kokkolan Kaupungin Torilla ja ilman wähindäkän sydämen lijkutusta kuuldelevan näiden kurjain huutoa: heidän waroituxensa pidittä te pilkkana ja nauruna.»[48] Niin kummalta kuin se kuulostaakin, herättivät kuolemanrangaistukset ja niitten näkeminen joissakin tapauksissa turhamaisuuden ja halun päästä puheenaiheeksi, siis tulla kuuluisiksi. Asetuksessa 12/12 1741 nim. lausutaan, että monet törkeät rikokset, varsinkin lapsenmurhat, on tehty heti jonkun kärsittyä kuolemanrangaistuksensa samanlaisesta rikoksesta ja että siihen on ollut syynä se, että vangit vietäessä mestauspaikalle ovat saaneet »ey allenast bruka hwita eller swarta sorgekläder, utsirade med band och annan granlåt, utan ock på hederliga Åke-tyg fara, i flere Prästmäns medfölje.»[49] Tämän vuoksi ja kun rangaistuksen tuli »hos andra uppwäcka sky och fasa för grofwa missgierningar», niin kiellettiin kaikenlainen prameus. Vangit eivät saaneet käyttää mitään muuta yllään kuin jokapäiväisiä pukimiaan. Vielä oli tullut tavaksi levittää kuolemaantuomituista runoja ja muita painotuotteita. Sekin kiellettiin.

Kehityksen kulku vei Suomessa pikemmin kuin Ruotsissa siihen, että meillä v:sta 1811 lähtien monista eri rikoksista tuomitut kuolemanrangaistukset aina armahdettiin ja vv. 1811—1825 ainoastaan murto-osa murhia, lapsenmurhia ja tappoja [s. 186]koskevia päätöksiä pantiin täytäntöön. Vihdoin Nikolai I antoi 21/4 1826 julistuksen kuolemaan tuomittujen, mutta armahdettujen rikoksentekijäin lähettämisestä Siperiaan, mikä määräys käytännössä muodostui kuolemanrangaistuksen poistamiseksi Suomen silloisesta rikoslaista. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että vaikka kuolemantuomioita langetettiin yhä edelleen paljon — vv. 1826—1861 esim. 1327 —[50], kaikki tuomitut olisi lähetetty Siperiaan. Suurempi osa heitä jäi kotimaahan pakkotyöhön ja ainoastaan kaikista pahimmat rikolliset — vv. 1826—1861 yhteensä 576 — toimitettiin Siperian kaukaisimpiin osiin, joten he jäljellä olevan elämänsä ajaksi olivat suljetut pois yhteiskunnasta, kadottaen Suomessa ennen nauttimansa oikeudet perintöön y.m. Tämä kuitenkin toistaiseksi koski vain miehiä. Naisia säilytettiin linnoissa, kunnes 24/2 1848 annetulla asetuksella määrättiin, että heidätkin oli lähetettävä Siperiaan. Sen mukaan meneteltiin sitten aina siihen asti, kunnes uusi rikoslaki poisti Siperian karkoitukset.

Vielä olisi katsottava, miten kuolemanrangaistukset Suomessa aikoinaan pantiin täytäntöön. Tavallisimmat tällaiset rangaistukset olivat vielä 1734 vuoden lainkin mukaan: mestaus ja hirttäminen. Kummassakin tapauksessa olivat alkuvalmistukset samat. Maaherran asiana oli pitää huolta rangaistusten täytäntöönpanosta. Heti kun päätös oli voittanut lainvoiman, määrättiin täytäntöönpanopäivä, josta samoin kuin tuomiostakin vangille ilmoitettiin. Jos täytäntöönpano tapahtui kaupungissa, komennettiin sotaväki tai, ellei sellaista siellä ollut, kaupunginvahti ja porvaristo olemaan toimituspaikalla saapuvilla järjestystä ylläpitämässä. Maalla taas kutsuttiin lähikylien ja pitäjäin rahvas saattamaan vankia ja muodostamaan vahtiketjun teloituspaikan ympärille.[51] Ennenkuin vanki saapui, oli yleisölle, joka piti tällaisia tilaisuuksia jonkunlaisina [s. 187]huvituksina, minne saapui väkeä pitkienkin matkojen takaa, päätös luettava kokonaisuudessaan paitsi jutuissa, jotka koskivat eläimiin sekaantumista. Niissä ainoastaan rikoksen laatu ja tuomittu rangaistus mainittiin.[52] Usein määrättiin tarvittaessa erityinen, hyvänä saarnarniehenä tunnettu pappi toimituksessa jakamaan lohdutuksen sanoja tuomitulle. Kirkkokäsikirjassa oli erityinen, pitkä ja jo 1600-luvulla käytäntöönotettu saarnamalli, jonka armoa ja anteeksiantamista vakuuttava sisältö oli räikeässä ristiriidassa lain pykäläin ja kuolemantuomion sanamuodon kanssa.

Mitä erityisesti mestaukseen tulee, niin itapahtui se alkujaan isolla kahden käden pidettävällä miekalla. Teloitettava oli toimituksen aikana polvillaan, toisinaan silmät sidottuina. Tämä rangaistus ei suinkaan ollut häpeällinen ja käytettiin sitä etupäässä aatelismiehille ja sotilaille. Heille soitettiin kirkonkelloilla sekä haudattiin heidän ruumiinsa kirkkoihin tai muuhun siunattuun multaan. Turun tuomiokirkon lattian alla lepää monta nimeltä tunnettua, kaulasta katkaistua aatelisherraa. Myöhemmin ja ainakin jo 1600-luvuHa, kun häpeällisistäkin rikoksista pää pantiin poikki, ruvettiin käyttämään piilukirvestä ja mestauspölkkyä. Mestauksesta saamme havainnollisen käsityksen tähän jäljennetystä kuvallisesta esityksestä,[53] joka tarkoittaa Vaasan ja Mustansaaren rovastille Petrus Brenner[Petrus Brenner]ille, edellämainitun Brita Brennerin veljelle, tuomitun kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoa Tukholmassa 1720. Brenner tuomittiin mestattavaksi vehkeilystään valtiolta vastaan. Kuva esittää oikeastaan neljää eri kohtausta. Henkilö keskellä (a) on Brenner pitämässä sittemmin usealla kielellä julkaistua jäähyväispuhettaan.[54] Kaksi miestä hänen rinnallaan (b) ovat pappeja. Kauempana on joukko koulupoikia (c), joiden saadakseen tarpeellisen vaikutuksen tuli olla saapuvilla. [s. 188]

Petrus Brenner execution, 1720.png

Ylhäällä vasemmalla (d) riisutaan kuolemaan tuomitulta takki, sillä kaulan piti olla paljaana. Kuvan keskellä Brenner jo on mestauspölkyllä (e) ja »mestarimies» (f) virkatoimituksessaan. Oikealla pyöveli (g) tervehtii yleisöä tavanmukaisella kysymyksellä, onnistuiko toimitus. Ympärillä sotaväki muodostaa vahtiketjun, jonka sisäpuolelle suurta yleisöä ei päästetty. Samanlaiselta tällainen toimitus sitten näytti läpi koko 1700-luvun. Pääasiallinen eroitus oli se, että myöhemmin ruvettiin rakentamaan maantien laitaan erityisiä, kuusenhavuilla peitettyjä mestauslavoja, joille pari porrasaskelta johti. Avonainen hauta oli vieressä, ellei ruumis joutunut teilattavaksi tai roviolle. Papin pitämän esityksen aikana polvistui delikventti, silmät sidottuina, pölkyn ääressä. Heti kun »Herran rukous» oli päättynyt putosi piilu ja hermojännitys yleisön, varsinkin vaimoväen, keskuudessa laukesi huutoihin, pyörtymiskohtauksiin y.m. Tarun mukaan on viimeinen mestaus Suomessa tapahtunut Muhoksella.[55]

Suuremman huomion oli Suomessa toistakymmentä vuotta [s. 189]ennemmin herättänyt erään toisen pappismiehen mestaus. Turussa, Uudenmaantullin luona, Kemiön kirkkoherra Henricus Florinus[Henricus Florinus], jonka oli todistettu tehneen itsensä syypääksi yllytykseen vaimonsa ja kruununnimismies Joakim Gardeling[Joakim Gardeling]in murhiin, ruhjottiin, mestattiin ja teilattiin 28/5 1706 »såsom anstiftare och rådsbane af een så grym giärning och der til brottslig til dubbelt hoor, menedh, widskepelse, missbruk af sit embete, medh andre missgierningar, som härmed woro förknippade».[56] Saman kohtalon sai silloin myöskin Florinuksen rikostoveri, hänen sisarenpoikansa, ylioppilas Jacobus Peldanius[Jacobus Peldanius].

Toista kuolemanrangaistuskeinoa, nimittäin hirttämistä, pidetään vielä vanhempana rankaisumuotona kuin mestausta. Vanhimman oikeuden mukaan hirttäminen tuli kysymykseen ainoastaan miehille, paitsi noituusjutuissa, joissa naisillekin voitiin sellainen rangaistus tuomita.[57] Se oli sitäpaitsi häpeällinen rangaistus ja mainitaan usein maakuntalaeissa, joissa tuomittiin »till galge och gren». Siis alkujaan puunoksa sai tehdä hirsipuun virkaa. Sittemmin otettiin ulkomaan mallien mukaan monella eri tavalla rakennetut hirsipuut käytäntöön. Ne olivat aina valmiina: kaupungeissa aikaisemmin toreilla ja maaseudulla lähellä käräjäpaikkaa. Jo 1600-luvulla tuli Suomessa kuitenkin tavaksi pystyttää hirsipuut kaupunkien tulliporttien viereen matkamiehille kauhuksi ja varoitukseksi. Niin tiedetään hirsipuun Helsingissä olleen nykyisen Arabian tehtaan lähettyvillä, Viipurissa Papulan lahden rannalla, Oulussa Limingan tullissa j.n.e.[58] 1734 vuoden [s. 190]laissa on hirttäminen paljon harvinaisempi rangaistus kuin mestaaminen. Ainoastaan viidessä tapauksessa on se itse laissa nimenomaan säädetty, nim. kolmas- ja neljäskertaisesta varkaudesta »olkoonpa mies tahi nainen» ja niihin verrattavista rikoksista. Myöskin murtovarkaudesta säädettiin v. 1745 asetuksessa »hirtettäköön armotta». Varkautta suljetusta kirjeestä ja pankin setelien väärennystä seurasi myöskin hirsipuu. Viimeiset hirttämiset 1734 vuoden lain mukaan varkaudesta tapahtuivat kirkkovarkaudesta 1773 ja postilaukun anastamisesta 1797; jälkimmäinen tapaus Alatorniolla, siis ei Suomessa. Ruumiitten tuli riippua hirsipuussa, kunnes ne itsestään putosivat maahan. Raipparangaistus oli säädetty sille, joka uskalsi ottaa ruumiin hirsipuusta ilman lupaa; se oli sitäpaitsi pantava paikoilleen, jos sellainen enää kävi päinsä.

Lisärangaistuksena mestaukselle säätää 1734 vuoden laki paitsi erinäisissä tapauksissa oikean käden menettämisen vielä seitsemästätoista rikoksesta teilaamisen. Yksinkertaisen rangaistuksen »teilattakoon» Rikoskaaren 21:4 sääsi sille, joka karille tai rantaan ajautuneesta aluksesta rosvosi jotakin laivaväen saapuvilla ollessa tahi tavaran korjaamista hankkiessa. Ennemmin on jo mainittu alkuperäisestä, keskiaikaisesta teilausrangaistuksesta. Sanottakoon tässä kuitenkin heti, ettei ihmisiä 1734 vuoden lain mukaan enää elävinä teilattu, vaan että se silloin tarkoitti ainoastaan kuoleman jälkeistä häpeärangaistusta, ollen siis enemmän kuvannollista laatua. Useimmille lakimiehillekin lienee teilauskäsite aika hämärä, vaikka siitä useinkin on kuultu puhuttavan. Parhaimman selityksen antavat kaksi jälkimaailmalle säilynyttä ulkomaalaista piirustusta selostuksineen, joista täydellisemmän ja juuri Suomea koskevan on englantilainen retkeilijä Clarke julkaissut. [s. 191]Hän pani paluumatkallaan Lapista, vähän Raahesta etelään syyskesällä 1798 tämän näyn paperille ei ainoastaan piirustamalla vaan myöskin seuraavin sanoin: »Juuri ennenkuin saavuimme Olkijoelle (Oljocki) näimme metsässä, tätä varten peratulla aukeamalla kolmen pyörän nenässä erään rikollisen suomalaisen ruhjotun ruumiin; hän oh juovuksissaan kirveellä katkaissut pään eräältä naiselta. Hänen päänsä oli asetettu yhdelle pyörälle, oikea kätensä toiselle ja ruumis, joka oli kansan tavan mukaan puettuna valkoiseen puseroon keltaisella vyöhiköllä, lepäsi kolmannella, keskimmäisellä, toisten kahden välissä. Hengenasioista tuomittujen rangaistus vaatii Ruotsissa oikean käden katkaisemisen ennenkuin rikollinen mestataan. Pysähdyimme vähäksi aikaa piirustaaksemme tuon kaamean näyn. Keskellä synkkää ja yksinäistä korpea, jossa vallitsi kuolon hiljaisuus, oli se totisesti näky, joka puhui kammottavaa kieltä. Ihmisolennon ruumis siten alttiiksi annettuna lintujen saaliiksi yleisen maantien varrella, ei voi olla vaikuttamatta jokaisen ohikulkijan mieleen; ja kansan keskuudessa se ehdottomasti tekee mieleenpainuvan ja hyödyllisen vaikutuksen. Itse rikoksen suunnattomuus vaikuttaa kuitenkin säälintunteeseen, jonka rangaistuksen varoittava laatu synnyttää.»[59]

Kuten näkyy, oli teileinä ruvettu käyttämään kärrynpyöriä. Kuitenkaan ei tämä tapa ollut aivan yleinen, vaan koetettiin edelleen tehdä eroitus teilien ja pyöräin välillä. Antti Chydeniuksen edellämainitusta saarnasta päättäen tarkoitettiin teileillä myöskin paalujen neniä, joille pää ja käsi asetettiin, kun sitä vastoin ruumis, joka tarvitsi alleen laajemman pinnan, oli [s. 192]pyörällä: »Nämä poikki hakatut kädet ja päät pitä nytt naulittaman steilein nenään ja heidän ruumihinsa pitä runkorattahille asetettaman (= deras hand och hufwud skola stå på stegel, deras kroppar på hjul), että heidän werta janowat silmänsä korppeilita ulos kaivetaisihin ja heidän rungonsa tulis kotkille ruaxi. Kauhittava paikka matkamiehille.»[60] Kolmas laji teilauslaitteita näyttää myös olleen olemassa. Ainakin Närpiössä velottiin 1817 erikseen teileistä, paaluista, pyöristä ja nauloista.[61] Yleensä käytettiin kolmea teiliä, oli ne sitten pyöriä tai muita laitteita, yhtä monen paalun päässä. Tästä kuitenkin on poikkeuksia olemassa, Porvoon hiippakunnassa eräs mies veljensä tappamisesta mestattiin v:na 1791 ja asetettiin kahdelle teilille. Siihen oli syynä, ettei Rikoskaaren 14:1 tuossa tapauksessa säädä oikean käden menettämistä. Vaikeampi on sitävastoin ymmärtää miten yhdelle henkilölle viittä teiliä voitiin käyttää, sillä semmoistakin tapahtui, joskin harvoin. Teilauspaikka (stegelplatsen) ja hirsipuumäki (galgbacken) olivat yleensä eri tahoilla. Helsingissä esim. teilauspaalut pyörineen ja monasti silvottuine ruumiinen olivat 1700-luvulla kaiken kansan nähtävinä Siltavuoren[62] korkeimmalla kohdalla eli suunnilleen sillä paikkaa, jonne uusi anatoominen laitos nyttemmin on rakennettu.

Toinen häpeä- ja lisärangaistus oli lavalla polttaminen. Se tapahtui ennemmin useasti elävänä, mutta jo 1600-luvun loppupuolelta lähtien usein ja 1734 vuoden lain aikana aina vasta kuoleman jälkeen. Vanhimpina aikoina tuli polttaminen kysymykseen myrkynsekoittaja-naisille ja murhapolttajille, kun he verekseltään tavattiin. Tätä rangaistusta tuomiittiin etupäässä vaimoväelle ja vastasi se teilaamista miehille. Sadottain on [s. 193]meidänkin maassamme naisia, joko elävinä tai mestattuina, poltettu noituudesta ja lapsenmurhasta, muista rikoksista puhumattakaan. 1734 vuoden laki määrää muutamissa luetelluissa tapauksissa, kuten murhapoltosta ja eläimiin sekaantumisesta, lavalla polttamisen lisärangaistuksena miehille. Jo 1600-luvulla näkyy monessa kaupungissa olleen erityinen paikka varattuna ihmisten polttamista varten, luultavasti aivan mestauspaikan vieressä. Siihen käytettiin usein vanhoja rakennuksia. Vaasassa esim. v. 1649 vaati eräs talollinen Höstveden kylässä kaupungilta korvausta »siitä ladosta, jonka hän noita-akkojen polttamista varten oli antanut». Kun lato oli ijänikuinen myönnettiin siitä ainoastaan 3 kuparitalaria.[63] Rakennuksia käytettiin rovioina myöskin m.m. Oulussa ja Porissa. V:na 1669 poltettiin eräs »syntinen» Vöyrillä »efter kongl. Hofrättens resolution på trä lagd». Myöhemmin tuli tavaksi laittaa hirsistä ja oljista polttolava, joka sytytetiin tuleen.[64] Poltetulle ei suotu kirkollista hautausta, vaan kaivettiin hänen jäännöksensä useimmiten maahan rovion viereen.

Lopuksi vielä sananen itse kuolemantuomion täytäntöönpanijasta eli mestarimiehestä. Tällaista virkailijaa ei pohjoismaissa ollut vielä keskiajalla. Itägötanmaan lain mukaan pani asianomistaja itse päätöksen täytäntöön. Sittemmin teki sen joku oikeuden jäsenistä, pitäen esikuvanaan IV Mooseksenkirjan 25: 5. Tointa ei katsottu silloin vielä häpeälliseksi. Vähitellen ruvettiin saksalaisen käytännön mukaan määräämään erityisiä henkilöitä kuolemantuomioiden täytäntöönpanijoiksi. Jo 1500-luvun alkupuolelta lähtien on tämä toimi tunnettu Ruotsin valtakunnassa. Mestaaja ei ollut alkujaan sama kuin pyöveli. Edellinen, jolta vaadittiin suurempaa ammattitaitoa, käytti ainoastaan kaksiteräistä mestausmiekkaansa tai piilua. Pyöveliä taas, joka näyttää olleen mestaajan alainen virkailija, käytettiin hirttämään y.m. alempiarvoisiin toimiin. [s. 194]Ainakaan 1600-luvulta asti ei enää tehdä eroitusta mestaajan ja pyövelin välillä, vaan tarkoittavat nuo nimitykset samaa tointa. Toisinaan tuli hänen myös pitää huolta ankaramman raipparangaistuksen »hudstrykning» täytäntöönpanosta. Tavallinen raippojenkäyttö kuului sitävastoin n.k. piiskurille, profossille, joita oli kaupungeissa, kihlakunnissa ja kussakin rykmentissä. Mestaajan virka oli ennen vanhaan perinnöllinen. Siitä todennäköisesti johtuu vanhin tunnettu nimitys »stupogreven», jonka toimeen kuului ei ainoastaan mestaaminen, vaan myöskin rikollisten säilyttäminen ja huoltaminen.[65] Jo 1700-luvulla oli kussakin läänissä oma mestaaja, jonka maaherra nimitti virkaan. Paitsi valtion maksamaa palkkaa sai hän erityisen, kutakin eri pitäjää ja kaupunkia varten vahvistetun taksan mukaan korvauksen toimituksistaan ynnä vapaat matkat.[66] Siitä huolimatta, että laissa ja asetuksissa teroitettiin mestaajan viran kunniallisuutta, ei se yleisön silmissä milloinkaan päässyt erityisempään arvoon. Siihen lienee vaikuttanut sekin, että mestaukset verrattain usein epäonnistuivat ja muodostuivat kiduttamiseksi. Raivostunut yleisö saattoi ottaa mestaajan itsensä hengiltä. Tällaisten tapausten varalta säädettiin Rangaistuskaaren 4: 3:ssa kuolemanrangaistus (rikkonut rauhanvalan) niille, jotka mestauspaikalla tai muualla karkasivat kivittämällä tai lyömällä mestaajan tahi hänen väkensä kimpuun heidän toimituksensa vuoksi, huolimatta siitä oliko »mestaaja — — virkansa oikein toimittanut tahi ei». Sitäpaitsi ei suinkaan läheskään aina saatu, kuten tarkoitus oli, nuhteettomia kansalaisia mestaajan toimeen. Välistä nämä virkailijat itsekin joutuivat hirteen. Viipurissa oli mestaaja Geidelin maalliset jäännökset kuukausia paalujen kärjissä »joitten näkemisestä kaupunkiin tulevat matkustajat tunsivat hirvittävää kauhua ja vastenmielisyyttä». Ja kuitenkin oli mestarimiehellä Viipurissa suurempi arvo [s. 195]kuin muualla Suomessa. Hän ja pappi olivat huomattavimmat henkilöt Pantsarlahden kaupunginosassa, jossa heillä oli komeimmat rakennukset. Vieläpä otti mestaaja vapauden toisinaan 1600-luvulla kutsumaan itseään Pantsarlahden pormestariksi.[67] Tuskin voitiin lähimmäisestä käyttää enemmän kunnialle käypää nimitystä kuin pyöveli sanaa. Sellaisesta sakotettiin usein. Oulussa tuomittiin v. 1660 eräs mies 60 markan sakkoon, joka oli korkea määrä, siitä että hän oli sanonut »kunniallista porvarintaloa» pyövelin taloksi. Syytetyn sanat olivat sattuneet: »Mitäs menet bövelin kartanoon». Saman kaupungin kaakinpuu näyttää olleen koristettu jonkunlaisella pyövelinkuvalla, joka siihen oli leikkaamalla tehty. Ainakin sakotettiin v. 1673 erästä venäläistä siitä, että hän oli sättinyt kaupungin vahtimestaria ja verrannut häntä tähän taideteokseen.[68] Tunnetuin Suomen pyöveleistä on Henrik Hakkalainen[Henrik Hakkalainen] Uudessakaarlepyyssä. Hänen pääasialliseksi tehtäväkseen tuli polttaa noituudesta kuolemaan tuomittuja ja niitä ei ollut vähän. Kymmenvuotiskaudella 1669—1679 on laskettu ainoastaan rannikkoalueella Vaasa—Vöyri—Pietarsaaren seudut mestatuiksi tai poltetuiksi lähes kolmekymmentä naisparkaa. Hakkalaisen virkatehtäviin kuului vielä tarvittaessa panna toimeen raipparangaistuksia. Siitä, mitä hän sai kulloinkin korvaukseksi toimituksistaan, on vieläkin verifikatiokirjoissa tarkat tiedot. Välistä Hakkalainen itse otti työstään suorituksen delinkventin omaisuudesta. Se korvattiin sitten kruunun varoilla: Hänen toimintansa ei rajoittunut nykyiseen Vaasan lääniin, vaan kuului siihen koko Pohjanmaa. Hakkalainen kävi 1670-luvulla virkaansa hoitamassa m.m. Pyhäjoella. Raahessa ja Limingassa.

Mestaajan toimi pysyi vähemmän kunniakkaana koko sen olemassaolon aikana siitäkin huolimatta, että 1734 vuoden laki Rangaistuskaaren 4: 1:ssä julistaa mestaajan, vaimonsa, lastensa [s. 196]ja palkolliseensa kanssa kuninkaan suojeluksen alaiseksi. Vaikkei hänen virkaansa saanut häpeällisenä pitää eikä häntä rangaistuksen uhalla sulkea »kunniallisten ihmisten seurasta», ei pyövelin yhteiskunnallinen asema siitä huolimatta sanottavasti parantunut.

Aina v:teen 1826, josta lähtien mestaajan virkaa Suomessa ei ole ollut, pyöveliä katsottiin karsain silmin, joka myöskin osaltaan todistaa, ettei asetuksilla ja pakkokeinoin yleistä mielipidettä ennemminkään ole vastoin tahtoa saatu taivutetuksi määrättyyn suuntaan.

H. J. Boström.


  1. Helbing—Bauer: Die Tortyr (Berlin 1926) s. 9.
  2. IV Mooseksenkirja 35:9—12, V Mooseksenkirja 17:6, 19:6 y.m Katso Jäherrimin
  3. C. O. Brink: Historisk öfversigt af Fängelse-Systemerna (Tukholma 1848) s. 146.
  4. J. J. Nordström Bidrag till Svenska Samhälls-författningens Historia II ss. 296, 426, 430.
  5. J. W. Ruuth: Viborgs stads historia s. 301.
  6. J. W. Ruuth: Porin kaupungin historia s. 154.
  7. Katso lähemmin esim. edellämainittua Helbing-Bauerin teosta sekä Rudolf Qvonter: Die Folter in der deutschen Rechtspfege sonst und jetzt (Dresden 1900).
  8. S. D. R. K. Olivecrona: Om Dödsstraffet (Upsala 1866) ss. 4—5.
  9. Gustav Bang: Europeisk kulturhistoria s. 283; katso myös Paul Herre: Deutsche Kultur des Mittelalters in Bild und Wort (Leipzig 1912).
  10. K. R. Melander: Hämeen nuijasodasta ja maamme sekasorron tilasta nuijasodan aikana (Hist. arkisto XXIII: 1, s. 7.).
  11. K. R. Melander: Piirteitä kirkollisen järjestyksen kehityksestä 1500- ja 1600-luvulla (Lutherin uskonpuhdistus ja Suomen kirkko I), s. 87.
  12. Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, s. 299.
  13. Joh. Schmedeman: Kongl. Stadgar, Förordningar, Bref och Resolutioner ifrån Åhr 1528 in til 1701 angående Justitiae och Executions-Ährender (Upsala 1706) ss. 189—190.
  14. ibid. s. 191.
  15. Biografinen nimikirja s. 319.
  16. Ramsay, s. 285.
  17. sama. ss. 75, 476 y.m.
  18. Kristiinan kuolleittenluettelo.
  19. Vertaa esim. paavi Aleksanteri III kiertokirjeitä vv:lta 1172 ja 1180. Ad. Neoviuksen teoksessa: Akter och undersökningar rörande Finlands historia intill 1401. (Hist. arkisto XXIII: 1, s. 47.).
  20. Täydellisenä: Schmedeman, ss. 47—50.
  21. Vertaa: Ramsay ss. 211, 325, 218, 367, y.m.
  22. Schmedeman: ss. 443 ja 446.
  23. Ruuth: Porin kaupungin historia: ss. 153—154.
  24. A. H. Snellman: Pohjalaisen osakunnan historia I, s. 184, Biografinen nimikirja ja Finsk biografisik handbok y.m.
  25. Alma Söderhjelm: Jakobstads historia I, s. 361 ja Brahestad 1649—1899, s. 56.
  26. 25
  27. Vertaa Rafael Hertzberg: Kulturbilder ur Finlands historia II, ss. 98—105 ja H. Em. Aspelin: Wasa stads historia, s. 485.
  28. Oma Maa, VI, s. 220 (1 painos). Bang välittää, että lukumäärä koko Europassa uskonpuhdistuksen jälkeen alisi ollut 9 à 10 miljoonaa.
  29. Olivecrona, s. 9. Tästä on C. G. Kröningsvärd julkaissut 3 osaisen teoksen »Blåkullafärderna eller handlingar om Trolldomsväsendet i Dalarne åren 1668—1673 (Tukholma 1845—49).
  30. Vertaa esim. Oma Maa III, s. 77 ja IV, ss. 219 ja 220 (1 painos). 149.
  31. K. V. Åkerblom: Korsholms sockens historia på 1500-talet I: 2, ss. 148.
  32. Jokaisessa kaupunkihistoriassa niitä tältä ajalta on löydettävissä. Vertaa esim. Virkkusen Oulun historiaa, ss. 436—442.
  33. K. I. Nordlund: Blad ur Närpes historia I, s. 122.
  34. Esim. R. Hertzberg: Vidskepelse i Finland på 1600-talet, A. G. Fontell: Anteckningar rörande hexväsendet i Österbotten på 1670-talet. (Hist. arkisto VIII, ss. 105—114). Y. S. Yrjö-Koskisen tiedonanto Hist. arkistossa VI. ss. 243—245, K. Grotenfelt: Muutamia tietoja noidantutkinnoista Suomessa 1500-luvulla (Hist. arkisto XI, ss. 440—443), K. R. Melander: Piiteitä kirkollisen järjestyksen kehityksestä 1500- ja 1600-luvuilla, ss. 82—86 j.n.e.
  35. Vertaa m.m. Bror Emil Hildebrand: Minnespenningar öfver enskilda svenska män och qvinnor, ss. 145—146.
  36. Ramsay, s. 446, Biografisk handbok, s. 2115, y.m.
  37. Schmedeman, s.s. 749—750.
  38. David Nehrman: Inledning til Then Swenska Jurisprudentiam Criminalem efter Sweriges Rikes Lag och Stadgar (Lund 1756) § 15.
  39. Jaakko Forsman: Suomen lainsäädännön historia, s. 211.
  40. Söderhjelm: Jakobstads historia I, s. 360.
  41. Vertaa: Olivecrona, ss. 51—91.
  42. Om antatet lifdömda och aflifvade i Finland åren 1751—1825 (Hist.-arkisto VI, ss. 257—259).
  43. Vertaa Jur. för. tidskrift I, ss. 83—84, jossa tilasto jatkuu v:teen 1861, sekä Knut Ferdinand Laguksen väitöskirjaa: Om dödsstraffet, jossa myös on tilastollisia tietoja.
  44. Piirilääkäri, prof. Vold. Backmanin tiedonanto Uudenkaarlepyyn kirkonarkistosta.
  45. Claes Lundin & August Strindberg: Gamla Stockholm, anteckningar ur tryckta och otryckta källor, s. 605.
  46. Daivid Nehrman: Inledning til Then Swenska Jurisprudentiam Criminalem, § 27, s. 67.
  47. Schmith: Juridiskt arkiv XXIII, s. 150.
  48. Pyhän Raamatun Doctorin, Provastin ja Kirkkoherran Kokkolasta Andreas Chydeniuxen Puhet, Kronobyn Mestaus paikalla pidetty: koska Kuningaallisen Wasan Hovi-Oikeuden Duomion jälkeen, Sotamiesten Matthias Hjeltin, Abraham Frodigin ja Petter Lindströmin oikia käsi ja kaula poikki hakattiin ja steilattiin sinä 12 päivänä Huhtikuusa Wuonma 1786. Jotka olivat murhanneet, ryöstäneet ja murhapolttanehet Lasten-Opettajan Johannes Matinpojan ja hänen vaimonsa Kronobyn Pitäjästä ja Terwajärven Kappelikunnasta. Ruotsin Kielestä Suomexi käätty ja Prändätty tänä Wuonna, §. 16, s. 14.
  49. Utdrag utur alla ifrån 1739 års slut utkomna Publiqve Handlingar etc. III, ss. 1820—1821.
  50. Jur. för. tidsikrift I, s.84.
  51. David Ehrenstråle Inledning til Then Swenska Processum Crimnalem efter Swerges Rikes Las och Stadgar (Lund 1759) § 78, s. 312.
  52. ibid. §§ 82 ja 83, ss. 313—314.
  53. Jäljennetty edellämainitusta Lundin-Strindbergin teoksesta.
  54. Vertaa Magnus Brenner: Släkterna Brenner i Finland, s. 28.
  55. Katso kirjoitusta »Kyrkoherden Henrik Florinus brottmål 1705. (Kirkkohist. seuran pöytäkirjat VI).
  56. Vertaa: Samuli Paulaharju: Vanhoista mestauspaikoista (Kotiseutu 1910, s. 335).
  57. Nehrman: Jurisprudentia Criminalis: §. 31, s. 69.
  58. Eric Ehrström: Helsingfors stads historia, s. 32, Ruuth: Viborgs stads historia, s. 284, A .H. Virkkunen: Oulun kaupungin historia, I ss. 110 ja 436, Torsten Hartman: Borgå stads historia, s. 238, Ruuth: Porin kaupungin historia, s. 156, Söderhjelm: Jakobstads historia I, 363, sama. Brahestad, s. 56, Julius Ailio: Hämeenlinnan kaupungin historia I, s. 256, Santeri Rissanen: Viimeisimpiä mestatuita Pohjois-Savossa (Kotiseutu 1916 s. 160, j.n.e.).
  59. Katso E. D. Clarke: Travels in various countries of Europe, Asia and Afrika, Volume X, ss. 69—70. Kysymyksessäoleva henkilö oli sotamies Storm, kuten hovioikeudenviskaali Eric Tujulin on saanut Waasan hovioikeuden arkistossa säilytetyistä maaherrain kirjeistä ja muista asiakirjoista selville. — Toinen mainitsemani ulkomaalainen teos L. Lloyd: Field Sports of the North of Europe kuvaa teilausta Ruotsissa 1820-luvulla.
  60. Chydenius, §: 9, s. 9.
  61. Nordlund: s. 351.
  62. Henrik Forsius: Akademisk afhandling om then ryktbara Nyländska stapelstaden Helsingfors (1755), uudelleen julkaistuna P. Nordmanin »Bidrag till Helsingfors stads historia» II, s. 63; katso myös Ehrström, s. 32.
  63. Aspelin, s. 479.
  64. J. M. Salenius: Tietoja Kuopion tienoilta.
  65. Ehrenstråle: Processus Criminalis, §: 92, s. 317.
  66. sama §: 95, s. 318.
  67. Ruuth: Viborgs stads historia, s. 299.
  68. Virkkunen, s. 435.

Lähde: Kuolemantuomioista ja niitten täytäntöönpanosta Suomessa ennen vuotta 1826. Defensor legis — Suomen asianajajaliiton äänenkannattaja, 1929, nro 4–6, s. 163–196. Kansalliskirjasto.

Lisätyt huomautukset[muokkaa]