Kurja Skaaran munkki

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kurja Skaaran munkki

Kirjoittanut Gustaf Fröding


Mun työni on päättynyt hunninkoon,
vähätietoinen, karannut pappi ma oon,
vain munkki, mi kaikkia kaarran,
min kirosi piispa Skaaran.
Mä nyt olen vanha ja kuuru mies,
mua painaa kirkonpannan ies,
miestappo ja harhaoppi, ne kaks,
mun patoksi saattoi ja suojattomaks.
Siit’ asti, kun Lasse kaniikin löin,
mua ajoi kuin sutta he päivin, öin.
Mut ainoa, minkä he löysi,
oli munkinkaapu ja köysi.
Olin kehno munkki, ma niskuroin,
kai liikaa ma apotin aamista join,
mä villitsin veljeskunnan
ja syntiä tein kera nunnan.
Mä mellastin rautaisin jänterein,
kera kulkijain krouveissa tappelut tein,
kävin naisissa soitellen öin mä
ja Lasse kaniikin löin mä.
Sain tuskaa ja vaivaa tihutöin,
ma vieraissa maissa rapaa söin,
jota sikain eteen ei kaata,
kuten kertoo meille Vulgata.
Pahan vallassa vielä mä ollut en,
hyvän syvyys on rinnassa ihmisen.
Oli myrskyinen mulla ja pettävä tie,
kuten milloin hyrskyten Vennern vie
kalamiehen haahta, sen luotoon luo,
mut vihdoin runnotun rantaan tuo,
ja viat ja puutteet jos haittaa,
voi korjata niitä ja laittaa.
Yömustaan koppiin nyt sulki he mun,
kuin pedot he hyökkäsi kimppuhun,
kun kilvan ne saalista kiistää,
ja ulvoo, repii ja riistää.
Opin kuolonsyntiä, luihuutta noin,
vihan karvaan katkerat kalkit join:
Olin myyty, tuomittu, kuollutkin,
kadotettu saatanan valtoihin;
kun Gehennaan kulkea mahdoin,
mä ryöstää, murhata tahdoin.
Mut metsä, mi huohui, ja koski, mi soi,
ja idästä nouseva aamukoi,
sade, itkien syksyn tullen,
toi lemmen takaisin mullen.
Ja lintujen laulut ja kukkivat maat,
purot pärskyvät, hirvet uskaliaat
ja puissa heiluvat oravat
taas elinintoa antoivat;
ne toi mulle kunnian jälleen
ja opetti uutta tälleen:
On valhetta oppini entinen,
ett’ taivas ei ole kaikkien;
se kaikille sieluille avataan,
ei vuohia löydy, ei lampaitakaan.
Niin hyvä ei liene hyväkään,
kuin itse hän luulee ylpeyttään.
Niin paha ei liene pahakaan,
kuin itse hän luulee tuskissaan.
Älä liiaksi kerskuen kulje,
älä toista tuomioos sulje!
Ja hän, joka mahtaja Roomassa on,
hän saa kai minutta tuomion,
myös papit ja ylimmäiset,
nuo mestarit, hiippapäiset.
Ja herra, mi linnassa mellastaa,
hän myös kai murheensa kantaa saa,
se herttuan tapaa ja kuninkaan,
myös keisarin kohtaa se painollaan;
käy kaikki harhojen teitä,
miks syyttäisin, kiroisin heitä?
Käy ihminen alla auringon,
ei tiedä, mistä hän tullut on,
ei tiedä, minne matka vie,
ei tiedä, mitä on elämäntie.
Mut pitkät taistot kun jäivät,
niin koittaa paremmat päivät.
Ei silloin oo hyviä, pahojakaan,
vihan virran viemiä veljiä vaan;
käden hukkuva toiselle antaa,
ja he auttavat toisensa rantaan.
Vaikk’ kunnian multa he veivät näin,
ja synkkään metsään yksin jäin,
enk’ uusia aikoja nähdä saa,
en tahdo vaivoja valittaa;
kas, linnut ne ilmassa ilakoi,
joka aamu se uuden auringon toi,
käy pihlaja keväällä kukkaan, –
miks heittäisin toivoni hukkaan?
Kenties, tuhatvuodet kun hämyihin
yli mökkein on vierryt ja litinäinkin,
joku saa läpi jylhäkön taivaltaan
ja jo sitoo ratsunsa pihlajaan;
hän avaa ukseni raolleen
ja kurkkii luolani köyhyyteen
ja pergamenttini huomaa noin,
mihin vaivaisen pränttini piirtää koin.
Hän silloin sanoo:»Kas, hän jo sen ties,
min tänään tietää joka mies,
mut vasta jälkeen taistojen
niin pitkäin aikain ja ammoisten,
– ja hän sentään ol’ onnelta nurja,
vain Skaaran munkki kurja!»


Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.