Kyöpelin vuori

Kyöpelin vuori. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki Tuomi.

Ystäväni, vanha poika,

laulun lauloi mulle.

Nyt sen minä vuorostani

laskettelen sulle.

Niin! hän oli vanha poika,

rakkautta vailla;

nytpä kerran laulamaan hän

alkoi tällä lailla:

”Kyöpeliss’ on vanhain piikain

koti aivan suuri,

vaikkei vielä kenkään tiedä,

missä on se juuri.

Ruoveen pappilassa oli

vanha poika renki,

varakas ja muuten rehti, –

sen ties joka henki.

Kylässäpä samaan aikaan

löytyi vanhaa piikaa

kolme, eikä suinkaan siinä

ollut niitä liikaa.

Syvinkiin päin mentäessä

oli korkee vuori,

jonka tuntee tarkkaan siellä

vanha sekä nuori.

Vanhain piikain kallio se

on, ja Kyöpeliksi

kaikki sitä kutsuvat; vaan

minkätähden siksi?

Kuules! Kerran papin renki

lausui vakavasti:

”Sen mä nain, mi tuosta nousee

vuoren huippuun asti.”

Kallio se jyrkkä oli,

järveen laski suoraan;

siin’ ei saanut turvatakkaan

koukkuun eikä nuoraan.

Vanhat piiat ensin tuli

koittamahan tuota,

jospa pääsis kalliolle

syvän järven luota.

Rivihin he kaikki kolme

rantaan asettuivat,

siitä sitte rinnatusten

vuoren rintaan uivat.

Siinä vasta kilpa alkoi,

joll’ ei ole vertaa;

semmoista ei elämässä

nähdä monta kertaa.

Tuohikengät, kintahatkin

oli jokaisella,

hameet kokoon käärittyinä

nuoran palasella.

Siinä sitten käsin, jaloin

kiipes vanhat piiat;

heille saivat nauraa yksin

järven lahnat, siiat.

Hikihernehet ne juoksi

pitkin poskipäitä,

voimaa antoi yksin aatos:

”Voittaja saa häitä.”

Edellen jo yksi pääsi,

sitte pilkallansa

näytti toisill’ ainoata

naimahammastansa.

Tuuli häijy hameen helmat

hältä auki veti,

niihin kompastui ja kaatui

vahingossa heti.

Vieremään hän siitä lähti

aivan toisten eteen,

jalat heilui ilmassa, ja

loiskis kaikki veteen!

Huonommat ne rantaan uivat;

paras vielä koittaa,

oisko toiste suotuisampi

onni miestä voittaa.

Jalkineet ja kintaat tuuli

pois vei viimaseensa.

Hameen helmat ainoaan hän

pisti hampaaseensa.

Raskas matka ylöspäin nyt

alkaa uudestansa,

viimekerran ponnistaa hän

vielä voimiansa.

Kummallista! Nythän, käykin

matka helpommasti,

paljaat jalat tarttuvatkin

vuoreen tarkemmasti.

Matka joutui vakavasti

niinkuin tottuneelta,

päähän saakka viimein päästiin

vaaran taipaleelta.

Siitä sitte häitä saatiin,

rattosasti juotiin,

onni kaunis vanhallenkin

sydämestä suotiin.

Tästä saakka neitoset, kun

miestä mietiskellään,

haastelevat nauruhuulin:

”Kyöpeliin me mennään.”

Mutta kallioss’ on vielä

kolme kuvaa naisen;

heit’ on tapa tervehtiä

ensikertalaisen.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.