Laara: Ensimmäinen osa: I. luku

Wikiaineistosta
Laara I. luku
Laara
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
II. luku


Miettiväisinä istuivat mökin joukot pienessä tuvassaan, joka oli rakennettu kanervikko-aholle. Tuvan edustaa suojusti pystypuista ja havuista köhilöity katos; siihen oli heitelty hujanhajan kaikenlaista arvotonta tavaraa, joka halpuutensa vuoksi säilyi ovettomassakin suojassa. Tuvan toisella sivulla rähjötti kolmiseinäinen kommakko lehmää varten, ja kolmannella hatarampi havukatos heinille. Neljännellä seinällä oli ainoa ikkuna, jonka tuli antaa valoa. Saunakötykkä seisoi vähän erillään tästä huoneryhmästä.

Mökin ympärille oli kuokittu muutama kapanala peltoa ja siihen keväällä kylvetty ohraa ja perunoita. Sen verran tätä viljelystä oli, ettei tarvinnut mennä kylästä kysymään, miten on käynyt ihmisten elatustarpeille. Vaikka perunan varsia kasvoi aivan tuvan seinämällä, ei siinäkään ollut ainoata kirkasta lehteä jäljellä. Olipa halla maan sisästäkin kaivellut, ettei kuin pakkasen puremia, mustia ja kuoleutuneita varren rankoja rimotti mullan päällä. Ohrakin oli täytynyt leikata kesken kasvunsa ja kyyhötti siinä kuhilaalla, surkean harmaana, hoikat, ravintoaineensa menettäneet tähkät ruostepilkuissa. Näin oli käynyt melkein kaikkialla Suomessa, ja sepä se pani mökin väenkin miettiväiseksi.

Mökin mies, Juuso Määttä, istui pöytänsä päässä allapäin ja Juuson vaimo kuroi ainakin kymmenettä paikkaa nuttunsa rintapieleen. Lapsia oli heillä kolme tyttöä, joista Laara-niminen oli jo muutamia vuosia elättänyt itseään palveluksella. Nyt kun halla oli tuhonnut viljat, oli palvelijain vaikea saada sijapaikkoja, ja sen johdosta tuli Laarakin vanhempainsa puheille.

– Eikö ne ota siihen Nevanperällekään yhtään palkollista? kyseli Juuso.

– Eivät kuuluneet ottavan, selitti Laara rohkean mäikävällä puhetavallaan. – Isäntä sanoi, ettei ole varaa millä elättää. Emäntä minulle jo ennen hallaa puhui, että olla ensi vuosi, mutta isäntä peräytti nyt pois.

– Eikö sinua ole muualle tahtoneet?

– Olisi Pärmäselle pyytäneet, mutta eivät luvanneet palkkaa, ruuan ja vaatteen ainoastaan.

– Siihen sitä täytyykin tyytyä tämmöisenä vuotena, sanoi Laaran äiti.

– En rupea siihen. Kuluttakoot huonommat ryysyjään petäjäisen edestä. Minä olen jo monena syksynä ajatellut mennä Savoon ja nyt minä menen.

– Eikö liene köyhyys sielläkin, arveli äiti.

– Paremmin siellä toki eletään, väitti Laara. – Kaikkipahan kehuvat, jotka ovat menneet, että aivan se on toista siellä. Ruveta täällä ilman edestä kitumaan, silloin kun minun käsissäni kääntyy jo työ niin hyvin kuin toisenkin käsissä.

Juuso kohotti jo päänsä ylös, mutta hankaili vielä takkinsa hihoja pöytään, joka oli mitä pahimmassa siivossa ruuan jätteistä, joita ei viikkokausiin pyyhitty, paitsi mitä Juuso hankaili paikkatakkinsa hihoilla. Tuo likaisuus oli niin tavallista, ettei tämä sitä ensinkään huomannut, vielä vähemmin nyt, kun oli tyttären matkallelähtö ajateltavana. Sitä ei Juuso ottanut surun kannalta, päinvastoin toivo välkähti hänen mustaksi pinttyneillä kasvoillaan, kun hän puuttui uudestaan puheeseen.

– Ei se ole minunkaan mielestäni tyhmintä tekoa, jos menee Savon lääniin, tuumaili hän. Siellä on tiheään sattunut, että täältä menneet piikatytöt on naitu taloihin.

– Talossa kaiketi kuuluu Karusen Leenakin olevan, tiesi Laara.

– Ja entäs Tyyskän Maija, lisäsi Juuso. – Täältä lähtiessään ei hänellä ollut kunnon vaatteita päällä, vaan nyt on emäntänä, ja kun mennä talvena kävi täällä, niin vihtoriinissa kyöhäsi.

– Vanha ja rumapa tuo oli se Maijan ukkoraja, näinhän minä tuon, moitti vaimo. – Ja sitkeään oli pitänyt sitäkin saadessa, aivan oli ollut hajoamassa, ennenkuin oli Maija saanut pappilaan sen ukon.

– Ne ovat niitä juoksupuheita, puolusti Juuso. – Ja samapa tuo, jos ei alussa olisikaan mennyt niin laadulleen, mutta Maijaa virkeämpi ihminen saattaa katsoa paremmin eteensä. Saat siellä sinäkin, Laara, varoa, jos menoksi tulee, huomautti hän lopuksi tytärtään.

– Olen minä jo siksi ollut maailmassa, ettei minua peloita, kehahti tämä. – Ja menen minä nyt, vaikka on niitä ollut muitakin, jotka ovat kieltäneet.

– Ketä muita?

– Muita syrjäisiä, ilman aikojaan, en minä viitsi sanoa.

– Mitä sinä aikaihminen ujoilet, sano vaan, kehoitti Juuso.

– Se Nevanperän renki Aappohan tuo enimmän kielteli, ilmoitti Laara vähän kainostellen.

– Sekö Aappo-kääry, murahti Juuso. – Se muka aikoisi naida, mutta mitä tuolla kääryllä tekee, varsinkin tämmöisenä aikana. Tapaa niitä Savostakin semmoisia.

Laara ei puhunut tähän mitään, nypisteli vain hameensa poimuja, joka oli vielä uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemmät sisaret istuivat siinä rinnalla repaleisina ja likaisina, minkä Laarakin huomasi, ja hän sysäsi ulommaksi, kun ne tulivat kovin lähelle ja tahtoivat kosketella vaatteita.

– Minnekä sinä menet? kysyi toinen tytöistä. – Ota minutkin sinne.

– Ei sinusta ole vielä minnekään, sanoi Laara ja lykkäsi pois luotaan.

Juuso oli taas ajatellut vähän aikaa ja sanoi:

– Sinun sietäisi mennä jo ajoissa, jos mieli saada oikeata palveluspaikkaa.

– Niin minä teenkin, sanoi Laara. – Mielellään ne laskevatkin, kun ei ole riihen puintia eikä ruokaa. Lähden aivan tällä viikolla, jos haette papinkirjan.

– Sehän se kyllä pitää olla, sanoi Juuso. – Mitäpä tuo siitä paranee, jos lähden paikalla.

Laara lähti palveluspaikkaansa tekemään tiliä ja noutamaan sieltä vaatteitaan. Hänen aivoissaan pyöri nyt alituiseen ajatuksia tuosta tuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pitäen oli kaikkine sieltä löytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut. Pienenä tyttönä oli tuo tunne jo niin valloittanut, että hän kesäiseen aikaan kulki puolen virstan päässä olevan maantien varteen, ilman mitään asiaa, ainoastaan toivoen nähdä jonkun sen puolen kuormankuljettajan, niitä kun siitä tavallisesti matkusti. Useimmiten siellä käveli kuorman jäljessä ilottomia, elämän vaivoissa väsyneitä miehiä, joiden näkeminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui joukkoon iloisia ja vereviä hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran kupeelleen, että huomasivat aholta tyttösen, joka hyppeli kiveltä kivelle ja kuulosti joka sanan, mitä matkamiehet sanoivat. Aina niillä olikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa päälle, aikoipa joku viedä kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun. Laara hyppeli silloin poispäin, mutta oli näkemistään ja kuulemistaan hyvin iloisella mielellä, ajattelipa toisinaan, että kun olisi lähteä noiden kuorman päälle. Äidilleen ei hän puhunut näistä kuulemistaan kuin kerran, sillä tämä siitä nuhteli: mitä sinä menet sinne matkamiesten suun »raattaamista» kuuntelemaan! Siitä lähtien kävi hän muiden tietämättä tuolla maantien varrella, eikä puhunut muille mitään. Nyt ei enää tämmöinen tyydyttänyt, täytyi päästä mielitekonsa perille..

Hän sai palveluspaikastaan vielä muutamia markkoja palkan loppua, mutta enin osa oli tullut vuoden varrella käytetyksi koristuksiin. Enemmän olisi pitänyt olla, sen Laara piti tärkeimpänä, jos mieli päästä johonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen näön oli pieni taskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen. Tuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka häntä itseäänkin ilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. Hän tutki tarkkaan, onko huivi kaunistukseksi vai eikö, ja heti se selvisi siksi, että parempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman alan. Huivin ollessa ei jäänyt kuin silmät kauneinta, ja niistäkin oli hänellä paha pelko, että jos ne ovatkin rumat, niin mitenkä sitten! Se ajatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli nimittänyt hänet lummesilmäksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin lähekkäin ja tummat silmäripset vielä lisää varjostivat, niin että ne voivat jostain näyttää kipeiltä. Mutta sittenkin, tutki hän, ei niiden pitäisi olla mitättömät. Hän remautteli niitä peilin, edessä isommiksi ja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ikäänkuin hyvän mielen vaikutuksesta. Näistä kokeista tuli Laara toisiin päätöksiin ja päätti olla uskomatta tuota lummesilmäisyyttä, ennenkuin enemmän kuulee ja näkee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi hän korjautuvan, jos pääsee Savon paksulle leivälle.

Laara oli muutamia päiviä kotimökillään laittelemassa vaatteitaan lähtökuntoon, ja nytpä ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mitään syytä vitkailemiseen.

– Nyt se tyttö lähtee, sanoi hän huolettomasti sitaistessaan nyyttinsä solmun kiinni.

– Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran äiti. – Mennään jokainen ja nyhdetään yhdellä tiellä sieltä maantien varren halmeaituuksesta suolaheinätakat. Tässä täytyy ruveta sekaa syömään ja suolaheinät ovat siihen paraita.

Joukon poistuessa jäi tupa autioksi, ja Juuso sysäsi sen merkiksi pönkän oven päälle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa käteensä. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkivät, toinen sitä, ettei ota matkaansa, ja pienempi ikävää. Äiti käveli toisella puolen ja pyyhki vähän väliä lähestyvän eron tuottamia kyyneleitä silmistään ja puheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi jälkimmäisenä, kuin jollekin työpaikalleen. Maantiellä, missä oli erottava, yltyivät pienet tytöt yhä kovemmin itkemään. Jo tuli vähän Juusonkin sääli ja hän tuumaili mukaan pyrkijöille:

– Jos tuon tietäisi, että siellä saisi selvän leivän, niin olisihan tuonne saanut mennä.

– Mitä joutavata tuumaakaan, vastusti tytön äiti. – Eihän se Laara miten jaksa sinua kuljettaa ja elättää. Koetetaan me elää täällä.

– Täytyyhän sitä koettaa, mikäpä tässä auttanee, sanoi Juuso. – Ja aina se aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa tukeeksi, mutta on siinä lapsille tietämistä.

– Tule nyt vuoden tai parin päästä käymään täällä, kehoitti Riitu.

– Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenkä siellä olet päässyt elämään, muistutti Juuso.

Kumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara täyttää. Hän pisti kättä hyvästiksi ja lähti astumaan suoraa maantietä. Tuolla ojelmuksen päässä kääntyi hän katsomaan jälkeensä, näki sisarten seisovan vielä tiellä ja isänsä kiivenneen aitauksen sisään nyhtämään suolaheiniä. Äiti näkyi nousseen aidan selälle ja katselevan siitä vielä menijän jälkeen. Laaran silmistä vierähti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun hän kääntyi taas matkaa jatkamaan, hälvenivät eron ikävät ja mieli muuttui miltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen taskupeili. Sen kaivoi hän tarkastaakseen, eikö silmät ole käyneet pahasta mielestä rumemmiksi, mutta ei siitä ollut mitään pelkoa. Ne näyttivätkin entistä kauniimmilta, kun tämän lisäksi oli kävely kohottanut punakkata kasvoille.

Muutaman mäen päälle tultua näkyi sen toisella puolen, alhaalla, matkamiehiä kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet tähystelivät uteliaina alas mäkeä astuvaa tyttöä, ja lienee sen käynti ollut heistä omituisempaa, sillä joku virkkoi kohdalle ehdittyä:

– Luistaako sukset?

– Koettele sormellasi, vastasi Laara kääntämättä päätään.

– Mihinkä miehesi heitit? kysyi toinen.

– Kysy mutkalta, niin väärä vastaa.

– Niinpä antaa sitten töppösten tömistä.

– Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse.

– Tyttöpä ei heittänyt vastausta velaksi, nauroi äänettä ollut.

– Eipä heittänyt, myönsi toinen. – Se oli niitä tämän puolen hurskasluontoisia tyttöjä, joita taas tätä nykyä kulkee meidän puoleen. Sinne menossa se on tuokin.

– Saattaapa olla, se nälkä käskee katselemaan. Mutta ei tuo näyttänyt vielä nälkäiseltä, ja vetreet sillä on jäsenet. Katsokaapa missä myöhäkässä sen lanteet ovat. Jaksaa se tehdä työtä, vaikka vielä kyntää, eikä ne ole siihenkään äkkinäisiä.

– Saattavat täältä tultuaan vähän kuvatella, mutta eivät näy ajan pitkään olevan muita jalompia. Saikkalan Paavo otti tässä muutamia vuosia jäljellepäin täältä tulleen naisen palvelijakseen, että se muka tekee pienen talon niin piian kuin renginkin työt, mutta eipä siitä ollut hyötyä. Tulennastaan mitä lienee vähän mieliksi tehnyt, mutta sitten vehtasi sen typerän leskiukon kanssa niin pitkälle, että pääsi emännäksi, ja nyt ei kuulu viitsivän kunnolle ruokaa eteensä laittaa.

– Vai semmoinen sattui. Onpa ukko pettynyt.

Matkamiehet käskivät hevosessa liikkeelle ja kärryn kantaan tarttuen työnsivät niille apuna.

Laara kulki jo kaukana omaan suuntaansa ja oli käärinyt päällimmäiset hameensa ylös, jotteivät ne hidastuttaisi käyntiä. Matka oli melkein talotonta, joku pahainen mökkirähjä vain tuli joskus näkyviin. Muutamassa mökissä pistäysi Laara levähtämässä ja haukkasi nyytistään karkeata leipää päivälliseksi. Tästä kyseli hän edessäpäin olevia taipalia ja sai tietää toista penikulman päässä olevan pienoisen kylän, jonne ennättää yöksi. Hän lähti heti matkalle ja astui, niin ettei ennättänyt sinne mennessä oikein iltakaan tulla. Alkoi jo vähän väsyttääkin, mielellään meni lähimpään taloon, siinä kun näkyivät hevosillakin kulkevat käyvän syöttämässä. Puolikymmentä laihanpuoleista hevosta oli parhaillaan kartanolla, millä jauhoja, millä suoloja kuormana. Joku niistä taisi olla paluumatkalla, ja sen hevonen söi heiniä kärryjensä korista.

Laara meni tupaan, jossa oli parhaastaan matkamiehiä. Joku niistä söi, mutta toiset tupakoivat. Vähään aikaan ei häntä kukaan puhutellut, matkamiehet kai luulivat talon vieraaksi, ja talon väki ei taas puolestaan paljon välittänyt kulkevista, niitä kun aina näki. Viimein eräs mustapartainen matkamies kiinnitti katseensa häneen ja lähestyi puhuttelemaan.

– Mistäs tämä tyttö on? kysyi se.

Laara ilmoitti kotiseutunsa.

– Minnekä sitä sitten olet menossa?

– Ei minulla ole varmaa menopaikkaa, menen vaan tuonne etelän puoleen, että jos sieltä sattuisi palveluspaikan löytämään, selitti Laara.

– Jalkakyytikö se on?

– Mikäpä se hevosen laittoi?

– Onhan se sitäkin, mutta jos sattuisi tyhjänä palaavia kuormankuljettajia.

– Ei noita ole vielä sattunut.

– Nytpä on tässä yksi mies sinnepäin menossa... Ota sinä tämä tyttö kärryysi, esitteli hän jo siinä samassa Laaran puolesta.

– Otanhan minä, sanoi palautuva mies hiljaisella äänellä. – Puoli markkaa kun maksaa penikulmalta, niin kyyti on kohta valmis.

Partamies ilmoitti kuuluvammin Laaralle miehen vaatimuksen.

– Ei tule ruvetuksi maksamaan, hylkäsi Laara. – Tarvitsee vähät rahansa muuhunkin.

– Ota tuo ilmaiseksi, houkutteli Laaran puolta pitävä mies. – Eihän se yksi henki paina siinä mitään.

– Miksikä se ei paina, väitti toinen vasta. – Otapa itse tuommoinen suuri tytön-mätkä kuormasi päälle, niin tunnet eikö paina.

– No, en minä surisi, jos olisin tyhjällä hevosella palautumassa... Hitto vieköön, kun vielä yksinään! Jos minä olisin, niin ei siinä inteltäisi.

– Se on itsekunkin oma asia, puhui taipumaton mies jäykästi. – Toinen katsoo asian toiselta kannalta ja siinä kaikki.

Nyt herkesi kyydin puuhaaja äänettömäksi, häntä näytti oikein harmittavan tämän asian onnistumattomuus. Paluumatkalla oleva lähti ulos panemaan hevostaan valjaihin, ja toiset menivät katsomaan hevostensa syöntiä. Mustapartainen mies vain jäi tupaan.

– Tokko on ollenkaan edeltäpäin ajateltua, että mihinkä seutuun aiot asettua? alkoi se taas kysellä Laaralta.

– Ei vähääkään.

– Vai ei vähääkään. Niinpä ota nyt ja kysele siellä, että missä on Niittykylä ja mene sinne, niin taitaa olla edullisinta. Se on näinkin huonona aikana enemmän varakasta puolta. Siellä sinä pian pääset tietoon missä on Karvosen talo, ja pyrihän siihen, niin ehkä et tarvitse muualle mennäkään.

Laara ei päässyt selville, neuvoiko tämä mies omaansa vaiko muiden taloon, eikä rohjennut sitä itseltään kysyä. Kylän ja talon nimet pani hän tarkasti muistiinsa, sillä onhan se mielelle jotain somempi, jos on vähänkin ohjausta minne mennä.

Toiset miehet tulivat tupaan ja esittelivät matkallelähtöä, kun hevoset eivät enää syöneet.

– Eiköhän ollakin tässä yötä, kun on jo näin ilta, tuumaili mustapartainen mies toisille. Nämä panivat kovasti vastaan; sillä tavalla viipyisi puolta enemmän matkalla. Täytyi taipua enemmistön tahdon mukaan. Laara jäi siihen yöksi ja lähti levättyään aamulla taas aikaisin astumaan.

Päivät olivat mitä ihanimpia, aina siitä asti, kun nuo kamalat kylmä-yöt kävivät. Oliko tämä jotain lohdutusta hätääntyneille ihmisille, vai olikohan vain kovettuneen luonnon katkeraa ivan tekoa, että nyt muka korjataan se erehdys, joka taisi tulla. Sellaiselta se näytti, sillä tuo kaunis ilma ei suuresti ilahuttanut maamiestä.