Laara: Ensimmäinen osa: V. luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
IV. luku V. luku
Laara
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
VI. luku


Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja kaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara oli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu tulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon, jolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui isäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui Laaran sinne.

– Mitä teillä oli siellä tuvassa?

– Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti Laara.

– Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa, että tietää olla ilvehtimättä.

Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää ja naputteli siihen sormillaan.

– Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään, – että kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota ... hajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon.

Ensin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli:

– Vai niin, vai niin... Kuka se olisi?

– Sehän minut sai tätä asiata näin alussa ilmoittamaan, että osaisit ruveta kohtelemaan niinkuin äitipuolta tulee, eikä niinkuin vertaista.

– Hm, hm, vai niin ... no, kukahan tuo on?

– Se on tämä Laara, ja tästä lähtien pitää sinun kunnioittaa sitä niinkuin vanhempata.

Tuomas ei puhunut mitään vähään aikaan, sillä lapsen kannalta häntä hävetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti.

– Eiköhän isä löytäisi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas, koettaen olla maltillinen.

– Tämä on minun asiani, eikä siinä ole muilla mitään puhumista.

– Teidän kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos isä sallii puhua, arveli Tuomas.

– En kuuntele, epäsi hän. – En kysynyt ensimmäistäkään vaimoa ottaessani keltään, enkä kysy nytkään.

– Vaan minä pelkään, että meidän talon elämä pahenee, jatkoi Tuomas.

– Se ei liikuta sinua, puhui jo isäntä vihaisemmin. – Minä olen sen päättänyt, ja sinä saat olla siitä vaiti.

Tuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pöydän taa penkille maata. Ei hän oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta vasten. Elämä, joka viime aikoina oli ollut niin viehättävä, tuntui nyt ihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa paikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, että se muuttuu yhä pahemmaksi.

Laara tuli käymään tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella häntä, ja ensi silmäykseltä pääsi suusta muille kuulumaton kirous. Ensi töiksi olisi tehnyt mieli mennä vetäisemään nyrkillä tuohon olettavaan leukaan ja halolla noille takapuolille, että ne toden perästä letkuttelisivat. Ja nuo ennen viehättäviltä näyttäneet silmät, olivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silmät. Kärsimättömästi kääntyi hän seinään päin, kun huomasi Laaran tahtovan häntä tarkastaa. Koko rupeaman oli hän pitkällään ja nousi sitten ylös, kun muut alkoivat olla puolipäiväisensä syöneet. Yksinään hän istui ja alkoi kaivata juomista.

– Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja kävi siirtämässä lähemmäksi Tuomasta.

– Tässäkö, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sitä. Onko tämä puusta vaiko piimästä? Minä olen enimmän ikäni syönyt ihmisten astioista enkä sikain.

Samassa sysäsi hän sen niin raskaalla kädellä pois luotaan, että se meni lattialle. Laaran kävi tämä teko kovasti arvolle. Veret säihkyilivät kasvoilla, kun hän tuli tuoppia ottamaan ja sanoi:

– Tässä talossapa taitaa olla kovin siistiä väkeä, kun pitäisi kesken syönnin astiat pestä.

– Hyvän tekisi, jos kerran viikossakaan pestäisiin, vaan lieneekö tuotakaan pestynä koko talvena.

Ei hän tämmöisiä viime aikoina ollut viaksi ajatellut, vielä vähemmin olisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silmä keksi nyt virheitä toisia toisensa perästä. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty, niin että teki mieli kiskoa sekin päältä ja käskeä uudestaan puhdistamaan.

Äskeisestä huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista astialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heittänyt lempeällä kädellä pöydälle. Tästäpuoleen kartteli kumpainenkin yhdessä huoneessa asumista. Päiviä kului, ettei talon väen kesken monta sanaa vaihdettu, muuta kuin mitä isäntä ja Laara keskenään.

Jonkun aikaa myöhemmin liikkui isäntä kylässä, ja Tuomas pääsi tästä siihen luuloon, että kohta taitaa tulla julkinen päätös isän ja Laaran välillä.

Kylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja niiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa, mitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti isältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo kylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt ottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua. Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin kädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he saaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja tämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi.

Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja aavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat.

Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen vierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi, nykyinen rohkeus apunaan:

– Mitäpä kuuluu?

– Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista. – Se tuo on tällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia, mitenkä yksinäisyydestä päästään.

– Eikö enempää kuulu?

– Vähänkö tämä on kerrakseen?

– Vähän se on, leventeli Tuomas. – Minulle kuuluu enemmän.

– Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä itse muusta huoli.

– Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois.

Laara yritti lähteä huoneesta, mutta isäntä käski antamaan Tuomaalle kahvia. Hän toivoi, että Tuomas sillä asettuisi ihmisiksi noin vierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleistä tämä palvelus, mutta heti hän täytti kupit ja toi lähelle Tuomasta, joka yhäkin selitti Karvoselle enemmän kuulumisistaan eikä katsonut, mitä hänelle tarjottiin.

– Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen. – Ota, kun tarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia tältä vasta yhdistetyltä omaiseltasi.

– Ettäkö oikein kahvia, kääntyi Tuomas toiseen asiaan. – Vai niin, vai oikein kahvia. Ja tämäkö se sitten on minun omaiseni, eli äitihän se taisi oikeastaan olla, vai mitenkä?

– Jospa annettaisiin olla.

– No mitenkä se sitten soveltuu, että äiti kantaa pojalleen kahvia. Hävettää minua toki, kun on vielä näin likainen paita päälläni. Tämä on sen meidän entisen piikaturvakon pesemä, sen juoksukoiran, sen tappuravihkon. Lieneekö tämä kunnioitettava äiti sitä sattunut meillä näkemään, sitä juoksu...

Laara poistui jo toiselle puolen huonetta tämän kumartelevan kunnioittajan mailta. Isäntä ei jaksanut enää kuunnella.

– Kuule nyt, Tuomas, sanoi hän seisoalleen nousten. – Etkö sinä ujostele puhuessasi noin ruokottomasti isäsi kuullen siitä ihmisestä, jonka se tahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet ymmärrä edes vierasten kuullen äänettä olla.

– Kunnioittanuthan minä tätä olen ja kunnioitan vieläkin, kiihtyi Tuomas. – Sitä mötkälettähän minä haukuin, joka on tässä kaiken talvea pojalle hyviään teetellyt, vaan tuli toki tämä äiti. Tätä minä kunnioitan ja kumarrankin vielä lisäksi ... näin ... (hän käänsi selkänsä) ja näin...

Niin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut lopettaa. Käskemättä meni hän tupaan, pani päällysvaatteet päälleen ja sitä kyytiä taas kylään.

Kamariin jääneiden oli tukala päästä entiselleen. Karvonen kyllä ryhtyi sotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen hiljaisen miehen panee puhumaan aivan perättömiä, mutta yhäkin pysyi isäntä pahoilla mielin, ja Laara piti itseään syyttömästi parjattuna. Asianomaiset kun olivat näin huonossa seurakunnossa, tuli vieraille aivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimmäiseksi istumasta ja virkkoi:

– Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi pyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna.

– Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan.

Karvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän niitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta.

– Elä sinä, Laara, ollenkaan pelkää, puhui Karvonen hiljaa. – Nyt ovat paperit semmoisissa käsissä, että asia menee päätökseen, koetelkoon Tuomas vaikka mitä konstia.

Laara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut mitään. Vierasten mentyä hän alkoi sulhaselleen valittaa äskeistä solvausta.

– Kylläpä minä tulin pian Tuomaan silmissä huonoksi. Vierasten kuullen nyt sillä lailla nimitteli ja tahtoi häväistä minut, näyttelemällä paitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enkä minä ole heitä yksinäni ennättänyt posliininvalkoisiksi lykätä.

– Tuomas oli päissään, ei se muuten olisi sillä lailla puhunut, lohdutteli isäntä.

– Yhtä ynseäpä tuo on ollut selvänäkin. En minä ennätä enää mitään sen mieliksi pestä. Toverin tähän saisi ottaa.

– Ottaa vaan, kun sitä puuttuu, myönnytti isäntä.

Tuomas oli käynyt kylässä haihduttelemassa humalan päästään ja kotiin palatessa oli vain enää jäljellä häpeänsekaista harmia. Hän olisi ottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet isän edessä, kun siinä oli ollut vielä muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut hänestä katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sillä estetyksi, mutta ei se siltä näyttänyt. Ensimmäisenä pyhänä jo kuuluttivat ja kolmessa viikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna.

Häidenkään laitolla he eivät aikaansa viivyttäneet, ehkä arvelivat, etteivät ainakaan entisen emännän lapset niihin rientäisi, ja Laaran omaiset olivat kaukana, niitä ei tullut ajatelluksikaan.