Laara: Toinen osa: I. luku
| VI. luku | I. luku Laara Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
I. luku |
Oli puoliksi valoisa kuutamoyö, keskitalvella, noin kymmenen vuotta viimeisestä. Kannikan muotoinen kuu pilkisteli puiden laivojen välitse mäen takaa tuvan akkunoihin. Koko talossa oli hiljaista. Kaikki kolme lasta nukkuivat lattiavuoteella tuvassa. Tavallisesti ne nukkuivat pihanpään rakennuksessa äidin, Laaran, kanssa, mutta tämä ei ollut nyt kotona, oli mennyt kaupunkiin ja viipyi siellä myöhään yöhön. Isäntä oli vanhuuden takia käynyt aivan kykenemättömäksi mihinkään. Hän makasi sängyssä tupakamarissa, ja hänellä täytyi olla piika alituisena hoitajana, varsinkin yön aikoina. Päivällä Laarakin hoiteli vanhusta, mutta yönseutuina hänen tarvitsi hoitaa lapsiaan. Hän asusti tuolla uudessa rakennuksessa, erillään muista, jottei lasten itku vaivaisi isäntää. Tällä syyllä ja ollakseen muiden talojen kanssa yhdenvertainen oli Laara tuon rakennuksen alkuaan teettänytkin. Isännän oli aikoja sitten täytynyt heittää kaikki hänen valtaansa ja huolekseen, eikä talon hoito taitanut ollakaan pahimmalla pohjalla, sillä Laara oli osannut valita uskolliset palvelijat ja mukauttaa ne mieleisikseen, keinolla jos ei toisella.
Ei talon mies milloinkaan ole niin ahkera työn tekijä kuin hänen silloinenkin isäntärenkinsä, Elias. Kaikki sen halut osasi Laara käyttää talon hyödyksi. Nytkin kaupunkiin lähtiessään oli lupautunut tuomaan viinipullon, ja silloin sitä ei taaskaan saanut uni pitkäksi aikaa valtaansa. Akkunan lähellä se nukkui ja aina vähän perästä nousi katsomaan, eikö jo Laaraa näkyisi tulevaksi.
Kuun puolikas oli piiloutunut pilven taakse, kun hän taaskin heräsi tähystelemään kartanolle. Nyt sinne oli ilmestynyt reki, mutta kuka sen edestä olisi hevosen riisunut? Elias ihmetteli yksinään, katsoi pihanpään akkunaan, näkyisikö sieltä tulta, mutta kaikki oli pimeätä. Hän aikoi lähteä talliin katsomaan, onko Laara itse ruvennut riisumapuuhaan, kun huomasi sieltä lähtevän miehen, joka varovasti varpaisillaan meni toiseen rakennukseen päin ja ovesta sisään. Tarkalla tähystelyllä oli Elias ennättänyt huomattavimmista merkeistä, niinkuin koosta ja parrasta, päästä tuntemaan, kuka tuo toveri oli, ja vihan puuska värisytti koko ruumista. Rajussa mielenkiihkossa istuutui hän paikalleen ja tähysteli akkunasta, milloin ottavat tulen, vai eivätkö otakaan. Viimein alkoi näkyä himmeätä valoa, mutta se oli jossain suojapaikassa, tai oli akkunan eteen levitetty vaate.
Eliaksen mieli yhä musteni, uni oli kokonaan unohtunut. Viimein johtui mieleen odotettu viinapullo.
Naulasta sieppasi hän pienen nutun päälleen, sitaisi nahkaisen tuppivyön vyölleen ja meni hiljaa ulos. Tuon syrjäisen hevosta ei näkynyt kartanolla, mutta Elias arveli sen jossain olevan ja löysikin huoneiden takaa. Tämä piilotteleminen lisäsi epäluuloa. Hän ei voinut uskoa, että Laara oli tullut tuoneeksi luvatun pullon, meni kumminkin kaivelemaan reen nurkista ja – olipahan. Asiain toisella lailla ollessa olisi tämä uskollisesti täytetty lupaus synnyttänyt suurta kiitollisuuden tunnetta, mutta nyt oli toisin. Lujasti puristi hän pullon kainaloonsa, aivan kuin ystävän käden, jolta toivoo hyviä neuvoja. Heti tupaan tultua oli pullo saatava auki, mutta kun ei tulppa ruvennut irtautumaan ehyenä, täytyi se murtaa puukolla kappaleiksi. Nyt seurasi kulaus kulauksen perästä, ja vaikka aine lienee parastaan tehnyt, tuntui sen vaikutus Eliaksen mielestä kovin hitaalta. Vähäinen osa enää hilkatti pullon pohjalla, mutta silloinpa jo kihisivät korvalliset ja koko olennossa liikkui semmoisia virtauksia, että nyt ei painele mikään käsissä. Lähtöryypyn otti hän vielä, heitti sitten pullon penkille ja nyt hammasta purren ulos. Kartanolla hypähteli hän kohoksi ja puristeli nyrkkejään. Veitsen huomasi unohtuneen käteensä, mutta ajatteli että antaa sen olla siinä, se saapi nyt olla siinä. Hän hypähti uudella innolla, huitoen käsillään, ja yritti hihkaista oikein lujasti, mutta muisti, että talossa on muitakin. Hän muutti päätöksensä ja käveli hiljaa pihan päähän, nyrkit puristettuina. Ensimmäisen huoneen ovi oli auki, mutta toisen ovella ei ollut avainta. Se lisäsi vaan kiihkoa ja samassa potkaisi hän niin, että huono lukko rämpsähti ja ovi meni selälleen. Elias hyppäsi heti sisään ja karjaisi:
– Täälläkö te, sen vietävät, olette!
Huoneessa-olijat olivat istuneet jotenkin ystävällisessä asennossa juomapöydän ääressä ja hätäisinä ylös hypätessään kaatoivat lampun kumoon. Elias oli ennättänyt nähdä tulen valossa Karvosen ja lähti nyt käsi suorana töytäämään sen kimppuun, mutta rymähtikin pimeässä pöytää vasten. Tähän vastukselliseen pöytään suuttui hän myös ja lähätti sen menemään toiselle puolen huonetta.
– Elias! Oletko sinä tullut hulluksi! koetteli Laara kieltää niin kovasti kuin jaksoi.
– Asetutko hyvällä! kuului toinen ääni samasta nurkasta.
Se vain kiihdytti Eliasta ja hän töytäisi ääntä kohti. Kuului pimeässä mitä karkein kirous ja raskas käden putoaminen. Samassa parkaisi Laara surkeasti.
– Minut lyötiin puukolla läpi! valitti hän sanoilla.
– Nyt sinä teit pääsi edestä! ärjäisi Karvonen ja ryntäsi estämään toista lyöntiä.
Mutta Elias oli jo pois pakenemassa. Hänen vimmansa asettui heti, kun hän kuuli, kehen lyönti sattui. Yhä jatkuva valitus- ja avunhuuto pani hänet juopuneenakin aavistamaan mitä hirveimpiä seurauksia. Hän muisti lyöneensä niin ankaralla kädellä, että siitä ei seuraa muu kuin kuolema sille ja hänelle Siperia. Tajutonna viinasta ja pelosta hän lähti juoksemaan umpipeltoa rantaan päin, jossa kaatuili lumen peittämiin ojiin, niin että avonilkassa oleva toinen kenkäkin jäi sinne. Lumisena ja toinen jalka paljaana jatkoi hän matkaansa pitkin lammen rantaa. Hämärä paleltumisen pelko lienee neuvonut etsimään ihmisasuntoa, ja hän alkoi suunnata kulkuaan Lamminpään mökkiä kohti.
Mökin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessa, kun Elias haparoi ovesta tupaan ja päästyään sisäpuolelle kutjahti voimatonna lattialle, josta joukot säikähtivät luullen paholaisen liikkuvan ja nousivat kauhistuksissaan ylös. Heti valkean otettuaan tunsivat he Eliaksen, mutta eivät mitenkään voineet käsittää, mikä sen tuohon toi tuommoisessa tilassa: lunta povellus täynnä, kädet ja jalat punaisina kuin hanhen räpylät, pieni nuttu aukinaisena ja lumisena. Huokuminen oli rentoa ja korisevaa kuin kuolevalla, ja vaahto valui suusta. Silmät öllöttivät tajuttomina päässä. Kaikki kyselemiset olivat turhia, ei ainoata vastausta tullut.
Aamupuolella yötä lähti mökin Piatta Kuhjolaan saamaan selkoa asiasta. Siellä tapasi hän joukot valveella. Ne olivat kauhistuksissaan hirveästä tapahtumasta, joka keskellä hiljaista yötä alkoi kuulua korviin ja jota asiaa tuntemattomat eivät vähääkään käsittäneet. Isäntä oli hälinästä tiedon saatuaan huokaissut ja sanonut:
– Voi noita poloisia, miten ne elävät ja telmivät. Menkää joku hakemaan tohtoria.
– Entäs jos emäntä kuolee, oli piika hätäillyt. – Eikö sitä Eliasta pitäisi mennä jälestä ajamaan, kun se kuuluu kadonneen?
– Ei minusta ole mihinkään, itsepähän tietävät asiansa, oli isäntä huokaillut. – Hyvä kun antaisivat rauhassa olla, etteivät tulisi tänne.
Renkipoika olikin heti mennyt lääkärin hakuun ja muut joukot jäivät tukkeamaan haavaa hämähäkin kinoilla ja millä parhaiten osasivat. Puukko oli sattunut vasemman lapaluun paikoille, selkälihakseen, johon oli tullut pitkä haava, mutta ei syvä. Lyöjän käsi oli pimeässä mennyt ohitse ja kalvonen vastannut olkaluuhun, jota Laara myös valitti pakottavan.
Karvonen selitti uteliaille joukoille tapahtuman juurta. Hän oli ollut kaupungissa ja tavannut siellä Laaran, jolta oli ottanut unohtuneen asian toimittaakseen, luullen että hän sitten taipaleella tavoittaa. Mutta kun Laara oli lähtenyt ennen, ei hän tavannutkaan kuin lähellä Kuhjolaa. Hän oli vain hyvin vähän aikaa ennättänyt lämmitellä, kun kuulivat Eliaksen tulevan juovuksissa, josta pelosta ottivat avaimen ovelta, mutta tämä särki huonon lukon ja kaatoi pöydän, jolloin valkea sammui, ja sitten pimeässä alkoi liehua puukon kanssa, joka sattui Laaraan.
Kuuntelijat epäilivät yhtä ja toista kohtaa selityksestä, mutta kun saivat mökin Piatalta kuulla, että Elias oli siellä tunnotonna juovuksissa, niin he alkoivat uskoa niin olevan. Ennen päivän tuloa lähti Karvonen kotiinsa, kun oli jonkun aikaa varronnut, seuraako siitä pahempaa. Mitään hätää ei näyttänyt olevan, kun haava oli saatu tukkeutumaan, vaikka kyllä säikähdys ja verenvuoto veivät heikoksi.
Laara otti mökin Piatan vähäksi aikaa hoitomieheksi, jotta piika saa olla muissa töissä ja siivoilla huoneita lääkärin tulolle.
– Sinne teillekö se Elias kuuluu tulleen? alkoi Laara kysellä varovasti, kun he olivat jääneet kahden.
– Sinne se jäi lattialle makaamaan, selitti Piatta.
– Sanopas, Piatta, sille, että minä olen kieltänyt, ettei puhuisi kellekään mitään eikä tulisi enää meille, vaan menisi jonnekin ulommaksi pakoon, niin jospa tämä painuisi siihen.
– Saapikohan se siinä mökillä ollenkaan olla, jos niinkuin pyrkisi?
– Olkoon muutamia päiviä, vaan sano sitten, että menee pois, niin eivät ihmisetkään pääse puhumaan niin paljon tästä, neuvoi Laara.
– Pitääkö sille mennä heti sanomaan?
– Mahtaisiko tuo olla vielä selvinnyt. Jos kumminkin pistäyt katsomassa, vaan tule heti takaisin. Ota tuolta toisesta huoneesta lihaa ja voita ja joku leipä sinne mökillesi viemisiksi.
Piatta ymmärsi anteliaisuuden tarkoituksen ja lähti hyvillä mielin toimittamaan.
Päivän tullen joutui lääkäri. Hän oli nuori mies, vasta päässyt väliaikaiseksi ja lääketieteensä ohella harras maakansan tapojen tutkija. Tuommoinen tapahtuma, että renki haavoittaa palvelustalonsa emäntää, oli taas sellaista uutta, jota ansaitsi tutkia. Matkalla oli hän jo kysellyt renkipojalta, mutta tämä ei näyttänyt kertovan läheskään kaikkea, mitä tiesi.
Perille tultua täytyi tärkein työ ensin toimittaa, puhdistaa haava, ommella ja laittaa kääreihin. Piatta puuhasi vettä ja leikkeli kääreitä toverina. Kun potilas oli asetettu vuoteelle, alkoi lääkäri kysellä, millä tavalla tuo haavoittaminen tapahtui. Karvoselta saadun ohjelman mukaan kertoi Laara pääkohtia, ja Piatta tulkitsi sitten parhain päin sivuseikat, kertomalla lisäksi, miten se renki tuli heille keskellä yötä, paleltumaisillaan, ja kuinka he säikähtivät ja millä lailla se sitten jäi sinne retkottamaan tiedottomana.
Piatan mies tuli Kuhjolaan ja alkoi kummissaan lääkärille selittää:
– Se on varmaan päästä pilalla se Elias. Minun täytyi ihan lähteä sanomaan, kun se siellä päätään pitelee ja voivottelee. Tohtori sen kaiketi parhaiten tuntisi, onko se tullut hulluksi vai mikä sillä on.
– Onko tästä pitkä matka sinne mökille? kysyi lääkäri.
– Eihän tätä matkaa ole kuin pari kolme viittaväliä, selitti mies.
– Jospa minä lähden tutkimaan mikä sitä vaivaa, sanoi lääkäri nousten istuimelta.
Piatalle tuli hätä käteen ja hän koetti saada lääkäriä kääntymään, kun siellä on niin pieni ja pahansiivoinen tupa ja tämmöinen matka ja monta muuta syytä. Vielä kartanollakin koetti saada palautumaan, mutta ne jo menivät.
– Kun tuo ei tohtorille mitään kertoisi, hätäili Laara.
– Sitähän minäkin pelkään ja olisin estänyt, kun en saanut varoittaa käydessäni, makasi silloin vielä niin älytönnä.
– Menepäs, jos nyt vielä ennättäisit, kehoitti Laara.
Arvelematta lähti Piatta perästä, mutta toiset kerkesivät mennä jo siksi pitkältä, ettei niiden edelle ennättänyt, varsinkin kun ujous esti täyttä juoksua ottamasta. Lääkäri sen lisäksi sanoi tahtovansa mennä edeltä huoneeseen. Ovea avattaessa istui Elias penkillä otsa kämmenten varassa, mutta kun hän huomasi herrasmiehen astuvan sisään, meni hän pelosta niin paljon hämmingille, ettei tuntenut, kuka se oikeastaan oli.
– Hyvää päivää, sanoi lääkäri. – Mitäs täällä mies miettii?
– Elkää, hyvä vallesmanni, minua, en minä tahallani lyönyt, päästi Elias rukoukset.
Piatta jouduttautui Eliakselle selittämään, että tohtori tämä on eikä vallesmanni.
– Kyllä minä saan nekin vallesmannin asiat toimeen, jos niin tarvitaan, sanoi lääkäri. – Vaan mitäs sinä oikeastaan ajattelit, kun löit puukolla?
– En minä muista. Mutta eihän se toki kuolle siitä.
– Hyvä olisi sinulle, jos ei kuolisi. Vaan mikä sinut juopuneenakaan pani sillä lailla syyttömästi liehumaan.
– Syyttömästikös ne sanovat minun liehuneen? alkoi Elias kysellä vähemmin peloissaan.
– No, mitä syytä sinulla oli potkia ovia hajalle?
– Mitäs ne ottivat avaimen pois ovelta.
– Eikö sitä saanut ottaa, kun kerran kuulivat semmoisen vihamiehen tulevan.
– Ei ne kuulleet minun tulevan, väitti Elias.
– Niin minulle on kerrottuna.
– Teille on valehdeltuna kaikki nurinpäin, vaan minä en oikein tiedä, rupeanko puhumaan.
– Elä suinkaan puhu tohtorille joutavia, varoitti jo Piatta. – Sinä itse sanoit, ettet muista, niin ole nyt hiljaa.
– Muistan minä muut, vaan en lyöneeni muista, väitti Elias.
– Et tarvitse puhua mitään, epäsi Piatta. – Sinä et ole oikein järjelläsikään.
Piatan sotkeminen jo harmitti lääkäriä ja hän sanoi:
– Jos olisitte ääneti, kun minä tältä kysyn. – Niin, mitenkä olikaan tämä asia, onko sinulla mitään puolustusta teollesi?
– Ei muuta, ehätti Piatta vielä väliin, kuin että humalassa on sellainen raivohurja.
– Enkä ole muita hurjempi, tokaisi Elias vastaan Piatalle. – On minulla muitakin puolustuksia.
Lääkäri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan puolustuksiaan.
– Minä en ole tarkoittanut Laaraa lyödä, vaan sitä toista, erehtyi Elias tunnustamaan.
– Vai niin, että sitä toista. Mutta eihän ketään saa lyödä, ei paljaallakaan kädellä.
– Ei saakaan, tiedän minäkin sen, mutta kuka siinä malttaa olla lyömättä, kun omin silmin näkee keskellä yötä sylikkäin istumassa ja juomassa, kiihtyi Elias puhumaan.
– Eipähän minulle niin kerrottu. Poislähdössä kuului se isäntä olleen.
– Se on kaikki valetta. Vai poislähdössä ... siltä se näytti, kun sylikkäin istuivat. Niinkö ne olisivat istuneet, jos tiesivät minun tulevan.
– Mitä se sittenkään sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat miten hyvänsä?
– Kuuluu se minuun, väitti Elias. – Minä en olisi siinä talossa ollut näin monta vuotta muuten, vaan kun meillä on ollut varma liitto Laaran kanssa, että se ottaa minut miehekseen, kun vaan isäntä kuolee.
– No nyt jos sinä et herkeä valehtelemasta! ehätti Piatta sotkemaan.
– Enkä valehtele. Sen on nähnyt jokainen, että minä olen tehnyt siinä työtä enemmän kuin oikein, enkä ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman nimeksi. Se täytyy Laarankin tunnustaa. Ja että meillä on ollut sellainen puhe ja aikomus, sen ymmärtää siitä moni muu. Ja näki kaiketi se Piattakin kerran, kun me kesällä vesakossa Laaran kanssa viiniä juotiin ja siitä yhteenmenosta tuumattiin.
Nyt oli jo lääkäri selvillä, minkälainen asia tässä olikin kysymyksessä, eikä hän voinut olla myhähtäen sanomatta:
– Kylläpä se on ollut jotenkin aikaista tuumanpidettä.
– Niin se on ollut, vahvisti Elias, – eikä siihen ole minun syyni yksistään. Hän on aikonut uskollisesti pitää lupauksensa, mutta sitten näyttää tuommoista. Kuka siitä ei suuttuisi, kun on tehnyt monta vuotta työtä, että silmät nurin päässä... Ei se nyt minusta huoli, eikä se olisi huolinut ennenkään, se on vain pitänyt narrinaan ja työmiehenään. Ennenkin minä olen sitä epäillyt, vaan se on aina vakuuttanut pysyvänsä sanassaan.
– Jospa se olisi pysynytkin, säesti lääkäri.
– Pysyköön tahi ei, mutta minä en olisi silloin katsonut lyödessä, vaikka olisi jo ollut rautapanta toisessa kalvosessa.
– Kumpaisenko puolelta se teidän yhteys alkoi? kysyi lääkäri.
– En tiedä, kumpaisenko syyksi sanottaneen, vaan emäntä kaiketi jo ensi vuotta ollessani alkoi puhua keplotella, että tämä Eliashan näkyykin olevan kuin taitavin isäntä, kyllä tämä vielä sattuu pääsemään isännäksi. Sillä lailla se puhua veilotti usein, ja kun minä menin kesällä yksinäni pyhäaamuina lammesta kaloja käestelemään, niin se tuli useita kertoja sinne rannalle hyvissään kiittelemään, että Eliaksesta joka saapi miehen, niin sen ei tarvitse kesällä piimävelliä keitellä. Siihen aina lisäsi, että ei ole hänen miehestään, kun on niin vanha, vaan eikö tuo kohta kuolle. Siitähän se minullekin tuli mieleen ajatus, että jospa tässä pääsen isännäksi, ja aloin jo koetteeksi teetellä lempeäni, ja kun se ei siitä näyttänyt pahastuvan, niin siitähän se sitten on tämmöiseksi mennyt.
Piatan oli vaikea kuunnella ja vielä vaikeampi pitää suutaan kiinni, kun hänen parhaan auttajansa ja ystävänsä asiat tuolla lailla levitetään noin arvokkaan miehen eteen. Jos vielä Laara luulee, että hän on ollut yhtenä ilmoittelemassa. Hän ei voinut enää hallita itseään.
– Etkö sinä, Elias, häpeä nostellessasi tuommoisia soimauksia emännän päälle. Sinä et saa niitä kuitenkaan toteen, vaan emäntä sinut panettaa linnaan puukottelusta ja noista herjauksista.
– Panettakoon vaan linnaan, sama se, intosi Elias. – Mutta sitten minä vasta rupean puhumaan, ei tämä vielä ole ollut mitään. Antaa tulla Laaran oikeuteen minun päälleni kantamaan, niin sitten hän vasta kuulee, ja antaa Karvosen tulla todistajaksi, niin sitten sekin kuulee, mikä hän on.
Lääkäri huomasi keskustelun luistavan paremmin, kun jättää puhevuoron Piatalle, joka olikin valmis ottamaan kiinni.
– Sinä et voi Karvoselle mitään, tenäsi Piatta, – vaan se on nähnyt sinun lyövän emäntää, ja tässä olet sanonut sen tohtorille ja meille jokaiselle, niin että on vieraitamiehiä.
– Sinäpä et kelpaa vieraaksimieheksi, sanoi Elias kovasti suuttuneena Piatalle. – Sinut minä ensimmäiseksi epään pois, sinä kuitenkin puhuisit vaan Laaran puolesta, jolta olet vuosikausia kantanut kuin tonttu, milloin piimää, milloin leipää, ja ollut sen postina ja asiamiehenä kylällä kuuntelemassa, mitä siellä puhutaan.
– Se on tulimmainen vale! kiivastui Piatta ja löi polveensa. Sinä elä tule minua sillä lailla haukkumaan. Minä en heitä tätä kysymättä ja tohtori on siihen vieraanamiehenä, niin että minä en heitä kysymättä. Pankaa, tohtori, muistiinne, mitä tämä sanoi minusta.
Lääkäri ei viitsinyt enää kuunnella, vaan nousi ja mennessään sanoi:
– Kyllä ansaitsee panna muistiin ja mennä oikeuteen. Puhukaa vaan lisää. Hyvästi!
Toiset jäivät riitaansa jatkamaan, mutta kohta muuttui Piatta suopeammaksi ja lähestyen Eliasta alkoi nuhdellen selittää, minkälaisen tyhmyyden tämä teki kertomalla tohtorille nuo asiat. Sitten hän kertoi Laaran terveiset, että se ei vedä oikeuteen, jos pitää kaikki salassa, ja sanoi saattavansa tehdä nekin muut asiat, niinkuin on puhe ollut, sitten kun aika joutuu.
– Ihanko todella se niin sanoi? kysyi Elias.
– Sanoi se, vaan miten nyt tekisi, kun sinä et ollut hiljaa.
– En usko ollenkaan, alkoi Elias epäillä. – Ei se nytkään muuta kuin viekoitteleisi minua. Mitä varten hän alkoi pitää yhteyttä muiden kanssa?
– No, elä nyt enää puhu niistä muille, houkutteli Piatta nuhtelevasti.
– Mitenkäs minä muuten sanoisin, kun tulevat minua lyönnistä syyttämään?
– Sano nyt tästäpuoleen humalan syyksi, neuvoi Piatta.
– Ruvennenko salaamaan, kun minut tuolla lailla petettiin ja nyt heitettiin?
– Luvatontahan sinunkin yhteytesi on ollut.
– Olkoon vaikka, vaan odottanuthan minä olen ja tehnyt työtä kuin hullu, ja nyt ne menevät muiden hyviksi.
– No, kyllä se Laara maksaa sinulle palkan, lohdutteli Piatta.
Hän varoitti vielä kerran Eliasta ja lähti taas Kuhjolaan.