Laara: Toinen osa: II. luku
| I. luku | II. luku Laara Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
III. luku |
Sillä aikaa kun lääkäri viipyi mökillä, oli Laaran mieli hyvin levoton, ja nyt lääkärin tultua takaisin koetti hän arvata, oliko siellä tullut mitään ilmi. Hän ei rohjennut kysyä mitään, pelkäsi sitäkin, että lääkäri itsestään aloittaa, ja tekeytyen tavallista heikommaksi painautui peitteen suojaan, josta salaisesti katseli.
Mitään pelättävää ei lääkäristä huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha merkki, että kasvot näyttivät myhäileviltä ja vähemmin totisilta kuin ennen mökillä käyntiä. Levottomana odotti Laara ensimmäistä sanaa lääkärin suusta, mutta tämä arvasikin tehdä toivon mukaan ja alkoi kysellä, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mitään kipuja. Siitä siirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyörivät äitinsä luona ja olivat pahoillaan, kun tämä ei voinut nousta heitä hoitamaan. Nuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttö, ei ruvennut sen pitemmältä vieraan kanssa tuttavaksi, kuin että kävi kurkalta kuuntelemassa taskukellon raksutusta. Mutta tyttöä vanhempi poika taipui mielellään puheisiin.
– Mikä sinun on nimesi? kyseli lääkäri.
– Matti, vastasi poika.
– Vakava nimi sinulla on, kun Matti.
– Siitä tehtiin isänsä kaima, virkkoi Laara sängystään selitykseksi.
– Vai isän kaima sinusta on tehtynä. Missä isäsi nyt on?
– Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika.
– Miksikä se ei tule tänne?
– Ei se pääse, se kaatuisi rappusissa.
– Onko se kipeä?
– En minä tiedä.
– Vanhuus sillä taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta.
– Lähde sinä, Matti, viemään sinne isäsi luokse, niin käydään sitäkin katsomassa, esitti lääkäri pojalle.
– No lähtään, sanoi poika tomerasti ja pyörähti ovelle.
Tämä isännän luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei rohjennut estämäänkään mennä, olisi ehkä luullut, että siellä on niin huono hoito, ettei ihmisille näytetä. Tuntui niin tuskalliselta maata siinä ja olla tietämättä, mitä siellä mökillä on puhuttu ja tuolla taas puhutaan. Tämä kiusaava tietämättömyys ja masentava häpeän pelko nostivat lääkärin pois mentyä kyyneleitä silmiin. Tyttö vaan nirisi siinä sängyn kupeella, ja missähän lienee Piattakin viipynyt. Viimein se joutui ja näytti olevan hyvin rauhatonna.
– Mitä ne siellä ... virkkoi Laara uteliaana kohottaen päätään.
– Enhän minä joutunut kieltämään, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki, läähätti Piatta.
Laara oli vähällä hypähtää kohoksi, kun kysyi:
– Aivanko kaikki?
– Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta.
– Mistä se puhui?
Piatta muisteli pääkohtia ja aina liitti, että »kyllä minä tein valeeksi ja käskin olla hiljaa, mutta ei se totellut». Laara painoi päänsä tyynyyn ja vesissä silmin vaikeroi:
– Nyt ne ihan kaikki ihmiset alkavat minua pilkata ja häpäistä.
– Kun ei tuo tohtori puhuisi muille, huomautti Piatta.
– Malttaako se olla puhumatta, kun on...
Sanat aivan loppuivat ajatellessa ihmisten herjan alaiseksi joutumista.
– Kun olisi tuolle tohtorille jotain antaa, esitteli Piatta pelastuskeinoa.
– Kuka sille ilkeää mennä siitä puhumaan? epäili Laara.
– Minä koettelen puhua, ei tuo suuta vasten lyöne, uhkasi Piatta.
Laara ei kieltänyt eikä käskenyt; hyvä olisi ollut, miten vaan saisi pahan painumaan.
Lääkäri istui parhaillaan isännän kamarissa. Kaikki voimansa pani vanhus noustessaan pitkältään. Säälitti nähdä, kuinka vaivalloisesti nousu kävi ja miten neuvottomana hän sitten istui. Puhetaito oli maatessa yhä vähentynyt, niin ettei hän näin arvokkaalle vieraalle osannut aluksi sanoa mitään, hämillään vain rykästeli.
– Kuulin tältä nuorelta mieheltä, että isäntä on vuoteen omana, niin tultiin katsomaan, aloitti lääkäri keskustelun.
– Onhan tässä pitänyt olla jo monta vuotta, sanoi isäntä huoaten.
– Oletteko koettanut mitään parannuskeinoja?
– Mitäpä niistä enää ... pois joutaisin, vaan ei näy...
– Kuinka niin? Liika nuoria ovat vielä nämä pojat.
– Niinpä ovat... Ei minusta ole enää...
– Emännällekin sattui tuommoinen tapaus.
– Niin kuuluu... Paraneekohan se?
– Kyllä se paranee, kun aikaa antaa. Vaan ettekö te paneta kiinni sitä rikoksen tekijätä, ettei ennätä paeta?
– Tehkööt miten tahtovat, kun tietävät asiansa. Minulta saavat olla ja elää ... huonosti tai hyvästi ... ei minusta ole enää...
– Istuminen taitaa teitä vaivata, olkaa pitkällänne, kehoitti lääkäri.
– Vaikeata on, sanoi vanhus ja kallistui vuoteelle.
Lääkäri meni koettelemaan veren kulkua käsissä ja kuunteli hengitystä sydänalan kohdalta.
– Kuuleeko siitä mitään? kysyi isäntä.
– Jotain siitä kuulee, sanoi lääkäri naurahtaen.
– Mitenkä kauan tohtori luulee minun elävän?
– Se nyt on vaikea sanoa. Voipi tulla kuolema piankin, mutta ei ole yhtään mahdotonta, että elätte samalla lailla vielä useita vuosia.
– Vielä useita vuosia! huokasi isäntä tämän kuultuaan.
– Miksikä niin? sanoi lääkäri tekeytyen vähän nuhtelevaiseksi. – Minusta näyttää, että teitä hoidetaan toimeentultavasti. Ja jos elämän aikaa on suotuna, niin ei sitä pidä katua, voittehan siltäkin selältänne antaa neuvoja.
– Niinhän se oikein olisi, kun eivät minun tähteni syntiä tekisi, sanoi isäntä vapisevalla äänellä.
– Mitenkä syntiä tekisi? kysyi lääkäri.
Isännän liikutus lisääntyi, kun hän selitti:
– Niinkuin ovat jo tehneet, ja jos vihollinen yllyttää vielä pahempaan, kun ei kuolema tule...
– Ei isännän pidä sillä lailla ajatella, rauhoitteli lääkäri. – Luulen, ettei teille tee kukaan mitään pahaa ja sitä paitsi on väärin toivottaa kuolemaa.
Isäntä oli vaiti, hän jo katui, että oli hairahtunut puhumaan. Pitkällinen sairaus oli saanut hereille synnin pelon, ja jottei hänen elossa-olonsa tulisi kartuttamaan muiden syntejä, oli hän jo kauan ikävöiden odottanut oman kuolemansa lähestymistä. Lääkärin muistutuksesta kääntyi syytös itseä kohti ja heräsi ajatus, että jos hän itse onkin tehnyt eniten syntiä tuolla toivomisellaan. Lääkäri huomasi isännän pahan mielen ja antaakseen hänen jäädä rauhaan meni heittämään hyvästiä. Taas isäntä teki vaikeita ponnistuksia päästäkseen vähän koholle hyvästiä antamaan.
– Kykeneeköhän Laara maksamaan teille? muistui hänen mieleensä.
– Olkaahan siitä huoleti, rauhoitteli lääkäri, – kyllä ne semmoiset asiat saadaan soveltumaan. Hyvästi vaan! Koettakaa nyt pysyä iloisella mielellä, huolehtiminen lyhentää ikää.
Ruoka oli laitettu lääkäriä varten pihanpäähän suurimpaan huoneeseen, nyt tarvittiin vain niin rohkeata, joka uskaltaisi mennä käskemään. Piika, joka oli ruuan laittanut, ei mitenkään uskaltanut, mutta kyllä Piatta. Hänestä se oli haluista, ehkä ennättäisi kuunnellakin oven takana. Mutta lääkäri tuli jo ovessa vastaan; siinä sai ilmoittaa ruualle pyynnön ja samassa olla opastajana.
– Täällä on saatu mateita, ihastui lääkäri nähdessään nostannaisen madevadin pöydällä.
– Saapihan ne tästä lammista, tarttui Piatta heti puheeseen. – Miten lienee tuo piikatyttö osannut keittää.
– Taitaahan tämä tähän laatuun olla tavallista, virkkoi lääkäri istuutuessaan. – Mutta tuo mäti olisi pitänyt valmistaa voiksi, se menee hukkaan tuolla lailla.
– Niinpä kyllä, sanoi Piatta siirtyen lähempää katsomaan. – Kun on keittäessä menneet ihan ympäri ämpäriä! Mitäs se piikatyttö osaisi, vaan jos emäntä itse olisi kyennyt... Tokko siellä tohtorin kotona saapi mateita?
– Harvoinpa niitä...
– Täällä ne saavat hyvästi, ja kyllä se emäntä niitä laittaa tohtorille, kun vaan sattuisi silloin käyntiä. Aivan ilmaiseksi se emäntä laittaa, kun tuosta paranee... No, jo sille sattui tuon juopon hurjan tautta onnettomasti... Ei toki pidä tohtorin uskoa sen ryökäleen puheita. Joka tuo emäntä hoitaa niin hyvästi tuon miehensä, vaikka se on noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiön valeet leviäisivät ympäri pitäjätä... Tokko se piika on älynnyt tuoda sianlihaakaan pöytään.
– Ei tässä tarvita mitään, sanoi lääkäri vähän kärsimättömänä Piatan rupatuksesta.
– Olisi tuota toki saanut olla, kyllä tässä talossa on, kehui Piatta ja heitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan, mitenkä pitkältä hän on jo ennättänyt tämän puolesta puhua.
Laara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron, jotta saa lääkärille maksaa, kun ruualta pääsee. Rahakkaampaan kukkaroon koskeminen pani Piatan käden ihan vapisemaan ja valtasi mielenkin puoleensa.
– Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa käynnistään?
– Kymmeniä se toki ottaa, tiesi Laara paremmin.
– Niinkö paljon? Pitäisi tinkiä vähempään.
– Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille.
– Niin kyllä, minä en tuota muistanut, havaitsi Piatta. – Sietää sille antaa, kun se Elias teki semmoisen.
Ruualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat kysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa.
– Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen sormiensa välissä setelit erilleen toisistaan.
– Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä. Täällä on ollut tohtorilla jos minkälaisia sairaita, joiden luona on saanut kävellä, ja lienee tuolla nähnyt ja kuullut jos mitä.
– Ei se siihen kuulu, en minä ota sivu siitä, minkä kerran määräksi sanon, puhui lääkäri ja toi rahan takaisin.
Piatta oli ääneti, kunnes näki, että Laara pisti rahan kukkaroonsa, mutta sitten hän alkoi puhua, että olisi toki tohtorin pitänyt ottaa, kun heidän mökillään asti käveli semmoista ruojaa katsomassa, joka puhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mitä, ennenkuin semmoista laskisi kaiken maailman tietoon.
Lääkärin mielestä meni tämä akkain hyvitteleminen jo liian pitkälle, ja hän käski valjastaa hevosen ja hyvästit heitettyään meni rappusille odottelemaan.
– Ei toki ottanut sitä kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta lääkärin mentyä.
– Ei ottanut, vaan mitähän jos se pahastui meidän puheista, minusta siltä näytti.
– Sitten hän on vähässä, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista pahastua.
– Niin no, ei tuo mitään, mietti Laara, – mutta jos se Elias alkaa jokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyllä sitten... Ota Piatta ja vie nämä rahat sille Eliakselle ja sano, että nyt pitää mennä pois näiltä mailta.
– Näinkö monta? ihmetteli taas Piatta.
– Siinä on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt hyvällä tai minä käsken vallesmannin panemaan kiinni.
Omituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun hän käveli tuota tuttua polkua mökilleen. »Tuolle ruojalle ne täytyy antaa ... jos vielä juopi nämäkin ... mistä se tietää, minkä verran niitä pitäisi olla...» Hän puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyvälle kutisivat kämmeneen.