Laara: Toinen osa: IV. luku
| III. luku | IV. luku Laara Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
V. luku |
Kelirikko lähestyi, eikä saattanut sen takia säilyttää viikkomääriä kuollutta hautaamatta. Laara keräsi kylän akkoja leipomaan, juomia panemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti hän haki kaupungistakin hautajaisvaroja ja lähti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin aprikoimista, ketä kutsuisi ja ketä ei. Luulosta syntynyt viha vastusti alussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle lähdettyä alkoi mieli lauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mitä ystävällisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin jäädä kutsumatta, siihen oli monenlaisia syitä. Kuivatusta tapasi hän Miinavainajan miehen, Reitun, jonka hänen isänsä todellakin oli erottanut pois, ja nyt hän köyhtyneenä jouti oleksimaan vaikka missä. Paljon hän näkyi häpeävän köyhyyttään, oli niin alamainen ja koetteli aina katsoa, ettei häneen pahastuttaisi. Vähäisimmästä viittauksesta siirtyi syrjään ja oli vähälläkin käskyllä valmis tekemään pieniä pihatöitä. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta. Siihen vertaamalla käsitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma muuttuu, ajatteli Laara hyvillä mielin. Ei se ennen katsonut miksikään, mutta kyllä se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos kutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenpähän näkee, että näin sitä tehdään, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi, sitä kesti koko talossa-oloajan miettiä. Ihan poislähtiessään hän teki loppupäätöksen ja vähän pilkallisesti mainitsi, että »tule Reittukin, jos muilta töiltäsi joudat». Reittu otti kutsun aivan täydestä ja meni kiitollisuudesta kääntämään Laaran hevosta matkalle.
Hautajaiset olivat arkipäivänä. Aikaisin aamusella alkoi ajaa körötellä vieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin nyytillinen leipiä ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat huoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja ruokkimisesta sai talon miehet pitää huolen.
Laara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan vieraita. Rengit saivat käskyn riisua kiireellä vierasten hevoset ja ruokkia ne hyvästi ennen kirkolle-lähtöä.
– Ei me hyvin kiireellä ennätetä, kun pitäisi silppujakin hakata, ilmoitti renkipoika.
– No sepä on, kun ei ennen ole pidettynä jo huolta, moitti Laara. – Menkää nyt heti, ja eikö täällä olisi jotain miestä, joka alkaisi riisua noita hevosia.
Viimeisiä sanoja sanoessaan kääntyi hän huomauttavaisesti Reittuun päin, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan siinä lähellä. Reittu ymmärsi viittauksen ja virkkoi:
– Minä saatan olla apuna.
– Niin kyllä, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara välinpitämättömästi, aivan kuin jollekin käskyläiselle..
Enin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet kehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti, mutta lisää Laara odotti. Eniten vaivasi mieltä, kun ei vainajan entisiä lapsia näkynyt vielä yhtään. Samapa se, ajatteli hän; ja näyttääkseen, ettei tänne oltu kutsuttu tyhjän nolottajaksi, käski hän antaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne vähänkin ottavat.
– Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan antaja Laaralta.
– Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut niillä toverina, neuvoi Laara.
Melkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat tulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi juoma vaimojenkin kielille näin aamueineeksi.
– Eikö sitä isäntää käytetä tuvassa vielä? alkoivat vieraat kysellä.
– Ei tässä ole ennätettynä, vaan pitää se hakea, kun joutuu renkejä kantamaan, sanoi Laara.
– On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet.
Siitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja virrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja joukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun viereen. Vanhimman pojan silmistä juoksivat vedet, mutta nuorempi poika ja tyttö katselivat väliin vieraita ja nöpelöivät mustankiiltäviä arkun reunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisellään, sama yksinkertaisuus piirteissä, eivätkä lihaksetkaan olleet sanottavasti laskeutuneet, paitsi silmät olivat painuneet yhä syvemmälle.
Iäkkäämmät ihmiset seisoivat lähellä arkkua, ja joillekin taisi muistua mieleen oma kuolema. Nuorempi väki katseli välinpitämättömänä ulompaa, ja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen:
– Nuo nuorimmat lapset eivät ole milläänkään, vaikka vanhin itkee.
Vastaukseksi sai tämä pukkauksen kylkeensä ja nuhtelevan katseen.
Laara oli ollut kiirehtimässä ruuan laittajoita, mutta joutui nyt tupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkevän poikansa silmiä ja sitten toisten päitä silitellen puheli:
– Siinä on semmoista joukkoa, jotka eivät vielä ymmärrä mitään.
Joku emäntä lähestyi Laaraa ja kysyi:
– Tokko niitä entisen emännän lapsia on vielä yhtään täällä?
– Ei noita ole näkynyt.
– On kaiketi niitä pyydettynä tulemaan.
– Ensimmäiseksi toki kävin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo tulemaan, puhui Laara paheksuen. – Jos lienevät mielestään niin hyviä, ettei kannata tulla. Vaan kävisi tuota toki isäänsä katsomassa viimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielestä kuinkakin halpa ja huono.
Laara kosketti ruumiin kasvoja ja käsiä, ja ääni alkoi väristä. Aivan itkun vallassa hän jatkoi:
– Totta se on ollut niistä paha eläessä, kun ei kuoltuakaan tulla katsomaan.
Pienimmätkin lapset alkoivat itkeä mukana, kun näkivät äitinsä itkevän. Pian se meni Laaralta ohitse, kun hän lopetti koskettelemisen ja alkoi pyyhkiä lastensa silmistä vesiä.
Tuvan perällä oli kaksi pitkää pöytää pääkkäin, jotka olivat katetut pitkillä, valkoisilla liinoilla. Ruuan laittajat kantoivat jo keittoja pöytään. Laara ilmoitti ruualle rupeamisen, mutta pöydät eivät tahtoneet tulla täyteen, kun enin osa odotteli toisiaan. Moni ei tahtonut ottaa käskemättä sitä arvoa itselleen, että menisi ensi pöytiin, kun eivät kumminkaan kaikki mahtuneet yhdellä kertaa.
Puolivälissä saattoi olla ensi pöytäläisten syönti, kun Tuomas ajoi vaimonsa ja lastensa kanssa kartanolle. Laara meni porstuaan ottamaan vastaan ja kehoitti menemään kamariin. Siellä ei viipynyt Tuomas sen enempää aikaa kuin että ennätti turkin heittää pois. Hän tuli kohta tupaan ja käteltyään muutamia tuttaviaan meni isänsä arkun vierelle, joka avonaisena seisoi rahien päällä. Hän nähtävästi aikoi hallita tunteitaan, mutta väkisin vierähti vesikarpalo toisensa perästä kasvoja myöten alas. Kohta tuli Tuomaan vaimokin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan.
– Siinä se on nyt ukki, sanoi tämä osoittaen lapsilleen ruumista.
Laara tuli pyytämään kamariin juomaan lisää kahvia.
– Kyllä tässä vielä ennätetään, sanoi Tuomaan vaimo. – Tulin vaan näille lapsille näyttämään ukkia, kun ovat harvoin nähneet ennen ja nyt viimeisen kerran.
– Niin, antaa vaan lasten katsoa, eihän sitä kohta näekään, puhui Laara ja tuli asettelemaan ruumiin peiton reunoja. – Hyvin se ikävöi lapsiaan ja oli niille hyvä. Pienimmätkin kun menivät sen sängyn luokse, niin se aina, vaikka ei jaksanut istuakaan, silitteli lasten päitä ja puheli: »pikku piika, pikku piika» ja »kaimamies, kaimamies».
Hän alkoi hyrskähdellä itkusta. Tuomas katsahti siihen ynseällä syrjäsilmäyksellä ja meni vähäksi aikaa pois tuvasta.
Viime pöytäläisten syöntiaikana tulivat toisetkin vainajan vanhimmat lapset, niin ettei Laaralla ollut enää siinä suhteessa mitään moittimisen syytä. Pääasiana niillä taisi kumminkin olla isänsä katsominen, sillä he tekeytyivät muuten varsin vieraiksi. Olivatpa niin hitaita kaikille kehoituksille, että Laara jo takanapäin tuskaili, että hän vähän välittää mokomista omaisista, joille ei mikään kelpaa oikealla.
Ruokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle lähtöön. Välipaloiksi matkalle varusti Laara suuren kontillisen eväitä: leipiä, voita ja sianjalan, sekä kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa.
– Millä hevosella se ruumis viedään kirkolle? kyselivät rengit.
– Paneehan oman oriin, neuvoi Laara.
Tuomaalla oli ollut jo kotoa lähtiessään mielessä, että hän vie omalla oriillaan isänsä hautaan, ja tuli esittelemään sitä Laaralle.
– Antaa mennä omallaan, vastasi Laara vähän ylpeästi. – Vaan tarvitsisi sille ajomiehen, jos haluttaa tulla.
– Pääsen minäkin omallani, hylkäsi Tuomas tarjouksen.
Tuomaan vaimosta näytti eripuraisuus tämmöisessä asiassa pahalta, ja hän sai miehensä houkutelluksi menemään, vaikkapa ei olekaan oma hevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina silloin, kun arkku kannetaan ulos.
Omaiset ja ketkä joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi nostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen perästä alkoi matkallelähtövirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas istuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silmät kosteina, ja nykäisi värssyn loputtua hevosta juoksemaan. Perästä ajoi Laara vanhimman poikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun ajajaksi.