Laara: Toinen osa: V. luku

Wikiaineistosta
IV. luku V. luku
Laara
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
VI. luku


Hyvin huonolla tuulella palasi Laara kirkolta kotiinsa. Tuomas ja samoin kaikki entisen emännän lapset olivat niin epäkohteliaita, että menivät hautauksen päätyttyä sieltä suoraan kotiinsa. Sen ne tekivät yksistä neuvoin, eikä Laaran arvo antanut ruveta heitä hyvin nöyrästi pyytämäänkään. Ori, jolla ruumis vietiin, jäi Reitun paluutettavaksi.

Vieraita odotti täyteläiset ruokapöydät. Viinaa oli matkalla aina vähän päästä maistettu, mutta syötyä vasta alkoi oikea juominki. Laara kehoitti vaan antamaan. Häntä yhä harmitti tuo omaisten ylenkatsominen, mutta kyllä muiden vierasten täytyy tunnustaa hautajaiset hyviksi, ja juotuaan ne eivät jouda muistelemaan sitä, minkä nuo omaiset tekivät. Iltasella ei ollut suurta vaivaa vieraiden yöksi kieltelemisessä. Niistä ahneimmat nukkuivat aloilleen, ja toisilta kului aika aivan huomaamatta, ryyppiessä ja poristessa, niin etteivät ne muistaneet yrittääkään lähteä.

Unteloina ja pahasti haukotellen ne aamusella kuonistelivat ylös, kun kahvin kantaja meni herättelemään. Miehille ei monelle tämä lämmin eine ensinkään kelvannut; vasta sitten kun pikarin kilinä kuului pään pohjista, aukenivat silmät ja suu vetäytyi uniseen hymyyn. Aamiaisen jälkeen alkoi vieraita yksi toisensa perästä mennä kotiinsa. Kuivatun emäntää ja isäntää pyyteli Laara olemaan viimeiseksi, ne kun olivat hänelle ikäänkuin omaisia.

– Kyllä sitä nyt jo pitää lähteä, päätti Kuivatun emäntä, jonkun aikaa viivyttyään. – Siellä kotona hevosia tarvitaan, tässä kohta rekikeli pettää.

– Samapa se on meillä, sanoi Laara. – Näissä hautajaispuuhissa on mennyt paljon aikaa, ja etimäisen niityn heinät ovat vielä siellä, eikä ole ajajata kolmannelle hevoselle.

Hän ajatteli vähän ja kääntyi sitten Reittuun, joka odotteli vanhojen lähtöä.

– Eikö tämä Reittu joutaisi parina päivänä ajamaan tuota oritta, tässä kun olisi niin kiire niiden heinäin veto.

– Miten tuo olisi? arveli tämä katsahtaen tovereihinsa. – Minulla ei ole työvaatteita täällä mukana.

– Löytyy meiltä vaatteita, ei niistä tule puutetta.

– Jää vaan työhön, kun on tarvis, kehoitti Kuivatun isäntä, jolta Reittu odotti myönnytystä.

Asia oli silloin sovittu. Vanhat menivät kotiinsa, ja Reittu jäi työmieheksi.

Samana päivänä laittoi Laara joka miehen heinään ja sitä tekoa joka päivä, varhain aamusta myöhään iltaan. Välituntia eivät saaneet kuin siksi, että syödä ennättivät. Laara tiesi nyt olevansa yksinään isäntänä, ja hän tahtoi näyttää miten aloitetaan, olipa vielä huvittavaakin nähdä, kuinka aikamiesten täytyi nousta ja mennä, vaikka niitä väsytti. Tätä vauhtia olisi ollut ehkä enempikin aikaa, mutta hän kuuli Eliaksen paikalle otetun rengin kerran kiroilevan: »nyt tässä ahava taisi tulla, jaksaa, se ollen, rengit nukkua yönsä ilman hyppimättä ja ovia potkimatta.»

Silloin täytyi helpottaa menon kiivautta tavallisiin.

Reittu ajatteli heinäin vedon loputtua joutavansa pois ja kyseli vaatteitaan.

– Olisi tässä vielä työtä, esitteli Laara. – Kalanpyynti kohta joutuu ja pyydykset ovat korjaamatta. Osannet noita korjata?

– Kyllähän minä osaan, vaan pitäisi asiain tähden liikkua muualla, esteli Reittu.

– Ne ei mahda olla niin tärkeitä, korjaa vaan, kyllä palkkasi saat.

– No, pitänee noita korjailla, taipui Reittu.

Verkkokasa kannettiin tupaan ja niiden ääressä hän istua nuukotti pitkät päivät. Selkää se tahtoi pakottaa ja teki mieli keskellä rupeamaakin oikaisemaan, mutta jos katsovat laiskaksi. Ei Laarakaan käskenyt levähtämään, vaikka huomasi, miten Reittu olkapäitään kohotteli. Olkoon vaan uuttera, kun on kerran työmieheksi joutunut. Näkyi se itsekin ymmärtävän asemansa, oli aina masentuneella mielellä ja näytti kiirehtivän mitä pikaisimmin työtänsä päätökseen. Mutta verkkotyön loppumisesta ei ollut tietoa, sillä Laara toi rihmoja ja käski kutomaan uusiakin.

– En minä joutaisi enää näitä uusia kutomaan, selitti Reittu melkein rukoilevasti.

– Mitä ne on ne kiireet? kysyi Laara pilkallisesti.

– Eihän ne ole erikoisia, myönnytti Reittu. On vaan joillekin asiata, ja ne saattavat suuttua, jos en käy puheella.

– Onko ne velka-asioita? kysyi Laara totisena.

– Niitähän ne olisivat.

– Saamisiako vai...

– Ei kuin...

– Niinpä ne ei sitten paljoa puhumalla pienene, enemmän edistää, kun teet työtä. Ja jos haluavat, niin käykööt ne täällä.

Laaran puhe kuulosti Reitusta vähän osanottavaiselta, niin että hän uskalsi ajatella apua.

– Kun minä löytäisin semmoisen, joka rupeaisi auttamaan, viittasi hän.

– Onhan sinulla rikkaita omaisia, muistutti Laara.

– Ei ne enää rupea.

– Odottakoot sitten velkamiehet.

– Ei ne odota. Muutamalta on jo työtuomio tulossa, valitti Reittu.

– Mene sitten työhön; kun tulevat noutamaan, sanoi Laara melkein iloiten toisen ahdingosta.

– En tuonne lähtisi. Ennen minä tekisin vaikka teillä työtä, jos saisin auttamaan.

– Ettäkö minun pitäisi ruveta maksamaan?

– Sitähän minä tässä ajattelin, tai takaukseen.

– Mahtaisi olla yhtä paljon maksaa tai taata; mutta mitenkä minä kelpaan? sanoi Laara teeskennellen.

– Kyllä ne velkamiehet luottaisivat.

– Saattaisivat velkamiehet luottaa, vaan antaisiko se nyt arvo myöten turvautua semmoiseen kuin minuun. Parempiahan niitä ennen piti olla.

– Niin no, mitä niistä vanhoista muistellaan. Täällä näkyy käyvän miten milloinkin, puhui Reittu ikäänkuin anteeksi pyytäen.

– Niin se näkyy käyvän, sanoi Laara mahtavasti. – Ylpeästi sitä ennen mentiin tämmöisten ohitse, ei katsottuna päinkään, eikä luultuna, että apuakin siltä vielä tarvitaan.

– Ei nyt noita muistella, pyyteli Reittu syyllisenä. – Enkä minä voi pakottaa, satuin vaan tässä sanomaan, kun puheeksi kiertyi.

Laara ajatteli sanoneensa tarpeeksi tällä kertaa ja oli tyytyväinen. Reittu alkoi toden teolla laittautua lähtemään.

– Niinkö ahtaalle ne asiat panevat, että täytyy heittää kesken tuo verkkotyö? kysyi Laara.

– Pitää tästä lähteä muilta kyselemään.

– Onko se miten suuri summa?

– Siinä sadan markan paikoilla.

– Kun tuo ei sen suurempi ole, niin pysyhän työssä, sanoi Laara avuliaan mahtavana.

Tämmöinen lupaus tuntui Reitusta jotenkin nöyryyttävältä, mutta kun työtuomio oli tulossa eivätkä omaiset ruvenneet auttamaan, oli se otettava vastaan.

– Kyllä minä sen maksan takaisin, sanoi hän kiitoksen asemesta.

Laara ei ollut sitä kuulevinansakaan. Hän tiesi lupauksellaan olevan voimaa pysyttämään miestä nöyrästi työssä, ja jos ei siltä näyttäisi, niin onpa vielä aikaa peräytyä.

Uutena miehenä tarttui Reittu käpyyn, ja kun lammin rannoille ilmestyi sulia paikkoja, alkoi hän laitella pyydyksiä veteen. Kalastusta oli kevätkesäkin kokonaan, ja kun se loppui, tuli muita töitä. Melkein peloitti, jos sattui päivän loma tulemaan, se kun ei näyttänyt olevan Laarasta suotua. Eikä liikkumiseen ollutkaan halua, kun alkoi tottua tuohon säännölliseen työntekoon, eivätkä velkamiehetkään taas ahdistaneet. Mutta vielä niitä kumminkin oli jäljellä, ja kun ne saivat kuulla, että yksi oli ahdistelemalla saanut, alkoivat toisetkin parhaana työaikana uhkailla työtuomioilla. Ei auttanut muu, kuin täytyi mainita Laaralle tästä pulasta.

– Eipä minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. Vähän ne yhden miehen työt ennättävät niitä lyhentää, vastasi Laara.

– Onhan se niinkin, myönnytti Reittu alamaisena. – Vaan ne hakevat tuomioksi ja siellä summa yhä suurenee. Kyllä minä koettaisin maksaa, ja jos en työnteolla ennätä, niin ehkä sieltä tulee vielä jonkun verran isänperintöä, niin niillä viimeistä.

– Olisiko noihin luottamista? Vaan kun et näy muiltakaan saavan ja tässä on paras työaika käsissä, niin jospa minä vielä hätäisempiä velkamiehiäsi suoritan.

Paljon enemmän luuli Reittu saavansa houkutella, mutta pääsikin näin vähällä. Hän oli nyt rauhassa. Ensimmäisenä miehenä hän liikkui niityllä, kun Laara oli uskonut työn johdonkin hänen huolekseen. Mieli muuttui iloisemmaksi ja vähitellen vakaantui ajatus, ettei tässä ole hätääkään, kun tekee työtä, ja sitä sai tässä paikassa kylliksi. Ei tullut vaatteestakaan puutetta, niitä teetettiin talosta tarpeen mukaan ja pyytämällä sai rahaakin siksi, etteivät rahan tuntomerkit aivan unohtuneet. Reittu jo ajatteli elämäänsä mitä parhaimmaksi, olla vaan tämmöistä enemmän aikaa. Mikähän tuosta seuraisi, jos olisi yrittää? ajatteli hän. Jos suuttuu ja käskee pois, niin pikaisemmin pääsee velasta.


Talven kuluessa vahvistui Reitun ajatus, ja keväämpänä, muutamana sunnuntaina, hän jo ilmaisi sen Laaralle.

– Vai niin, sanoi tämä ruveten hyvin totiseksi. – Vai semmoisia sinä tulet puhumaan. Luuletko sinä minun olevan niin miehen puutteessa, että sinut ottaisin. Elä luule siltä, jos olen antanut olla tässä työssä ja auttanut pakkotyöhön joutumasta. Et toki minun omaisuuttani saa tuhlataksesi, niinkuin tuhlasit omasi ja Miinan omaisuuden.

– En minä tahtoisi omaisuutta, enkä tuhlaisi, jos saisinkin, selitti Reittu nolostuneena.

– Vai et tahtoisi omaisuutta. Sitähän sinä olet ikäsi hakenut. Mitäs muuta sinä Miinaa ottaessasi tapailit kuin omaisuutta?

– Satuin vaan siihen rakastumaan, ei siinä muuta ollut.

– Vai niin, että satuit, oikaisi Laara. – Mikä se satutti muu kuin tavaran toivo silloinkaan. Etpähän sattunut köyhempiin, mikäs siinä oli? Ei toki antanut arvo tuskin sanaa vaihettaa. Jos minullakin olisi ollut nykyinen omaisuus, niin ehkä sitten olisin ollut jotain mielestäsi, vai mitenkä?

Reittu joutui pulaan, miten vastata.

– Eihän se ole minun vikani yksinään, jos on ottaessa ollut perintökin vähän mielessä, sanoi hän viimein.

– Niinpä se täytyi tunnustaa, iloitsi Laara pilkallisesti. – Luulisi nyt olevan huolettomat päivät, kun on ollut niin viisas, että on osannut muiden mukaan ottaa rikkaan.

– Annetaan jo olla nuo puheet, houkutteli Reittu. – Köyhähän minä nyt olen, kun en osannut säästää.

– Paremminko luulisit nyt osaavasi? kysyi Laara pistävästi.

– Osaisin toki. Enkä minä pyrkisikään haltijaksi, tekisin vaan työtä ja kysyisin kaikki sinulta, selitti Reittu ohjelmataan.

– Mahtaisit kysyä! Kysyitkös Miinalta?

– Eihän siitä ollut neuvonantajaksi, eikä miksikään, se kun oli niin kitulias alusta pitäin ja huononi aivan lopen, kun yritti sen yhden kerran lapsen tekoon.

– Sinä et taitanut ottaessasi tietää sen terveyttä, pisti Laara.

Reittu ymmärsi selvästi, että nyt syötetään ennen edessä olleita, mutta eihän siitä auttanut pahastuminen. Oli pyrittävä sovintoon korjailemalla entisiä ja laskemalla loppuja leikiksi.

– Tiesinhän minä sen, vaan otetuksi tuo tuli, tunnusti hän kuin häpeissään. – Toisin se asia olisi ollut tehtävä, kun olisin ymmärtänyt. Silloin jos käännyin Laaraan, niin talona oltaisiin ja...

– Elä tule minua pilkkaamaan, keskeytti Laara.

– En minä pilkkaa, vakuutti Reittu, – se on ihan totta. Ja minä puolestani näytän sen todeksi, jos nyt sovittaisiin yhdeksi taloksi.

– Kauankohan tuohon olisi, kun tulisi toinen tuuli ja alkaisit juoda lellittää?

– No en joisi, teki Reittu lupauksia. – Saisit vaikka kaulan katkaista, jos humalassa näet. Oletko nähnyt kertaakaan tässä-olon aikana?

– Milläpä varoillasi sinä olisit juonut. Ja ehkä olet koettanut kannatella, että saisit minut paremmin petetyksi, vaan et minua petä.

– Se on aivan väärä luulo, että minä siinä toivossa olen ollut juomatta, vakuutti Reittu. – En toki pitkään aikaan osannut enkä uskaltanut ajatellakaan sinnepäin, kun näytit niin ylpeältä ja arvokkaalta.

– Olenko minä nyt sinua hyvitellyt, kun uskalsit tulla puhumaan?

– Eipä sillä, vaan kun olen kuullut ihmisten olevan siinä luulossa, että meistä nyt yksi talo tulee, niin siitähän minä sain alkua. Ja kyllä me nyt sovitaan ja näytetään, että niin se menikin.

– Ei sittenkään, sanoi Laara ylpeästi päätään heittäen. – On minusta ihmiset ennenkin niin paljon tyhjää puhuneet, niin puhukoot vaan lisää, ettei jäisi mieli pahaksi.

Niillä puheillaan heitti Laara kosijamiehensä, joka jäi yksinään aprikoimaan, miten kävikään tämä yritys. Tahtoi vähän karvastella mieltä nuo halveksivat soimaukset ja pilkalliset pistelyt, mutta ehkei se aivan niin pahasti ajatellut kuin sanoi. Hän uskoi varmasti, että kyllä se siltä rakastaa, vaikkapa pauhaakin, ei se muuten olisi ruvennut hänen syrjäisen asioita maksamaan. Tuo ynseys tulee vain siitä, ettei hän silloin nuorena ymmärtänyt ottaa, kun olisi niin helposti saanut. Muistelemalla johtui mieleen monta Laaran antamaa viittausta sieltä sulhasmatkoilta. Nyt se niitä kostaa, eikä ole ihmekään.

Hyvä merkki oli Reitun mielestä se, ettei Laara käskenyt pois, ja hän päätti niin kauan pitkittää, kun se tekee toisen taikka toisen. Hän oli niin tunteittensa hallussa, etteivät ajatukset joutaneet mihinkään muuhun syrjäytymään. Sekä palveluksella että ahkeruudella tahtoi hän pyrkiä toiveensa perille. Mutta keskellä rupeamatakin sattui toisinaan, että työpaikka unohtui, kun mieli kaipasi Laaran läheisyyttä.

– Loppuiko sieltä työ? kysyi kerran Laara tällaisessa tapauksessa.

– Ei sieltä työ loppunut, selitti Reittu vähän häpeissään muistutuksesta.

– Mikäs siellä tuli?

– Ei mitään. Teki vaan mieleni tulla sinua katsomaan.

– Niinkö harvoin sinä olet nähnyt, että oikein ikävä tulee? kysyi Laara nauraen.

– Ikävä tuo tahtoo tulla, aloitti Reittu rohkaistuneena. – Sinä kun et sano rakastavasi minua, niin se huoli tahtoo aivan työntekoa haitata.

Uteliaana odotti hän vastausta, nähdäkseen onko se taas miten vihainen. Mutta pelko oli turha, sillä Laara pysyi aivan naurussa suin, kun sanoi:

– Jokohan tuo siitä tulisi. Eikö lie vaan laiskuuden alkua, ja sitten luultavasti joutaisi niin työpaikat kuin minäkin minne hyvänsä.

– No saat olla varma, että minä aina rakastan ja tottelen sinua, vakuutti Reittu kiihkeästi ja tahtoi vahvikkeeksi syleillä Laaraa.

– Elähän nyt noin ... kielteli tämä, sysäten pois luotaan. Sinun pitäisi sitä ennen heittää ikipäiviksi entiset tapasi ja ihan varmasti totella minua joka asiassa.

– No, se on varma. Ja jos sinä käskisit vaikka... Sanoessaan teki hän toisen hyväily-yrityksen, joka onnistui paremmin.

– Heitä jo, sattuu vielä lapsia tänne tulemaan, husitti Laara. – Niillekin sinun pitäisi olla kuin omille lapsillesi eikä sormellakaan koskea minun luvatta.

Kaikki nämä lupasi Reittu monin kerroin.

– On tämä sittenkin minusta niin vastenmielistä, epäröi Laara. – Minä en saisi silloin olla lasteni holhoojanakaan, sekin pitäisi toinen laittaa.

– Ei siihen tarvitse toista, tiesi Reittu. – Silloin vain on nimeksi, kun kuulutetaan ja vihitään, ja Kuivatun isäntä saadaan, siksi aikaa.

Laaralla ei ollut enää mitään muistuttamista, ja silloin se oli päätetty.

Nyt aukeni Reitulle eteen uusi elämä, jossa oli kaikkia niitä, mitkä hän luuli jo menettäneensä. Taloinen mies ennallaan, omaisuutta ehkä niin paljon kuin ennenkin, ja mikä vielä enemmän: tuommoinen pulskaksi paisunut leski-emäntä omana.