Lapsuudenkoti

Lapsuudenkoti Kirjoittanut Väinö Hupli

Oi, ihana aika lapsuuden,

elon kevään satu ihmeinen!

Kotitanhuilla ken sai elää sen,

hän kerran on ollut onnellinen.

Ei ollut hovi, ei kartanokaan,

oli köyhän miehen mökki se vaan.

Usein äiti huoliaan vaikeroi:

miten tiukassa leipä olla voi!

Yhä muistan ainaisen puuttehen,

ei unohda, ken on kokenut sen.

Vaan syvimmin sieluun poikasen

kuva painui kesäisten riemujen.

Ah, kesä! se aina on kuten uus.

Mikä ilo! Mikä onnellisuus!

Sinitaivaalta aurinko helottaa,

suven tenhoa täynnä hehkuu maa.

Väriloistoa niityt tulvillaan.

Miten apilapelto tuoksuukaan!

Ilma väreilee, ei pilviä näy,

vain lauhkea kesän henkäily käy.

Kuin taikajuomaa hengitys juo.

Koko luonto elää, uhkuu ja luo.

Pääsky riemuitsee, laulu leivon soi.

Ah, kesän vain jumala luoda voi!

Ma leikkiä, juoksennella saan,

jo kitkin lanttu- ja perunamaan.

Viel’ viikko kai heinäntekoon lie.

Halu voittamaton mun metsiin vie.

On salon lumous ihmeellinen.

Vahanherkkä on sielu lapsosen.

Hän huipulla Jylhän haaveilla saa:

kuin kutsuen siintää kaukainen maa.

Oi, sinne kauas jos päästä vois,

siell’ avara, suuri maailma ois!

Tai jos vois kohota korkeuteen

ylös ilmojen, taivasten kirkkauteen!

Kuluu tunnit. Nälkä jo huikaisee.

Äiti isälle poikaa kummastelee:

niin vilkas lapsi, kuka uskois sen,

noin viihtyy yksinään uneksien!

Hädin tuskin kun haukatuksi saan,

on juostava laivalle katsomaan:

Jo huutaa riikkari Ainamon.

Jokin outo viehätys laivassa on.

Ken uimatta rannassa käydä vois?

Seren Ville viskas jo vaatteet pois.

Nyt huuto ja loiske ja molske käy,

ei siinä arkalan poikia näy.

Pois malttais ei veestä tulla, sen ties!

Vaan hauskaa on olla myös kalamies.

Verkko viedään reunaan ruohikon,

niin kalaisen näköinen ilta on.

Mikä rauha! Lempeä illansuu.

Lehmisauhu ilmaan kohouu.

On äiti saunankin lämmittänyt.

Kun Mansikki vain ei viipyisi nyt!

Taa metsikön painuu aurinko.

Kas, kujalla Mansikki saapuu jo.

Kun kalahti kello: piupau, piupau,

heti hereille mirrikin pääsi: nau!

Ma kärpäset lehvällä hoteloin,

niin avuksi äidille olla voin;

on mieleinen homma se kerrassaan:

palkaksi lämmintä maitoa saan.

Jo rainta on täys. Jo maiskuu suu.

Mut mirri jo aivan hermostuu,

se pyörivi jaloissa hängertäin,

ja äiti toruen haastelee näin:

On kaks mulla maitovasikkaa!

Voi, malttakaa! Kukin osansa saa.

Mitä, lisääkö? Jokos ne latkivat sen?

No, saakaa. Vaan enää en anna, en!

Näkyy saunan ovesta isän pää,

hän huutaa: Alappas kipittää!

Me miehet! sanoo ja löylyä lyö;

isän selän pesu mun on mielityö.

Ma tuvalle edeltä juoksen: Hoi,

nyt naiset saunaan mennä voi!

Äiti antaa jo iltakomennon:

Syö, lapseni, puurokin pöydässä on.

Niin päättyy päivä, lähestyy yö,

sydän lapsen raukeasti jo lyö.

Ma vaivun heinien untuvaan.

Pian uinun helmassa unten maan.

Oi, ihana satu lapsuuden!

Vain muistoissa enää saan elää sen.

Nyt aika on taistojen, tuskien.

Ah, kerran olin ma onnellinen.

Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.