Leijonamieli

Leijonamieli. Kirjoittanut Juhani Siljo

Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen:

petoa elätät sä sisälläsi,

kuin leijona juo öin se veres väen

ja raivoss’ ahdistelee sydäntäsi,

kuin leijona se isoo ihmislihaa,

ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.

Niin elos erämaassa parhaintasi

sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle:

yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi

ja aukoo hirmuleuat leveälle;

löis leikkiä se hengill’ ihmisien,

se mässäis parvessa maan tyttärien.

Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta

se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis,

ja ellei veresi jo virtaamasta

ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis.

Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy,

– vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:

Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon

ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun

ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon

– mik’ onkaan enää leijonasi makuun:

se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa,

se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;

se kauan silmiänsä sipristelee

ja katein katsoo kadun joka Moppeen,

ravitun mirrin ääntä tapaelee,

mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen,

se puree kaakun, latkii maitotilkan,

ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.

– Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen,

ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy,

öin pitkin kuoloos saakka isännälleen

sun leijonasi kosken äänin ärjyy.

– Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan

se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.

Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.