Lokki
| Lokki. Kirjoittanut K. A. Järvi |
”Lokki” oli höyryalus, jonka oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa, paitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun sen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin kokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä puuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa. Ei hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä tupruutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran varsa ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut ”Lokki”. Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn kaikkivaltijaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin, omatekemä ”Lokki”, jolle eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen ”Lokki”.
Siellä se ”Lokki” kellui tyynen sisäveden pinnalla, kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä. Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.
Ensin oli ”Lokissa” pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana oli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista. Sen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille, toinen naisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli toiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta hiotusta lasista. ”Lokissa” oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!
Koko pikku kaupunki rakastui ”Lokkiin” ja siitä puhuttiin innostuksella niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta ihailla. Ja ”Lokin” omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt toteentuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät valvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä loistoa.
Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului, päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien piirustustensa mukaan oli hän ”Lokkinsa” rakentanut. Hän oli lähes neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa senverran, että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku häntä puoleksi ivalla nimitti ”pikku Edisoniksi”. Ei hän suinkaan ollut kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset. Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei ollut ollenkaan ryhtiä.
Juhannuksena – omistajansa nimipäivänä – piti ”Lokilla” olla koematka. Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia ”Lokin” vihkijäisiä vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret illalliset tanssin keralla kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa. Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan soittokunnan. Koeretkellä olisi mukana vain septetti, sillä enempää ei laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran koko kädellä, sillä hänen nuoruutensa ihana unelma oli nyt toteentunut ja noita ensimmäisen ”Lokin” naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa Tapio nautti ”Lokistaan” sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi hän muillekin tarjota.
Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltäpuolenpäivän kokoontuivat ”Lokille”, joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat: rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä, tupakkatehtailla Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria naisia koristamaan herrain nutun rintapieluksen ruusulla. Hän oli jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi. Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.
Neiti Löwenstein, parinkymmenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar, jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vastasatanut lumi, jonka silmät olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltelevät kuin musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen, tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkileninkiin ja vaaleaan röijyyn itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan isännän rintaan. Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen ruumiiseensa kaunottaresta hänen kiinnittäessään kukan hänen nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat ”bravo” ja taputtivat käsiään. Musiikki alkoi soittaa, ”Lokki” vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. ”Lokki” loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa unessa. Mikään ”seuran mies” ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain ”hyvänpäivän tuttuja”, joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.
Hetken takaa tuli neiti Löwenstein – sekin hänelle melkein ventovieras, vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava – ja pyysi saada ohjata ”Lokkia”. Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia. Pormestari esitti Tapion, siron ja soman ”Lokin” isännän ja rakentajan maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen ”eläköön” hänen kunniakseen. Yht’aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon kaupungin naisten lahjoittama kolmikulma pitkäkielinen lippu, jossa luettiin ”Lokki”. Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus ”Lokkia” kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.
Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa säässä kulettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, läpi tummien selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta. Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä keulaan ja keulasta perään. Katseltiin tyyten ”Lokkia” ja nekin, jotka sen olivat jo nähneet moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata että ”Lokki” ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat, niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.
Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet kokonaan työntänyt syrjään ”Lokki” ja sen omistaja. Häntä tuskin nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka kepinkantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti ”Lokille”. Ne häntä hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön ihmiskäsi!
Kuka oli Armas Brandt? Runoilija Jumalan armosta. Hän oli kaupungin entisen pormestari vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli hän julaissut runokokoelman, josta oli paljon puhuttu ja tekijästä suuria ennusteltu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan oli hän esiintynyt tunteista kuohuvana romantikkona, laulanut trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta. Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen suuri elämän työ. Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa kainalossaan ja kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat hänen runojaan kuiskaten lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän olisi vain tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet ”Lokkia” ihastellessaan.
Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin. Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta. Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen – arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta – jotta Armas Brandtin, jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat ja joka oli tunnustettu hieno kavaljeeri – sellaisenhan tulikin olla ritarikasvatuksen ihailijan – ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon joukon keskellä. Ja viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa tilaisuudessa sanoi hän juhlan isännälle, jotta sen muutkin kuulivat:
– Mitä aijotte tuolla laivallanne tehdä?
– Aijon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio tyyneesti.
– Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten. Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kuva suupielessä rillejään.
Mutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta laukasi:
– Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.
Armas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan, mutta näki kaikkien kasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydelleen nolatuksi ja oli vaiti.
Läheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä herrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan piiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut oikeaa suomalaisen juhannuksen juhlimista, jos ei siinä olisi ollut mukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli sydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon. Illalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi pois metsän, liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin väärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.
Kun oli aikansa elämöity lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan päästyä antavat tarkastaja-insinöörit ”Lokista” kiittävän arvostelun ja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.
Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.
Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa toiselle, että siellä ”parkissa” Tapion patruuna vietti ”Lokkinsa” juhlaa.
Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla, aristokraatisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyävien kokkotulien, komeiden illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin vanhat herrat. Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä tappiotaan ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut. Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimmäiseen kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan pois tieltään. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.
Tupakkatehtailija Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.
Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin kuitenkin pyysi hän saada ilmaista vähäisen salaisuuden ”veljelle” ja vei hänet kanssaan puiston muutamalle syrjäiselle penkille.
– Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja, joita minulla ei niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö sen tekee.
Löwenstein sytytti ensimmäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen, räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota. Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille. Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa ja puikahti Tapion kanssa käyttäen tilaisuutta hyväkseen pois. Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapion kahden kesken.
Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui sellainen outo puutumus, Adan kanssa rakettien yhtenään ilmaan hulmutessa poispäin ravintolasta. He menivät kohti muutamaa kokkotulta ja istahtivat sen varjostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.
Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmänräpäyksessä mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän tullessaan kioskiin oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin vuorenluolan peikkoa, joka metsänimpiä luokseen houkuttelee. Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti ”Lokin”, jota koko kaupunki ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön isäntä... Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulossa häilyi vielä taivaan ja maan välillä ja ”Lokki” tarjosi paljon enemmän hauskuutta kuin Brandtin runokokoelma.
Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä maailman riemun kokonaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä. Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan suuteli Tapiota poskelle, tunsi hän vasten huuliaan kovan luun. Mutta nyt olisi ”Lokki” hänen ja hän voisi sillä tästä puoleen panna toimeen tämänpäivänkaltaisia retkiä milloin vain haluaisi. Ja hän pitäisikin noita järviparaadeja tiheään – – –
Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten kavaljeerien silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja kaikkien katseet naulaantuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.
Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa pidoista aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiiruhti pelloltaan aamuruualle. Heidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.
– Näitkö sinä, ritari laulaja, että meidän ajallamme kositaankin höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.
– Trubaduureille näyttävät meidän neitosemme pitkää nenää, säesti toinen.
Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.
Lähde: Laulujuhla-albumi. 1900. Toimittanut Kaunokirjailijaliitto. Helsingin laulujuhlaan kesäkuun 18–20 p. 1900. Helsinki.