Maa, jonka minulle annoit

Maa, jonka minulle annoit. Kirjoittanut Heikki Välisalmi

Metsämies

seisoi korkealla-vaaralla

aamun kuulaudessa

kypsyyttään huokaavan

luonnon keskellä.

Hän oli esi-isämme,

korpien kävijä,

metsän valtias,

Tapion vasalli,

Ahdin aarreaittojen

haltija ja vartija.

Hänen jousensa kaatoi

Tapion karjaa,

hänen peitsensä painui

surmana kontion rintaan,

ja atraimen terä

vaanien iski

vesien viljaa

tervatuohuksen alta.

Korkealta vaaralta,

kuulakan taivaan

sinikupoolin alta

esivanhempamme,

riistalta palaava,

katseli ylitse

kypsyyttä uhoavien

laaksojen ja lehtojen.

– Tämä on se maa,

jonka minulle annoit,

riistasta rikas,

voimilta verevä,

heräävä, kasvava,

kukoistava ja kuoleva,

mutta vain jälleen

alkaaksensa saman

syntymisen ja kasvun

riemullisen kauden.

– Sinä olet maa,

joka jalkaini alta

kuin kutsuen haastat:

Katso minua, käännä minua,

tee kuokka ja aura,

revi rintani auki,

muhenna turpeeni,

se ei minuun koske,

vaan hellittää

utarieni odottavan pakotuksen.

Anna minulle siemen,

ja minä kätken sen kohtuuni,

synnytän ja kehitän

sinulle oraan,

korren ja kultaisen tähkän.

Minä olen äiti,

äideistä hellin,

hoivaavin, alttein,

min silmä ei koskaan

unehen sorru,

min rinta ei kuivu

ja kohtu ei marroksi tule,

jos mua vaalit

ja lempeä näytät

ja siittyvän siemenen annat.

Minähän ruokin

sinulle riistan

ja puun, jonka hakkaat

huoneesi hirreksi.

Miksi en ruokkisi

itseäs myöskin

ja sukuas

polvesta polveen.

Korkealla vaaralla,

kypsyyden keskellä

esi-isämme meidän,

metsien kulkija,

hartaana vannoi:

– Kuulen sun kutsusi,

äitien äiti,

siemenen haen,

teen kuokan ja auran.

Kuulen sun kutsusi,

huudan sen julki

toisille vaaroille,

joille on ihminen

tupia tehnyt,

huudan ja käsken:

Tulkaa, ah, tulkaa!

Meillä on kaikilla

yhteinen äiti!

Hänen on oikeus

vaatia meiltä

rakkautta lapsen,

sopua veljein

aikojen halki,

polvesta polveen!

Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.