Maailman murjoma: III luku
| II luku | III luku Maailman murjoma Kirjoittanut Juhani Aho |
IV luku |
On sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa. Kaikkien muiden kirkossa ollessa on hän taaskin päässyt lähtemään isännän puheilta kenenkään huomaamatta. Säästörahoillaan on hän isännältä ostanut nimikkoruunansa, ja he ovat sopineet suullisesti siitä, että Junnu, jos haluaa mökkiläiseksi asettua, saa viljellä maata kymmenen vuotta arennitta, kunhan maksaa halmeviljelyksestä osaelot. Sen lisäksi on isäntä pannut sen ehdon, että jos Junnu mitenkuten tulisi lähtemään maailmalle, rakennukset jäisivät talon hyväksi.
Vai hän lähtisi maailmalle, kun oli kerran maailmasta päässyt! myhähtelee hän taluttaessaan hevostaan marhaminnasta – selkään hän ei henno nousta – ja painuessaan sen kanssa yhä syvemmälle korven sisään. Onpa hän ollut houkko, kun ei jo aikoja sitten ole tätä tuumaansa toteuttanut! Mutta mistäs hän olisi voinut aavistaa, että on kuitenkin yksi ihminen tässä maailmassa, joka ei häntä syrji ja vainoa! Ja kymmeneksi vuodeksi ilman arentia, ilman mitään voitonpyyntiä ja ahneutta? Kyllä hän sen miehen vielä palkitsee kymmenkertaisesti, vie vapaaehtoisena verona kaiken, mikä jää yli omista tarpeista. Ja kaikkea tätä hyvyyttä ajatellessa sulaa hänen mielensä niin, että leukaa vetää vääräksi ja täytyy karistaa kyynel silmästä.
Hän pujottelee kulkiessaan kaitaisia, sekavia karjanuria, jotka pilkkomattomina kiertelevät soiden rantoja ja metsän rinteitä ja joita eivät muut ihmiset näytä koskaan kulkeneen. Hän nousee korkean vaaran selälle, josta ei näy muuta kuin rikkomatonta, kellastuvaa syksymetsää ja metsäin välissä nukkuvia soita. Muu maailma missä lieneekään tuolla kaukana noiden mäkien takana, josta ei kuulu hiiskahdusta eikä nouse savuakaan merkiksi ihmisasunnoista. Hyvin, hyvin kaukana jossain kuuluu vain metsäkoira haukahtelevan ja joku laukaus silloin tällöin paukahtavan. Vaan ne kai kulkevat omia teitään, ne eivät tule häntä häiritsemään.
Varovaisuuden vuoksi pistää hän kuitenkin sammal tukon ruunansa kelloon taas liikkeelle lähtiessään.
Eikä hän saa oikeata rauhaa mieleensä vielä kotiin tultuaankaan.
Viikkokausia vaivaa häntä epämääräinen pelko, että »maailma» ehkä löytää hänen piilopaikkansa, että »ilkiöt» hakevat hänet käsiinsä ja tulevat suurella joukolla häntä tänne kiusaamaan. Ehkä panee Tahvo toimeen uhkauksensa ja manuuttaa hänet murhan yrityksestä?
Ja koko syksyn se aatos häntä kiusaa. Hänen asumuksensa on laaksossa lammen rannalla kahden korkean mäen välissä. Sillä sijalla, mihin hän on mökkinsä paikan katsonut, on jo ennestään vanha, puoleksi maan sisään vaipunut metsäsauna, tehty siihen entisaikain kaskenpolttajain asuttavaksi. Hän korjaa sen kattoa ja asuu siinä, niin kauan kuin rakentaa pirttiään. Sen valmiiksi saatuaan aikoo hän ruveta tallin tekoon.
Uuden tuvan salvoksella veistellessään hän välistä on melkein varmasti kuulevinaan askelia metsäpolulta, näkevinään jonkun puitten välissä liikahtelevan. Hän lakkaa hakkaamasta, kuuntelee kuin vanki vainoojiaan, jäsentä liikauttamatta, henkeä vetämättä. Sunnuntaisin hän heitä varsinkin odottaa ja poistuu varmuuden vuoksi jo aamusta varhain metsään pyydyksilleen. Ja majaansa lähetessään illan hämärissä hän taas hiipii kuin varas omaan pihaansa, väijyy ja kuulostelee metsän sisästä, ennenkuin uskaltaa astua esiin.
Mutta ei sieltä koskaan ketään ilmaannu. Ja lumiin mennessä on Junnu saanut pirttinsä kattopäälle.
Keyri-iltana hän panee uuden uuninsa ensi kerran lämmitä. Takka hulmuaa, palavat puut räiskähtelevät iloaan pitäen, ja savu vaeltelee katossa seinästä toiseen. Junnu lepäilee penkillä pitkällään, piippuaan poltellen ja tuleen tuijottaen.
Onko hänellä nyt siis vihdoinkin oma katto päänsä päällä ja omat seinät suojanaan? Onko hänellä sija, josta hänellä on oikeus osoittaa ulos jokainen, joka tunkee sinne häntä häiritsemään? Eikö enää tarvitse ketään kumarrella eikä olla kenellekään mieliksi?
... Olla se äiti vanha vielä elossa, niin toisi sen tänne toverikseen, – johtuu hänelle yht’äkkiä mieleen. Ei ole hän vuosikausiin häntä muistellut eikä tahtonutkaan muistella. Mutta olihan se sekin ollut samalla lailla maailman murjottavana kuin hänkin eikä saanut koskaan omaa kattoa päänsä päälle. Oli kuollut huutolaisena ja ihmisten pilkkaamana ja potkimana ja haudattu sinä suurena nälkävuonna höyläämättömässä kirstussa yhteiseen hautaan, ja lieneekö joudettu kellojakaan soittamaan...
Oli tullut olluksi sille niin tyly sen elinaikana, – mutta kun ne veivät sen vankeuteen ja tekivät eron heidän välillään. Ja kun ne sen sieltä päästyä häpäisivät ja haukkuivat heitä molempia: – »Tuolla tulee portto poikineen! – Jaanan Junnu! porton poika! – Jaanan Junnu! porton poika!» – Siitä pitäen hän alkoi hävetä äitiään ja äiti häntä, ja he tekivät molemmat pitkiä mutkia toinen toistaan kiertääkseen. Mutta kuolintaudissaan se laittoi sanan ja käski käymään puheillaan. Junnu oli silloin jo tukkitöissä eikä iljennyt lähteä, kun sana kerrottiin kaikkien kuullen. Kohta tuotiin toinenkin sana, että tulla toimittamaan hänet edes kunnialliseen hautaan. Haudatkoot haudattavansa! vastasi hän eikä mennyt...
Olisi kuitenkin saanut käydä toisin se asia, – ja vaikka olisi äitikin saanut olla ja elää toisella tavoin, niin se kalvaa häntä nyt yhtäkaikki. Ja haihduttaakseen näitä mietteitään hän ryhtyy panemaan pajuja rekeensä lähteäkseen heti kelin tultua rahdinvetoon ja lehmärahoja ansaitsemaan.
Olisihan ollut tukin-ajoakin toisella kulmalla omaa pitäjätä. Mutta siellä täytyisi taas tulla yhteen ihmisten kanssa, joista parahiksi oli päässyt.
Toisen läänin kaupunkiin hän ajaa ja kiertää sinne mennessään kirkonkylän ja muut tutut seudut.
Puolen talvea jyryää Junnu sillä retkellään vedätellen merenrannasta sisämaahan kauppamiesten tavaroita kahden kaupungin välillä.
Ei kukaan tunne häntä siellä, eikä kukaan kysy, mikä hän on miehiään. Mutta kuitenkin karttaa hän taloja kuin omassa puolessaan, sivuuttaa kaikki suuremmat kylät ja jättäytyy aina jälelle muista rahtimiehistä. Ellei ole aivan pyry eikä pakkanen, syöttää hän tiepuolessa ja hakee yösijaa katon alla ainoastaan hevosensa vuoksi. Ikkunoista, pihoilta ja tiepuolesta katselevat silmät häntä vaivaavat ja kiusaavat, ja helpotuksesta huoaten lähtee hän aina pitkille, talottomille taipalille. Sillä silloin hän on kokonaan kahden kesken hevosensa kanssa, jolle haastelee pitkät hetket sen vierellä tallustellessaan ja jota auttaa mäkipaikoissa sepiin kiinnittämästään nuorasta.
Mutta joululta alkavat tiet täyttyä ja markkinamiehiä ajella kahakäteen kaupungista toiseen.
Ja kerran, kun hän sillä tavoin kuormineen ponnisteleikse jyrkkää ylämäkeä, ajaa reellinen suuriturkkisia ja punavöisiä herroja häntä vastaan. Kohdalle tultuaan huutavat he häntä väistymään. Mutta ennenkuin raskas reki kerkiää kääntyä, sivaltaa muuan reen perästä pitkällä ruoskalla ruunaa selkään. Junnu vimmastuu, unohtaa hevosensa, joka pelästyksissään puhaltaa täyteen laukkaan, ja siepaten aidaksen tiepuolesta hyökkää hän herrojen jälkeen. Ne pakenevat, minkä kerkiävät, mutta seuraavan mäen päälle päästessään hän saavuttaa heidät ja vihansa viimeisellä vimmalla pudottaa hän seipään reen perään. Reessäolijat ennättävät väistyä, seiväs katkeaa kahdeksi perälautaan, ja Junnu jää läähättäen kaplaiden sijalle seisomaan. Takaisin palattuaan tapaa hän kuormansa tiepuolesta toisen mäen alta ja hevosensa vaahtoisena vavahtelemasta aisa selän päällä. Nyrkkiään puiden ja kiukusta itkien huutaa hän hiljaisen maantien yli kostoa ja kadotusta jälelleen, eikä sula hänen vihansa ennenkuin hän taas tulee tuntoihinsa siitä, että oli toki onni, ettei tullut miesmurhaa tehdyksi. Seuraavassa syöttöpaikassa, johon hän poikkeaa uupunutta hevostaan vaalimaan, hän saa kuulla, että herrat olivat käyneet talossa ja mitä lienevät olleet rautatieinsinöörejä. Katsokoot, katalat, etteivät toista kertaa hänen tielleen tule!
Mutta pois alkaa tehdä mieli maantierosvojen ja markkinamiesten jaloista, ja säälittää kiusata hevostakin. Ja kun ansio on ollut hyvää eikä tee enempääkään mieli, palaa hän pian – yhä kirkonkylää ja asutuita paikkoja kiertäen – kotiinsa, suuren reslan pohjalla nuori hieho, jonka hän on saamillaan säästövaroilla ostanut.
Hän on peittänyt sen huolellisesti nahkasiin ja mattoihin ja istuu itse sevillä. Se on kuin ihmisolento tuo, joka suurilla ruskeilla silmillään häntä katselee, kun hän tuon tuostakin käännäikse sitä taputtelemaan. Hän on hyvällä tuulella, myhäilee ja naurahtelee itsekseen tätä joukkoaan ja tuumailee kotikorpea lähestyessään onnellisessa mielessään: »Eihän tässä ole hätää mitään, hevonen ja lehmä ja oma mökki, ei toki ole hätää mitään ... ei hätää mitään.»
Kun hän saapuu mökilleen, on se melkein kokonaan nietoksien sisään hautautunut. Sinne ei tuo tietä mistään, siellä ei ole käynyt ainoatakaan ihmistä, ja jänikset ja metsäkanat ovat vain tepastelleet pihamaalla ja polkeneet hänen pirttinsä ympäryksen kovaksi kentäksi.