Maailman murjoma: I luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maailman murjoma I luku
Maailman murjoma
Kirjoittanut Juhani Aho
II luku


– Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isäntä, toiselta puolen halmeen, leikkaamattoman rukiin yli.

– Saapihan meiltä olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan.

Mutta vähän päästä on kiusanteko taas täydessä käynnissään.

Koko talkooväki on liittoutunut yhtä ainoata vastaan. Hän on iso, roteva, mustaverinen mies, joka selkäänsä oikaisematta leikkaa kuin uhalla, muista vähän loitompana, koettaen olla heidän pistopuheitaan kuulematta. Mutta häntä tahdotaan saada suuttumaan. Häntä koetetaan saada siihen, mihin hänet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan johonkin itsensäkokoiseen esineeseen ja nakkaamaan se menemään luontonsa lauhduttamiseksi. Usein on hänet tällä tavalla saatu sinkoamaan tupakkihakkuri tuvan nurkkaan, vyöräyttämään suuria kiviä sijoiltaan tai karjaisten hypähtämään seisoalleen – minkä jälkeen hän poistuu eikä takaisin tultuaan puhu päiväkausiin sanaakaan. Ja kun hän ei koskaan käy käsiksi eikä osaa muutenkaan puolustautua, pidetään häntä vähän kuin hölmönä ja usutetaan pikkupojatkin häntä härnäämään. Isäntä on hänen ainoa puolustajansa, sillä hän on vankka työmies, tarkka kaikissa toimissaan, hoitaa hyvästi hevosia ja ruokkii välistä lehmiäkin vaimo väen mieliksi.

Nyt on ilveily taas alkanut päivällistä syödessä ahon reunassa. Ruualle ruvetessaan on Junnu pannut hattunsa ja tupakkakojeensa, joista hän ei luovu muulloin kuin ateriain aikana, viereensä mättäälle. Kun hän syötyään alkaa haparoida tavaroitaan, löytää hän hatun takaansa pökkelön päästä ja piippunsa samasta paikasta, johon se on pistetty rakoon kannon tupakoitavaksi.

Se herättää yleistä ilakkata, eikä isäntäkään voi olla muiden mukana naurahtamatta.

Sanaakaan sanomatta ottaa Junnu hattunsa ja piippunsa ja kysyy kukkaroaan, joka on sekin kadoksissa.

– Mitä sinä meiltä kysyt, kysy pökkelöltä! vastataan hänelle ja nauretaan yhä hurjemmin.

Junnulle selviää iva vasta silloin, kun renki Tahvo nyhtäisee kukkaroa, joka neulastaan on pantu riippumaan Junnun omaan vyöhön hänen selkänsä taa. Hän ei voi enää pidättäytyä, hujahduttaa Tahvoa takakäteen nyrkillään, mutta kun Tahvo väistää, iskee Junnu rystynsä verisiksi petäjän kylkeen.

Kerran, kaksi kohoaa miehen rinta, ja sieraimet levähtävät. Mutta sitten hän ottaa sirppinsä ja menee yksin leikkaamaan.

– Syöpi niin ahnaasti, että saisi tukan päästä kolita eikä tietäisi! huudetaan hänen jälkeensä.

– On se kerran kuulema ollutkin kolittuna, säestää Tahvo.

– Milloinka? kysyy joku.

– Silloin kun istui ruunun ruokapöydässä Kuopion linnassa.

– Suunne kiinni! komentaa isäntä, ja käskee väkensä työhön.

Mutta siellä jatketaan samaa puhetta.

– Mistä hyvästä sille ruunun ruoka annettiin?

– Viilipytyn varkaudesta ... oli vienyt sen sydänmaan mökistä toisten rosvojen syötäväksi.

– Kuka sen on sanonut?

– Itse kertoi.

– Suus kiinni, kenkkajalka! huutaa Junnu yhtäkkiä kaikkien kummaksi.

– Suus kiinni, suden selkä!

Junnulla on selkä pitkä ja jalat lyhyet, ja aina on häntä siitä ivattu.

– Siihen selkään kun oli vitsoja mahtunut niin, ettei piiskuri luullut täyttä tulevankaan. »Aletaanko uudelleen?» oli kysynyt vallesmannilta, ja Junnulle oli lyöty toiset parit lisää vankihuoneen petäjässä ... muttei ollut sittenkään ääntä päästänyt.

– Olisikohan kantsukkatakaan älähtänyt?

– Mitenhän olisi, jos olisi ollut oma isänsä omasta kädestään antamassa...

Junnu oli äpäräpoika, ja se oli ilkeä viittaus siihen huhuun, jonka joku oli keksinyt, että Junnun isä oli Venäjän kasakka, joita entisinä aikoina majaili kirkonkylässä.

– Oletteko vaiti! huutaa isäntä ankarasti.

– Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet päästävät kirouksen kuin yhdestä suusta...

Sillä Junnu on temmannut sylensä täyteisen kiven maasta, nostanut sen ilmaan kuin tuohikäärön ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot julmasti väännyksissä, leikkuuväen keskeen.

Muut ennättävät väistää, mutta Tahvo lyykähtää kiven viereen jalkaan satutettuna.

– Tappaa, tappaa! huutaa hän.

– Eikä tapa ... oletko vaiti siinä ... ei hän ole luutakaan vikuuttanut, vakuuttaa isäntä juostuaan muiden mukana tarkastamaan Tahvon jalkaa.

– Nuoriin se mies! Käykää kiinni, ennenkuin pääsee karkaamaan!

Miehet hyökkäävät rukiin läpi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni, mutta kertapyöräyksellä karistaa hän heidät luotaan.

– Antakaa te Junnun olla aloillaan elkääkä sotkeko ruista! Pois sieltä ja työhön joka mies!

– Vieläkö isäntäkin puolustaa semmoista petoa, joka ei katso, mitä heittää? Kenenkä syy, jos olisi päähän sattunut!

– Oma syysi!... Ja enkö minä ole sinua varoittanut?

– Mutta kipurahani minä riitelen, mutisee Tahvo nilkuttaen sirppinsä luo.

– Riitele mitä riitelet, mutta raja pitää olla leikilläkin, toraa isäntä ohikulkiessaan.

Mutta hirvittää häntä sentään itseäänkin, kun hän oikein katselee tuota kiveä, joka pudotessaan on uponnut puoleksi maan sisään ja jota hän itse tuskin olisi jaksanut liikauttaakaan. Oli toki ikuinen onni, ettei se sen pahemmin sattunut.

Junnun silmissä on maailma ollut punaisena ja keltaisena, maa kuin lainehtinut ja metsän ranta huojahdellut. Mutta voimainponnistus häntä itseäänkin kauhistuttaa ja hän herpoontuu siitä niin, ettei tahdo pysyä pystyssä. Ja vähän aikaa siinä älytönnä seisottuaan lähtee hän kulkemaan suoraan synkimpään korpeen tietämättä, minne menee, ja muistamatta, minkä tähden menee. Vasta kun hän on jonkun matkaa kulkenut, tullut aidan kohdalle ja nousee sen yli, selviää hänelle, että hän on ollut miehen tappamaisillaan ja että hänellä kiveen ryhtyessään, joka oli sattunut hänen tielleen, todellakin oli ollut se aikomus.