Maailman rauhasta
| Helmikuu on taasen tullut | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Maailman rauhasta Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Outoja ilmiöitä |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 25.2.1932, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3185005?page=4 / Viitattu 11.2.2026 |
on pitkän aikaa — ja erikoisemmin vielä maailmansodan jälkeen — uneksittu kauniita unia, pidetty koreita puheita ja kirjoitettu palstamääriä kyyneliin asti liikuttavia kertotelmia ja kuvauksia, jotka kaikki liikkuvat, kuten luonnollista onkin utopian alalla. Tämän kauniin ja sinänsä mitä hyväksyttävimmän aatesuunnan takana ja sen pönkittäjinä on joukko silmäätekeviä miehiä, m.m. saksalainen Einstein, suhteellisuusteorian luoja ja isä, puhumattakaan muista vähäpätöisemmistä henkilöistä. — Kaikki nämä rauhanasian ajajat haaveilevat ikuisesta rauhasta ja koettavat kaikin tavoin tehdä muillekin uskottavaksi, että sodat todella voidaan heti ehkäistä. Tämä ajatus onkin sinänsä miltei poikkeuksetta jokaista miellyttänyt, kuten uneksijaa suloinen uni, mutta harvat ovat sentään asiasta tehneet itselleen uskonkappaletta. Aatteen jalous kyllä myönnetään, mutta sen toteutumista ei monikaan ymmärrä, tuskinpa sillä on niinkään paljon ymmärtäjiä kuin Einsteinin suhteellisuusteorialla, jota tuskin itse keksijäkään täydellisesti jaksaa käsittää.
Missä määrin kansat toteuttavat rauhanaatetta käytännössä, siitä saa havainnollisen esimerkin. kun lukee aviisista Kiinan tapahtumia. Siellä Kiinassa sovellutetaan Kelloggin sopimusta ja Kansainliiton rauhanpykäliä käytännössä tykeillä ja konekivääreillä. Sillä välin kun välittäjät riitelevät sovintoehdotuksista, päihittää Japani kansainliittokaveriansa hyvin »epärauhallisella» tavalla, ja monet muutkin valtakunnat hiovat kynsiään ryhtyäkseen samaan leikkiin, josta rauhanaate on kauempana kuin etelänapa pohjoisnavasta.
Mistä sitten johtuu, että kansat edelleenkin sotivat, vaikka jokseenkin kaikki yksilöt tuomitsevat sodan ja ovat periaatteessa ikuisen rauhan kannalla? — Siitä, että ihmiset eivät vielä ole lähestulkoonkaan enkeleitä, eivät ainakaan valkeuden enkeleitä. — Meillä Suomessa esim. tapellaan harva se päivä ja riidellään vielä useammin. Se, ettei murhatilastomme vielä ylitä Meksikon saavutuksia, ei suinkaan johdu rauhanhalusta, vaan poliisin ja vankilan pelosta. Ellei tätä pelkoa ihmisillä olisi, muuttuisi moni äkäinen sanasota ilmitappeluksi. Kansa kyllä teoriassa harrastaa rauhaa, mutta käytännössä on asia toisin. Ja jos kerran yksilöt riitelevät, niin samoin tekevät myös kansat, sillä yksilöistähän kansa on koottu.
Jaa, ettäkö kansainvälinen tuomioistuin voisi ratkaista valtakuntien väliset riidat? Kyllä vaan, jos sillä olisi tarvittava poliisivoima ja sellainen vankila, johon tarpeentullen voisi sijoittaa kokonaisen kansan tai parikin. Mutta sellaista mahtia ei Kansainliitolla ole, ja siksi sen määräyksille annetaankin palttua, kuten tuoreet kokemukset osoittavat. Tämän ymmärtää kyllä, sillä kuinkahan moni rikollinenkaan menisi oikeuden tuomion velvoittamana vankilaan, ellei siihen olisi pakko. Kyllä varmaan ilman poliisivoimaa menisi kaikki »piirileikiksi», niinkuin näyttävät menevän kansojenväliset juhlalliset sopimuksetkin.
Olen joskus vihreässä nuoruudessani uskonut mahdottomankin mahdolliseksi ja tuossa optimismissani uneksinut ruusunhohteisia unia ikuisesta rauhasta. Mutta nyt, kun saa lukea joka päivä ulkomaitten varusteluista ja sotatapahtumista, ja kun kotimaassa tapahtuu tuhka tiheään jos jonkinlaisia raakalaistekoja — murhia ja järjettömiä tuhopolttoja — on uskoni ikuiseen rauhaan kadonnut. — Vandalismin ja vihan intohimojen aikakautena on turha haaveilla siitä ajasta, jolloin miekat taotaan sirpeiksi ja sotakoneet auroiksi.
Sivukulman Santeri