Maamiehenä kaupungissa

Kaiken kansan korttipeli

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Maamiehenä kaupungissa[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Toinen toistamme tukien

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 27.3.1941, s. 3.

Tervepä, terve taas pitkästä aikaa! Eipä ole tavattukaan moniin Herran viikkoihin. Vaikka mitenkäs sitä voisikaan tavata, kun lunta on niin tuhottomasti, ettei tahdo pöksästään ulos päästä edes tarpeellisille asioilleen. Hädin tuskin saa Pitkäjärvi Paikallissanomat pitäjään tuoduksi, ja taitaapa olla Nurmen Oskarillakin aika urakka postireppua Sävin puoleen kanniskellessaan — niin ylkämies kuin hän onkin. Oikein »kultasulhanen», josta lämpimät onnitteluni vielä näin »häiden» jälkeen.

— — —

Jaa, terveisiä ensinnäkin pääkaupungista, missä allepainettu äsken liikuskeli Gustafssonin firman asioilla. Hyvin siellä Helsingissä jaksetaan, oikein hyvin. Vaikka hätäkös on jaksaessa kun on käden ulottuvilla kaikki mukavuudet, on kulttuurin pesäpaikat ja muut sellaiset, joista meillä maalaisilla ei ole niin minkäänlaista osaa eikä arpaa, joskus pieni haisu vain. Paitsi tietenkin veronkoonnin aikoina, mutta se nyt on asia erikseen. — Mutta jotakin rutinaa vaan pitää olla metropoliin asujamillakin. Eivät kaikki lähestulkoonkaan rutisseet — mitenkäs sitä niin suurta sakkia kerkiää kuukaudessa puhutella — mutta moni tuttu naisihminen, jolle on siunattu perhe ja kaikki, tuntui kovasti halveeraavan silakoita. Sinne Helsinkiin kun nykyisin tarjotaan silakkaa lihan asemasta, minkä seikan hyvin ymmärtää, kun muistelee takavuosien laihdutus- ja linjojenhoitomaniaa, jotka jalot taiteet puhkesivat kukkaansa juuri Helsingissä. Silloin — nimittäin takavuosina — eivät maalaisten parhaatkaan tavarat tahtoneet kelvata, mutta nyt tuntui siltä kuin voi, kiljunpinta ja maito olisivat siellä herkkujen herkkua. Huomasin vielä, että siellä kerrassaan kadehtivat meitä maalaisia. Niinpä allepainettukin, jonka jo hollin päähän tuntee maalaiseksi pelkästään naamataulunkin perusteella, jotkut katselivat eräänlaisella hunöörillä ja kunnioituksella. Sen olisin kernaasti sallinutkin, mutta tuollaista katsetta aina seurasi kysymys: »Olisiko isännällä myydä läskiä, voita tai munia…?»

Arvaattehan sen, miten tuollainen sapetti! Ensinnäkin kismittää se kaupunkilaisten yleinen luulo, että maalla sitä rieska ja hunaja vuotaa. Niinpä koetinkin torjua vointini ja leukojeni mukaan tuollaisia harhakäsityksiä. Paasasin rehuselluloosasta, rasvaprosenteista ja viime kesän kuivuudesta. Yritin vielä selittää, että maalaisten mullikat kasvavat yksinomaan kaupunkilaisten iloksi ja että maalaiset peräti mielellään myyvät kaiken, mikä suinkin myytäväksi liikenee. Jos nyt jokin pieni nokare jää maalaisenkin suuhun, niin sitä ei pidä kadehtia niiltä, joiden täytyy kahlata napaa myöden lumessa päästäkseen lypsämään selluloosalla ruokittuja lehmiään perätuikun valossa. — Kaupungissa sen sijaan — niin koetin tolkuttaa — on kaikki mukavuudet käden ulottuvilla, jotenka ei niin paljon rasvaa kulukaan. On vesijohto ja sähkövalo, hissit ja kylpyhuoneet. Tähän lisäsi vielä keskustelua syrjästä seurannut savolainen kaverini: »— — — niin ja asioillannekin työ käytte konttuurissa ja veätte sieltä köyvellä katolle…»

— — —

No niin, sovintoonhan jutuissa aina päästiin, sillä helsinkiläiset ovat yleensä fiksua väkeä. Silakastakin he osaavat laittaa jos jonkinsorttista, maukasta ruokaa. Ja se se vasta metkaa on, miten hienoja nimiä he ovat silakkaruuille osanneet keksiä.

— — —

Pääsiäinenkin on jo lähellä. Olette kai kuulleet, että pääsiäiseksi on luvattu ylimääräinen muna-annos. Kyllä sitä nyt kelpaa pääsiäispyhiä odotella, kun herkutkin on jo tiedossa. — Kun eivät nyt vaan munimiskoneet kaikessa kanamaisuudessaan tekisi munimislakkoa.

Sivukulman Santeri

1. Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.