Maamme (1857)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maamme

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Soi kallis maamme, Suomenmaa!
Soi kauvas kuulumaan!
Ei päivän kulta kukkulaa,
Valaise vettä, laksoa
Rakasta niinkuin Pohjolan
Suloisen Suomenmaan.
On maamme köyhä kullaton,
Kun kultaa kaivetaan.
On vieras meistä huoleton;
Mut maamme meille kallis on.
Se soista, maista, saaristaan
Suo kulta antiaan.
Ovatpa kosken kuohunnot,
Ojamme aaltosat,
Ja laulut, metsän huokunnot,
Kesän ja talven yövalot
Sydäntä niin sulattavat
Ja meille rakkahat.
Soti sukumme kyntäen,
Nerolla, miekalla
Hyväin pahainki päivien
Menojen maassa muuttuen;
Se kantoi kaikki tunnolla
Ja kärsi kunnolla.
Kuka sodat sen kertosi
Ja vaivat varsinkin;
Sota yleensä pauhasi,
Ja halla pellot poltteli:
Kuka mitteleis’ sen vertakin
Ja kärsimystäkin?
Veri sen kansan vuotanut
On täällä eestämme,
Se tääll’ iloss’ on riemunnut
Ja haikiasti huokaillut;
Se kantoi ennen kuormaamme,
Kuin tääll’ olimma me.
On täällä meille kaikille
Suloa suotuna;
Jos onnemmekin vaihdelle,
On syntymää, sen saimma me,
Se kallihimpi kaikkia,
Parempi kultia.
Ja täällä, tääll’ on Suomemme,
Näemme täällä sen.
Iloisna nyt kädellämme
Vedet ja maat me näytämme,
Sanoin: näettehän nyt sen
Tuon maamme herttasen!
Ja jos me vielä vietäisiin,
Jos kullan kunniaan,
Asumihin iloisihin
Ja kaikkein kyynelettömiin,
Ois’ Suomehemme surkiaan
Halumme kulkemaan.
Elomme aaltoin ranta oot,
Tuhat-vesinen maa!
Sinuss’ elää totuus, runot,
Sä muistot, toivot meille suot;
Oo köyhänäkin rohkia,
Vapaa, vakainen maa!
Mut kuorestansa kypsyvä
On kerran kukkasi;
On lemmestämme lähtevä
Valosi toivo nähtävä,
Ja Suomen laulu sointuva
On e’emmä kaikkuva.


Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia 7.2.1857.