Maamme kirja: 95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
94. Muista, jotka ovat muuttaneet Suomeen 95. Pakanallisten Suomalaisten Jumaloista.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius
96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista


Jo kauan ennen kuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen oppinsa ihmisille, oli hän itse painanut pimeän aavistuksen heidän omiintuntoihinsa. He näkivät ylhäällä taivaan ukkoisen tulen ja jyrinän kanssa, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään päivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman, alinomaisen vaihettelemisen. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi, heidän elämänsä lakastui kuin kukkainen kedolla, ja he etsivät Jumalata turvaksensa johonkuhun ijankaikkiseen, joka ei ollut maallisten muutosten alainen.

Mutta he etsivät Jumalata näkyväisessä mailmassa, eivätkä tietäneet, tietämättömyydessään, Jumalan olevan näkymättömän hengen, joka kaikkialla läsnä olevana ilmoittaa voimansa luonnossa. Siitä hairahtivat heidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. He uskoivat hänen olevan näkyväisessä taivaassa ja kutsuivat hänen Jum eli Jumala (Jumalan asunto). Kun vanhuus pidettiin suuressa kunniassa, kutsuttiin taivaan Jumalata myös Ukoksi. Hänen luultiin johdattavan pilvien juoksua, ukkoista, lunta, raesadetta ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan vastustaa: pilvet olivat hänen paitansa, ukkosenleimaus hänen nuolensa, ja hän nähtiin välistä taivaan ranteella sinisessä sukissa ja kirjavissa kengissä.

Ukolla oli – niin uskoivat pakanat – vaimo Akka, jonka vakasta mehiläinen toi mettä. Aurinko, kuu ja tähdet olivat erityisiä jumalanvoimia, joilla oli kauniita poikia ja tyttäriä: Päivätär, auringon tytär, Kuutar, kuun tytär, Tähetär, tähden tytär. Yksi auringon pojista oli Panu, tulenhenki. Luonnottaret olivat luonnon kolme tytärtä, jotka synnyttivät raudan. Ilman tytär Ilmatar auttoi mailman luomista, mutta Tuulen tytär oli huonosti kasvatettu neito, joka kutoi huonoja paitoja. Eteläisen tuulentytär, Etelätär, antoi sadetta kuivuudessa, ja kesän tytär, Suvetar, hoiti karjaa metsässä.

Veden jumalan nimi oli Ahti, ja oli arvoisa ukko pitkän merenruohoisen parran kanssa. Hän asui kallion luolassa, Ahtolassa, ja hänellä oli määrättömän paljo tavaroita, jotka hän oli ryöstänyt merellä kulkijoilta ja harvoin antoi niitä takaisin. Hänen vaimonsa oli antelias Vellamo sinisessä lakissa, kahilapaidassa ja vaahtoisessa vaipassa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevata lasta, ja aallon tytär Aallotar harjaili välistä päätänsä hopeaisella harjalla.

Maan valtava äiti oli Maanemo ja häneltä rukoiltiin viljavuosia. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainen Tapio, jolla oli korkea havuinen hattu ja kuusennaavoista turkki. Hänen asuntonsa oli kaunis Metsola, jossa Tapiolla oli kolme kuninkaanlinnaa ja rahastohuone, jonka kutaista avainta kantoi hänen vaimonsa Mielikki vyöllään. Häneltä pyyti metsästäjä onnellista metsästystä, ja jos hän näki hänen vihaisena, rumissa, huononpuoleisissa vaatteissa, kävi metsästys huonosti; mutta jos hän näki hänen kaunistettuna kultaisissa käsirenkaissa ja helmissä, silloin oli hän vissi onnellisesta saaliista. Sillä kaikki metsän eläimet olivat Tapion karjoja; hänellä oli monta palvelijata ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia. Nyyrikki hakkaili merkkejä puihin, ettei metsästäjä eksyisi; Tellervo johdatti karjaa kotiin; Tuulikki levitti punaisen silkkihuivinsa sillaksi ojan ylitse. Metsän poika eli sulalla medellä ja puhalteli niin suloisesta huiluunsa, että Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.

Hiitolassa, kaukana autioiden vuorten välissä, asui julma Hiisi. Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipuin ja kauhistuksen jumala, hän voi hioa terävimmät miekat. Maan alla, Tuonelassa, oli kuolletten valtakunta, johon tultiin yhdeksän meren ylitse. Sen verihimokas kuningas oli Tuoni, jonka häjy vaimo oli miehensä apuna kuolleita vahtaamassa. Pojilla olivat kuparisormet, tyttäret olivat yhtä rumia kuin häjysisuisiakin, mutta häjyin oli sokea Loviatar, kipuin äiti.

Paitsi näitä oli myös monta sekä hyvää että pahaa olentoa, jotka milloin auttoivat, milloin vahingoittivat ihmisiä. Jokaisessa puussa, jokaisessa vuoressa, jokaisessa lähteessä asui haltia eli suojeleva henki; kaikissa oli henki, koko luonto oli täynnä eläviä henkiä. Ja niin on Jumala kaikkivaltias pakanain mielessä juurikuin hajaunut rikki moniin tuhansiin osiin, ja jokainen sellainen osa Jumalasta oli kiini jossakussa luonnonkappaleessa.

Ihmisen henki ainoastaan oli vapaa. Viisas ihminen voi hallita luonnon ja lumoa jumalat sanain voimalla. Hän voi luvuillaan luoda luonnonkappaleita tahi muuttaa ne joksikuksi muuksi. Hän voi saada alas ukkosentulen, raesateen, hallan, vedenpaisunnan; hän voi panna taudit ja ajaa ne pois. Kaikkeen tähän tarvitsi hän tietää kappalten synnyt, ja silloin oli hän kaikkein herra, paitse kuolemaa, jota hän ei voinut lumoa, kun hän ei tietänyt sen syntyä.

Kaikessa tässä oli vivahdukselta jumalallista totuutta, sillä Suomen kansa oli kaikkina aikoina miettinyt korkeita, syvällisiä asioita ja rakastanut viisautta, jota se on rakastanut enemmän kuin väkevyyttä. Mutta se tarvitsi Jumalan ilmoittamaan sanan käsittääkseen sen Jumalan, jota hän oli jo kauan turhaan etsinyt.

Suomalaisten pakanallinen jumalanpalvelus oli aivan yksinkertainen. Heillä ei ollut epäjumalantemppeliä, ei pappeja, eikä epäjumalankuvia. Heillä oli pyhiä puita, pyhiä vuoria, pyhiä järviä, jokia ja lähteitä, pyhiä eläimiäkin, niinkuin karhu, kärme, ampiainen, kotka, He palvelivat jumaloitaan rukouksilla ja uhreilla, jotka toimitti isäntä, emäntä tahi viisaat kansan seassa. Metsästäjä ripusti peuransarvet pyhään puuhun. Kalastaja antoi lihavinta saalistaan, halmeenviljelijä uhrasi halmeen tulosta, emäntä tiputti muutamia pisaroita maitoa maahisille. Ihmisen verta ei vuodatettu uhreissa; ainoastaan metsästäjä leikkasi peukalonsa ja uhrasi veripisaroita muurahaispesään Tapiolle.