Maan povesta pulpahti puronen

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
1. Maan povesta pulpahti puronen.

Kirjoittanut Antti Rytkönen


Maan povesta pulpahti puronen
hän kirkasna katseli taivaallen:
”Ah kuinka on kaunis elon tie!
Mut matkani minne, minne se vie?”
Oli koivuja purosen partahalla
ja kukkarantoja kaikkialla,
ja välin nuokkui nuorta viljaa,
ja puro se riensi niin riemuin hiljaa.
Ja välin rannalla kasvoi kuusi
ja välin hongat ne huminoivat,
ja eessä siinti jo seutu uusi
ja kaukaa vuoret varjoja loivat.
Ja vuoristoissa
ja laaksoloissa
niin sadoin kielin ne laulut soivat.
Kun päivä paisteli lämpimästi
ja kevät kukkia herätti,
niin laulut helkkyvät heleästi
ne elon onnea ylisti.
Kun päivä piilihe varjoon vuoren
ja kuuset kattoivat puron nuoren,
hän kuuli kuusien kuiskivan
suuruutta taivahan Jumalan.
Ja Luojan kirkkaassa kesäyössä
ja syksyn synkässä tähtivyössä
ja kumotellessa illan kuun
ja huminoidessa honkapuun
hän kuuli kuin koko taivas, maa
ylisti rakkauden Jumalaa.
Ja puro pulpahti riemuiten:
”Sä luoja olethan kaikkien.”
Ja ilon tyynen hän rintaan sai:
”Sä munkin kulkuni ohjaat kai.”
Vaan joutui jo kuivaa kangasta
ja tietä niin valotonta,
ja hän kuivui kesken matkaansa –
näin vierryt on virtaa monta. –
Ja keskellä kevättoiveitaan
hän jälleen painui povehen maan.
Ja kaiho katkera kaikki voitti,
niin raskahasti se tuuli henki,
ja murhelauluja linnut soitti
ja kyynel kostutti kukkasenki,
ja itkivät rannan koivut nuoret
ja surren nuokkui kukkakuusi,
ja kyynelhelmistä välkkyi vuoret
ja surren aukeni aamu uusi.


Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.