Maan sävel

Maan sävel.

Kirjoittanut Heikki Välisalmi

I. Metsien mies.

Mies kunnahalla.

Mies aarniometsien avarain,

hän seisovi kunnahallaan,

yli hohto holvien aukeain

ja vedet välkkyvät allaan.

Hän on korven kuningas, metsän mies,

suur’, uljas ja voimallinen,

hän saalihin salosta ottaa ties

ja alta aaltojen sinen.

Hän on yksin kuin syksyn myrsky-yö

ja arka kuin metsän peura,

vain korven kanssa hän kättä lyö,

on aurinko ainut seura.

– – –

Mut takaa vetten ja tannerten

jo haukunta hallin soipi,

ja kuultohon ilman tyvenen

savu vieras kiemuroipi.

Metsätärten laulu.

Korkea kuningas

metsien, maitten,

valtias aaltojen

kuulakkaitten,

metsolan väki sun

mahtisi tietää.

Voinethan jakajan

valtasi sietää?

Suuri on ympäri

maa sekä mantu;

kaikki on heimosi

herraks sen pantu.

Kenpä nyt heimoa

karttoi ja hylki?

Kauniimpi kasvaa on

kyljessä kylki!

Mies kunnahalla.

Mies aarniometsien avarain,

hän kuulevi kunnahaltaan,

miten ilma helkkää iloa vain

ja laakso ja aallot altaan.

Hän on ollut yksin kuin syksy-yö

ja arka kuin metsän peto,

nyt toiselle kummulle sydän lyö

ja sinne on verten veto.

Metsätärten laulu.

Tullut nyt uuden on

luomisen hetki,

tästä on alkava

työn ikiretki.

Ihmisen sielussa

näyt uudet havaa,

maaemo rintansa

antimet avaa.

Työn kiitos kiirivi

riemuiten esiin,

päivä kun laskevi

vienoihin vesiin.

Rukous auringolle.

Aurinko armias, valtias valkean taivaan,

katseesi laupias luo

kansasi puolehen, työhön sen sekä vaivaan.

Leposi lempeä suo,

jos näet nääntyvän taakkansa alle,

riemua rahtunen tuo

huoltensa painoa huokailevalle.

Aurinko armias, kiertäjä kirkkahan tiesi,

lämpöäs pyytävi maa

ynnä sen kimpussa kiireellä raatava miesi.

Lempeäs sun halajaa

kaikki, mi alla on ahkeran ratas.

Sinusta voimansa saa

elo kaikki ja sun on kasvattamatas.

II. Maan sävel.

Kyntäjän laulu maalle.

Sinne, sinne nyt multaan maan

heitän siemenen suurin toivein.

Nouse voimasi antamaan,

hoida aarteeni hellin hoivein.

Päivät muokkasin turvettas,

käänsin, väänsin otsani hiessä,

riistin painon sun rinnaltas,

sarka aukeni auran tiessä.

Kätke siemen nyt kohtuhus,

kasvu kaunis sä siitä kanna!

Tulkoon viljojen runsaus

miehen ahkeran aittaan panna!

Sinne, sinne nyt multaan maan

jälleen siemenen hennon heitän,

kypsymistänsä vartomaan

sinne toivoni suuren peitän.

Heinäväen laulu.

Soi, soi,

heinä soi,

heinä helkkää ja elää.

Soi, soi,

nauru soi,

heinäväen nauru helää.

Soi, soi...

Hei, hei,

poikki vei

korren kirpeä teräs.

Hei, hei,

kaikki vei

heinän, mi kypsänä heräs.

Vei, vei...

Kas, kas,

maltappas,

alkaa jo haravan mahti.

Kas, kas,

katsoppas,

sillä on sirkeä tahti.

Kas, kas...

Voi, voi,

raskas soi

tuolta huokaus hongan.

Voi, voi,

nyt jo toi

taivaalle uhkaavan longan.

Voi, voi...

Maan sävel.

Katso, ihminen, rinnastain

lähtee kohtalos uljaat uomat.

Katso, kasvatan helmassain

ruumiis, sielusi suuret luomat.

Aina altis on äiti-maa,

hoivaa lastansa taiston tiellä,

huolet itseensä kohdistaa,

lempeänsä ei koskaan kiellä.

Kallis lapseni, ainainen

äitis on kuin on alkuaine;

koskaan matkaani katkaisten

käy ei aikojen raskas laine.

Särjit turpehen silmiltäin,

päivä sieluuni asti pääsi,

kanssa auringon käsikkäin

meidät kohtalo käymään sääsi.

Katso, lapseni, kaunis oon,

peili henkesi heilinnöistä.

Kautta multani kulkekoon

maine ihmisen ihmetöistä.

III. Korpivaellus.

Köyhän äidin kehtolaulu.

Aika raskas rientävi raidettaan.

Tuuti, tuuti, lapsi kulta.

Paljon on murhetta päällä maan,

murhe, murhe poies sulta.

Nuku, nuku, pikku kulta!

Puute kalvas kulkee, se vaanii, lyö,

säästy silta, lapsi kulta.

Tuska hiipii sieluun ja tarmon syö,

tuska, tuska poies sulta.

Nuku, nuku, pikku kulta.

Taiston taival käydähän hurmepäin,

säily siltä, lapsi kulta.

Myrsky vinha nousevi mylvähtäin,

myrsky, myrsky poies sulta.

Nuku, nuku, pikku kulta.

Tuonen herra kiitävi ratsastain.

Tuuti, tuuti, lapsi kulta.

Kulje, kuolo, kaihtaen armastain,

vuotan, vieno, turvaa sulta.

Nuku, nuku, pikku kulta!

Mieron pojat korvessa.

Korpi on kolkko, korpi on kylmä,

korvessa huuhkaja huhuu.

Korpi se korvaan ihmisen lapsen

kaskuja kauheita puhuu.

Korpi on laaja, ei loppua näy,

korvessa kuoleman enne käy.

Korpi on kolkko, outoja teitä

korvessa kulkija astuu,

korvessa ääni ei ihmisen kanna,

kuulu ei kaikujen vastuu.

Riemuton matka, ei lohtua näy

sille, ken korven polkuja käy.

Korpi on kolkko, konsa ei siellä

taistelun kaameus lepää.

Korpi se tieltä eksyvän lapsen

ohjaavan viittansa epää.

Konsa ei sille neuvoa näy,

ken korven polkua harhaan käy.

Metsien hengen laulu.

Korpi jylhä huokuvi huurrettaan –

lasten suoja puhdas sielu.

Monta korpi tuutinut tuonelaan –

syö ei teitä surman nielu.

Uinukaatte nuorta unta!

Laitan, laitan vuotehen sammaleen

korven kohtuun eksyneille,

suuren hongan huojusta huilun teen,

soitan unten laulun teille.

Unen suur’ on valtakunta!

Öisten unten vienohon untuvaan

painu, painu, nuori rinta.

Mieron ruoskan iskuhun tuntuvaan

hoivaa annan armahinta.

Uinukaatte nuorta unta!

IV. Yhteisvoima.

Lauttamiesten laulu.

Lauttamme kiertää saarta ja nientä,

soljumme selkää suurta ja pientä,

vierimme virrat ja koskien tyrskyt,

kuljemme tyynet ja viuhuvat myrskyt.

Kanssamme kulkee metsien kulta,

nostanut jonka maa on ja multa.

Aarre, mi metsien arvona hohti,

vierii nyt vieraita rantoja kohti.

Lauttamme liikkuu päivää ja yötä,

vieraalle teemme tuttua työtä,

vaikka on kasvanut mökkimme eessä

kulta nyt välkkyvä selkien veessä.

Mantu on kaikkien mittavin äärin,

mut on sen aarteet annettu väärin.

Vierrämme kultia vieraille maille,

vaikka me jäämmekin kultia vaille.

Lauttamme kiertää saarta ja nientä,

soljumme selkää suurta ja pientä,

vierimme virrat ja koskien tyrskyt,

kuljemme tyynet ja viuhuvat myrskyt.

Maahisten ja vetehisten hymni.

Maailman muoto on

muuttelevainen,

ihmisen itsensä

voimien työtä.

Kaikki voi kaatua,

uutena nousta

ihmisen tahdosta.

Jos se on suuri,

ei estettä panna

sille voi mikään.

Yhteisvoima.

Maa-äiti meidän kantajamme,

tää kallis, kaikkiyhteinen,

sen onni meidän onneamme,

myöskin meidän riemut sen.

Ken on taakan raskaan saanut kantaa,

kell’ on päässä kruunu työn,

hälle äiti siunauksen antaa

ja hälle heelmäin helmivyön.

Siis nyt veljiksi kaikki,

joill’ on yksi äiti maa.

Vain veljestahdon mahti

voi kansat kasvattaa.

Maan äärest’ toiseen ääreen asti

työn yhteisvoiman viesti vei.

Jos vallat pyykkipaalut rasti,

niin ne meitä estä ei.

Sille, kell’ on valta vääryydellä,

soivat torvet tuomion.

Kitsas kohtalo jos ollut kellä,

niin hälle liesi lämmin on.

Siis nyt veljiksi kaikki,

joill’ on yksi äiti maa.

Vain veljestahdon mahti

voi kansat kasvattaa.

Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.