Maanvaivoja

Kansa tekee kirjallisia töitä

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Maanvaivoja Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Paikallislehden toimittamisesta

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 8.3.1934, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889716?page=3 / Viitattu 16.2.2026

Sanotaan, että me elämme järjestyneessä yhteiskunnassa. Sanotaan myös niinikään, että kunhan »annamme keisarille mikä keisarin on», eli t.s. maksamme veromme ia lisäksi elämme lakien ja suurin piirtein katsoen hyvien tapojenkin mukaisesti sekä vielä huolehdimme omista henkilökohtaisista asioistamme, niin yhteiskunta takaa meille rauhan henkeen ja omaisuuteen nähden. Tällaista puhutaan, ja monet sen todeksi uskovatkin. Allepainettukin uskoi aikaisemmin, vielä kauan aikaa senkin jälkeen, kun usko joulupukkiin ja mörköihin oli auttamattomasti horjunut. Mutta nyt en enää usko moisiin juttuihin eikä taida moni muukaan uskoa. Karvaat kokemukset ovat särkeneet kauniin illusioonin.

Englantilainen sananlasku sanoo: »Minun kotini on minun linnani». Tietääkseni Suomenkin laki puhuu jotakin kotirauhasta, ia rikoslakimme mukaan pitäisi kotirauhan rikkomisen olla lainvastainen teko. Mutta juuri tämän lainkohdan epämääräinen tulkinta on monelta vienyt uskon yhteiskunnan yksilöitä suojelevaan voimaan, sillä eihän täällä pitkään aikaan ole voitu puhuakaan mistään kotirauhasta. Kaikenkaltaiset hanttapulit — en paremmin tule ja sano — ovat vieneet rauhan kodeista ja vielä päällisen päätteeksi rahat ihmisten kukkaroista. Ja esivalta katselee tätä menoa vain päältä.

Keitä nämä kotirauhan häiritsijät ovat, sen jokainen tietää omasta kokemuksestaankin. Kaikillehan ovat tuttuja, aivan kiusallisen tuttuja, nuo talosta taloon kulkevat kaupustelijat ja matkustajat. En tarkoita tavallisia rihkaman myyjiä, nämähän tulevat vaatimattomasti keittiöön ja heistä selviytyy markalla, minkä vastineeksi saa vielä kengännauhat tai pari hiusneulaa. Paljon vaarallisempia ovat ne sliipatut »herrat», joilla on kovat kaulassa, mesi suussa ja ajavat autolla. Ellet tällaisen kauppapatruunan tullessa selviydy ajoissa pakoon, olet myyty mies! Vaikka et omistaisi lehmääkään, saatat silti ostaa separaattorin ja vaikka ei paikkakunnallasi ole sähköä, syntyy tomuimurikauppa häthätää, kunhan kaulusherra on puhunut sinut ensin pökerryksiin. — Ja kirjoja, niitä huomaa tarvitsevansa vallan kamalasti, kun oikein läpeensä fiini »korkeasti oppinut» kaupustelija on pari tuntia selittänyt, miten sivistyneen ja kultivoidun vaikutuksen tekee pari metriä nahkakantisia teoksia isännän kirjahyllyllä.

Toisena maanvaivana ovat kerjäläiset. Tässäkin ryhmässä on otettava kokonaan erikseen ne kovaosaiset, jotka todella ovat avun tarpeessa. He tyytyvät sitäpaitsi vähään, vaikka valitettavasti he usein jäävät liiankin vähälle »hienojen kerjäläisten» tähden. Nämä jälkimäisen luokan kerjäläiset eivät taas tyydykään pikku almuihin. Kun he aikansa puhuttuaan ottavat armollisesti listansa esille ja lausuvat julki, kuinka paljon tästä talosta pitäisi lahjoittaa, tahtoo lyödä »iloisen antajan» naaman pleikiksi. Mutta annettava on, ellei tahdo joutua sydämettömän ihmisen tai tyypillisen saiturin kirjoihin.

Meissä ihmisissä tahtoo olla ainakin hivenen verran itse kussakin, sitä n.s. turhamaisuuden syntiä. Tätä luonteemme heikkoutta käyttävät jotkut kerjääjät ovelasti hyväkseen. Yliveto tässä suhteessa oli eräs heppu, joka keräsi isommat erät eri listalle ja pikkulahjoitukset taas erikseen. Taloon tullessa löi hän esiin sen listan, jossa oli pelkästään kympistä ylöspäin tehtyjä merkintöjä. Allepainettu pisti myös nimensä sinne »andra kaverien» joukkoon ja häpesi jälestäpäin, kun tuli juuri edellä annettua ’’tositarvitsijalle’’ vain markka. Taisivat hävetä ja harmitella myös monet naapurit ja kylänmiehet, kun kuulivat, että miehelle kelpasi viitonenkin, jos ei enempää tippunut.

Ei pidä luulla, että tahtoisin tässä paasata kaikkea kerjäämistä vastaan. Onhan meillä, paratkoon, vielä paljon avuntarvitsijoita sekä yksilöitä että yhteisöjä. Joskus voidaan ehkä yksilöitten kerjääminen saada loppumaan, mutta monet seurat ja yhdistykset tulevat jatkuvasti olemaan yleisön vapaaehtoisten avustusten varassa. Näin ollen tulee kerjääminen aina jatkumaan, mutta toivottavasti siitä saadaan nykyinen häikäilemättömyys vähitellen poistetuksi. Ehkäpä kansa myöskin oppii joskus huomaamaan, mihin kannattaa roponsa uhrata ja mihin ei. Silloin ei satu enää sellaista, niinkuin äskettäin eräässä pitäjässä, jossa joku nokkela kolportööri keräsi parissa päivässä enemmän rahaa kuin mitä tuberkuloosin vastustamistyöhön saatiin puolessa vuodessa.

— — —

Onhan niitä maanvaivoja vielä paljon muitakin, mutta eiväthän ne puhumalla parane. Täytyy sitäpaitsi lopettaa ja nopeasti sittenkin, sillä tännepäin näyttää kävelevän hieno herra salkku kainalossa. Kaupittelee varmasti laskuvarjoja vähittäismaksulla. — Arvoisat esivallan edustajat! Katsotaanko se hätävarjelukseksi, jos kahden tunnin kuluttua heittää tuota kauppamiestä mustepullolla? Vai täytyykö ostaa se laskuvarjo?

Kysyy

Sivukulman Santeri