Marsin vakooja

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Marsin vakooja

Kirjoittanut Carl Grunert
Suomennos. Saksankielinen alkuteos Der Marsspion teoksessa Der Marsspion und andere Novellen, 1908.


[1: s. 336]

Tieteellisiä tarinoita.

Marsin vakooja.

Flagstaffin tähtitornissa Yhdysvaltain Arizona-valtiossa. —

»Kas tässä muuan eilen Mars-tähdestä ottamamme valokuva», sanoi apulainen hra Lampland ja näytti tähtitornin johtajalle hra Lowellille vast’ikään valmiiksi kehitettyä levyä.

»Ensimmäinenkö niistä vai toinen?» kysyi hra Lowell, tarttuen varovaisesti vielä kostean lasilevyn reunoihin ja piteli sitä valoa vasten.

»Ensimmäinen. — Mutta toisenkin [1: s. 336:2]saa uusi valokuvaajamme kohta valmiiksi; se on jo kiinnitteessä...»

»Hän näyttää olevan oikein mestari alallaan, vai mitä arvelette, hra Lampland?»

»Niinpä luulisin. Hänen eriskummalliseen olemukseensakin tottuu, varsinkin kun hän tuntuu pääsevän yhä parempiin tuloksiin...»

»Minusta ovat tällä levyllä kaikki yksityiskohdat, nimenomaan valaistuksen eroavaisuudet kerrassaan mainiosti [1: s. 337:1]kehitetyt — ja kas, tuossahan se esiintyy taas uudelleen ja mielestäni paljoa selvempänä kuin edellisissä levyissämme...»

»Tarkotatteko tuota liikkuvaa pilkkua, hra Lowell?» kysyi hra Lampland, käyden hänkin lähemmäksi tarkastelemaan Marsista otettua valokuvaa.

»Sitäpä juuri, hra Lampland — tuota arvotuksellisesti liikkuvaa Marsin pinnan pilkkua, joka yhäti näyttää siirtyvän etelänapaa kohti; sillä jokaisessa edellisessä kuvassamme se näytti aina olevan uudella kohdalla...»

»Toivonpa, että uusien valokuviemme avulla vihdoinkin voimme ratkaista tämän liikkuvan arvotuksen, joka ainakin minusta toistaiseksi tuntuu vielä salaporäisemmältä kuin noitten kiistanalaisten kanavien kysymys...», jatkoi Lampland.

»Niiden olemassaoloa on tähän asti epäilty; mutta meidän otettuamme valokuvamme Thot- ja Astaboras-kanavista asiaa enää tuskin kiellettäneen. Ihmissilmä voi pettää, mutta mielikuvitusta vailla oleva valokuvauslevy ei!»

Hän ojensi levyn takaisin apulaiselleen, joka asetti sen huolellisesti kuivaustelineelle, ja kävi itse jättiläismäisen refraktorin ääreen.

»Onko objektiivilinssiin suunniteltu parannus jo toimitettu, hra Lampland?»

»On kyllä, hra Lowell — ja arvelenpa vastaisten kuviemme jo näyttävän todeksi, että asettamalla näitä valonseulojia aalloiltaan määrätynpituisten säteitten imijöiksi saadaan esiin suunnattoman paljon selvempiä ja hienompia yksityiskohtia...»

»Toivoakseni ne: myöskin auttavat meitä ratkaisemaan tuon liikkuvan pilkun arvotuksen», täydensi Lowell. —

Apulainen palasi pimeään huoneeseen. Siellä työskenteli punalampun himmeässä valossa laitoksen uusi, vasta edellisenä päivänä toimeen otettu valokuvaaja hra Ferrum.

[1: s. 337:2]Sepä vasta oli merkillisen hento, miltei poikamaisen vaikutuksen tekevä mies. Mutta punaisessa valohämyssä hänen kasvonsa näyttivät eriskummallisen vanhoilta, iho pergamentin tapaiselta ja melkein läpikuultavalta, niin että sen alta aivan selvästi oli huomaavinaan suoniverkon. Otsan yläosaa peittävä leveä, musta side oli omiaan korottamaan miehen ulkonäön kammottavuutta.

Mutta taidossaan hän näytti olevan oikea mestari. Apulainen Lampland otti nesteestä toisen, jo valmiiksi kiinnitetyn levyn ja käänsi tuokioksi valkeahohtoisen sähkölampun palamaan voidakseen katsella kuvaa. Miten ihmeteltävän selvänä kohosikaan etelänavan jäävaippa sitä ympäröivästä epämääräisestä harmaasta taustasta! Vielä selvemmin kuin ensimmäisessä levyssä erottuivat siinä kanavain suoraviivaiset juovat, ja kas, tuossapa oli jälleen näkyvissä sama salaperäinen »liikkuva pilkku». Hra Lampland yritti juuri viedä levyä lähemmä lamppua voidakseen sitä tarkastaa paremmin, kun valo äkkiä sammui! »Mitä nyt?» hän huudahti, »kiersittekö vahingossa sähkön sammuksiin, hra Ferrum?»

Hra Ferrum ei vastannut mitään, vaan osotti säikähtynein elein sinertävän-valkeata kipinävirtaa, joka oli rätisten ilmestynyt seinälle.

»Lyhytsulku! Joutukaa! Pääkytkimelle!»

Molemmat miehet kiiruhtivat vaistomaisesti käytävälle. Tällöin sysäsi hra Ferrum pimeässä hra Lamplandia, joka yhä piteli vast’ikään valmistunutta levyä —

Kilahdus ja kirskunaa!

»Lempo soikoon! Siinä meni levy!» huusi apulainen. — Mutta jopa leimahti ilmiliekki näkyviin pimeän kammion vaaranalaisesta seinästä, ja molemmat säntäsivät ulos katkaisemaan vaihtovirtaa ja siten tukahduttamaan uhkaavan tulipalon alkuunsa.

[1: s. 338:1]Seuraavana päivänä oli vahinko jo korjattu, ja särkyneen levynkin sijaan oli saatu useampia yöllä otettuja valokuvia, joita parast’aikaa kehitettiin pimeässähuoneessa. Jo ensimmäisessäkin valmistuneessa voi huomata yllättäviä yksityisseikkoja. Hra Lowell oli mieskohtaisesti valvonut levyn kehittämistä ja tarkasteli sitä juuri suurennuslasilla. Myöskin »liikkuva pilkku» näkyi, ja siinä huomasi hra Lowell ensi kertaa eroavaisuuden varhaisempiin kuviin verraten. Paitsi että sen asema jälleen oli muuttunut ja se näytti siirtyneen vielä lähemmä etelänapaa kohti, näkyi salaperäistä pilkkua ilmeisesti seuraavan varjokin, joka vastasi auringon asemaa ja erottautui jyrkästi itse pilkusta vääristyneen muotonsa ja vaaleahkomman värinsä puolesta. Sen vuoksi tuntui kerrassaan paikkansa pitämättömältä olettamus, että liikkuva pilkku voisi olla jokin kolmas, pienikokoinen, pallomaisesta muodosta poikkeava Marsin kuu; ja siksipä odottelikin hra Lowell hyvin ymmärrettävällä jännityksellä toisten kuvien valmistumista, joiden kehittämisessä hrat Ferrum ja Lampland paraikaa puuhailivat.

Hra Ferrumin näytti tänään vallanneen jonkinlainen hermostunut levottomuus, joka pisti apulaisenkin silmiin tämän ottaessa hänen kädestään seuraavan valmiin levyn viedäkseen sen hra Lowellille.

»Mikä teitä tänään oikein vaivaakaan, hra Ferrum?» kysyi hän; »iskikö eilinen piskuinen sähkötäräys teitä hyppysiin, kun oikein vapisette?...»

Hra Ferrum ei vastannut mitään, vaan läimäytti seuraavan levysäiliön kehyksen auki ottaakseen siitä esiin valotetun levyn. Mutta keskellä tätä toimitusta pysähdytti hänen kätensä apulaisen päästämä huudahdus.

»Ah — vihdoinkin näyttää tuo arvotus saavan ratkaisunsa!» riemasteli hra Lampland, vieden kallisarvoisen [1: s. 338]valokuvauslevyn pimeästä kammiosta tähtitornin johtajalle.

Hra Ferrum jäi tuokioksi yksin. Salaman nopeudella hän vaihtoi käsissään olevan levyn toiseen valottamattomaan, jonka jälkeen hän timantilla leikkeli valotetun levyn — viimeisen tänäpäivänä otetuista — pieniksi sirusiksi, jotka kätki taskuunsa.

Sillä välin tutki hra Lowell apulaisineen uutta levyä. Häneltäkin pääsi tahtomattaan ihmetyksen huudahdus.

»Tässähän on enemmän kuin osasimme odottaakkaan, hra Lampland!» sanoi hän sitten, vielä kerran tarkastaen huolellisesti kuvaa. — Tosiaankin näyttää siltä, kuin koko ’liikkuva pilkku’ ei kuuluisikaan Marsin pintaan, vaan leijailisi vapaasti sen ilmakehässä! Mutta mitähän se sitten saattaakaan olla, koska sen muoto ja sen aivan mielivaltaisen liikunnon laatu tekee aivan mahdottomaksi sen käsittämisen miksikään Marsin uudeksi kiertolaiseksi?»

»No niin, hra Lowell», vastasi apulainen, »mikäpä estääkään meitä otaksumasta tuota liikkuvata pilkkua älyllisten olentojen luomaksi? Olemmehan me tämänvuotisten Mars-kuviemme avulla epäämättömästi todistaneet ’Marsin kanavain’ olemassaolon, vaikkapa ne ovat pikemminkin käsitettävät kasvullisuusvyöhykkeiksi kuin vesisuoniksi. Niiden säännöllinen asema, kanavaverkon käytännöllinen suunnittelu — nehän joka tapauksessa todistavat, että ne ovat keinotekoisesti syntyneet ajattelevien olentojen alotteesta —»

»Entä sitten —?» keskeytti hra Lowell hänet.

»No niin — », jatkoi apulainen vilkkaasti, »jos siis nämä jättiläiskanavat ovat ihmisen kaltaisten olentojen tuotetta, niin miksikä ei tuo oikullisesti liikehtivä pilkkukin voisi olla jokin Marsin ilmakehässä leijaileva laite, esim. jonkinlainen meidän kiintopallojemme [1: s. 339:1]tapaan ankkuroitu ilmatieteellinen asema?»

»Silloin pitäisi sen ko’on olla kerrassaan tavaton, kun se kerran voi näkyä kaukoputkeemme noin huomattavana pilkkuna! Muuten luulen voivani huomauttaa, että pilkku meidän valokuvissamme yhä suurenee, aivan kuin se etääntyisi melkoisella nopeudella Marsista...»

»Myönnetään! Jotakin Marsin ilmakehässä leijailevaa, omintakeisesti liikuntakykyistä sen täytyy olla, sen tämä kuvamme meille sangen todennäköisesti osottaa, hra Lowell. Toivon, että viimeinen valokuva, jota hra Ferrum paraikaa kehittää, vielä vankemmin tukee minun otaksumaani.»

Näin sanoen hra Lampland kääntyi palatakseen pimeään kammioon.

»No, hra Ferrum», sanoi hän astuessaan huoneeseen, »onko viimeinen kuva jo valmis?»

»Minä sitä juuri lopettelen», vastasi puhuteltu omituisen pidättyvällä äänellä »mutta — enpä oikein tiedä — lieneekö tämä levy tullut liian vähän valotetuksi? Kehiteliuos, jota olen kaikkiin toisiin levyihin käyttänyt, ei tähän vaikuta nimeksikään. Olkaa hyvä ja tarkastakaa itse...»

Hän kurotti apulaiselle kehiteastian, jossa levy oli.

Hra Lampland kallisti astiaa, jotta liuos valui levyltä.

»Ei vielä merkkiäkään kuvasta», sanoi hän ihmeissään. Mutta kuinka tämä onkaan mahdollista? Olemmehan me valottaneet sitä yhtä kauan kuin toisiakin? Oletteko jo uudistanut kehiteliuoksen, hra Ferrum? Ehkäpä siinä onkin hitaan kehittymisen syy?»

»Olen toki; mutta voinhan vielä lisätä pisaran ammoniakkia...»

»Tehkää niin, hra Ferrum; juuri tämä kuva on meille erityisen tärkeä», huudahti hra Lampland; sitten, satuttuaan vilkaisemaan valokuvaajan käsiin, jatkoi hän: »Käytättekö te aina kumikäsineitä [1: s. 339:2]työskennellessänne, hra Ferrum? Jo eilen teki mieleni sitä kysyä.»

»Aina, hra Lampland. Pitkällinen jäsenpakotus, jonka ammattini on minulle hankkinut, pakottaa minut tekemään niin.»

»Vai niin. — No — tehkää siis kaikki voitavanne pelastaaksenne tämän levyn. Me toivomme pääsevämme aivan uuden Marsin ilmapiirissä olevan ilmiön perille, ja juuri tämä viimeinen valokuva lupaa meille tärkeitä päätelmiä.» —

Valitettavasti ei kyseenäolevasta levystä kuitenkaan saatu kehitetyksi näkyviin mitään. Sen sanoman toi hra Lampland jonkun hetken perästä tähtitornin johtajalle. Niin ikävä kuin olikin moinen tulos, minkä syytä hra Lowell ja hänen apulaisensa eivät osanneet selittää — niin oli se kuitenkin — kuten hra Lampland kehuvasti lausui — toiselta puolen tuonut ilmi laitoksen uuden valokuvaajan perusteellisen tieteellisyyden sekä teknillisen kyvyn. Ainakin tusinan verran kaikenlaisia hätäkeinoja hän oli käyttänyt saadakseen »liian vähän valotetusta» levystä esiin salassa olevan kuvan.

Aurinko teki jo laskuaan, ja hra Lowell antoi asettaa laitoksen koneet valmiiksi uusien Marsin kuvien ottamista varten.

Näin iltamyöhään oli »liikkuva pilkku» verraten huonosti havaittavissa Marsilla vallitsevain valon- ja varjonvaihtelujen takia. Kuitenkin antoi Marsin ilmakehän erinomainen kuulakkuus sangen hyviä toiveita sinä yönä otettavien kuvien onnistumisesta.

Hra Lowell oli hetkeksi pistäytynyt asioilleen, ja hra Lampland oli yksin tähtitornissa tehden pienemmällä kaukoputkella eräitä taivaankannen mittailuja.

Korkeassa kupukattoisessa tornisalissa oli hiljaista ja hämärää, vain sekuntikello nakutti tuskin kuuluvasti. Hra Lampland suoristautui kumaraisesta asennostaan, kaukoputken ääressä seisoessaan. [1: s. 340:1]Hän luuli kuulleensa jotakin melua, silmäsi ympärilleen pimeään ja jännitti kuuloansa; mutta epäilemättä hän vain oli erehtynyt. Varmuuden vuoksi hän kumminkin kiersi pienen varasähkölampun palamaan — mutta sittenkään ei hän erottanut mitään.

Vasta moniaan minuutin perästä hän luuli eräästä pimeän suojan kolkasta näkevänsä merkillisen, heikosti kuumottavan pilkun, joka oli kuin jonkun yöllisen petoeläimen fosforihohtoinen [1: s. 340:2]silmä. Mutta tarkempaan katsoessa tuo ilmiö hävisi. Suuttuneena hän hiljaa itsekseen morkkasi ärtynyttä hermostoaan ja palasi ison refraktorin ääreen, asettaakseen sen valmiiksi kohta alettavaa Marsin valokuvaamista varten.

Hän sovitti silmänsä jättiläiskoneen okulaarilinssin kohdalle — mutta jonkunlainen sumu verhosi näköpiirin!

Samassa saapui hra Lowell ulkosalta.

[2: s. 378] »No, onko kaikki valmiiksi asetettuna.»

»Ei, — katsokaapas itsekin, hra Lowell! Kaukoputken näköpiiri on aivan sumuinen, ja kuitenkin pitäisi ilmakehän olla täysin kirkas ja kuulakka.»

Hra Lowell silmäsi ensin ison refraktorin okulaarista, sitten samaan kiinnitystelineeseen sovitetun pienen etsijäkiikarin läpi. Jälkimmäisen näköpiiri oli aivan selkeä.

»Olisikohan objektiivilinssi äkkiä jollain tapaa himmentynyt — ehkäpä [2: s. 378:2]käynyt usvaiseksi tahi on tomua laskeutunut pinnalle?» arveli apulainen.

Hra Lowell ei vastannut. Samassa tuokiossa hän tunsi refraktorin vierellä omituisen, kitkerän happamen käryn.

Juuri kun hra Lampland yritti painaa silmänsä jättiläisputken okulaarin lähettyville, paiskasi hirvittävä pamaus molemmat miehet pitkäkseen lattialle.

Ja räjähdyksen pitkäisen tapaisessa leimauksessa näkyi silmänräpäyksen ajan tuhkanharmaat, lihattomat ja riemulliseen [2: s. 379:1]irvistykseen vääristyneet kasvot — hra Ferrumin kasvot!

Ja noissa kasvoissa, joita tällä kertaa ei mikään musta otsaside rumentanut, nähtiin maan päällä koskaan näkemätön ilmiö — niissä oli kolme silmää: kaksi vierekkäin olevaa tavallista ihmissilmää ja niiden yläpuolella, keskellä otsaa, kolmas silmä! Ja kun iso suoja taas yhtä äkisti kävi pimeään, hehkui tuo yli-inhimillinen kolmas silmä vihreän fosforiloistoisena.

Mikä hornan arvotus tuo aaveolento oikein olikaan?

Molemmista miehistä hra Lowell ensin tuli tolkuilleen. Hän hypähti pystyyn ja hapuili seinältä sähkönappulaa. Samassa hän kuuli takanaan kolinaa — hänen apulaisensakin virkosi tainnuksistaan ja pyrki jaloilleen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän syöksähti erääseen salin kolkkaan, mistä kuumotti himmeästi hohtava pilkku.

Hra Lowell erotti kiivasta kamppailua ja ähkimistä. — Vihdoinkin hän oli löytänyt sähkönappulan ja kiersi sitä — mutta valoapa ei tullutkaan!

»Apuun!» kuului apulainen käheästi huutavan.

»Tänne, hra Lowell — tänne — nyt hän on käsissäni!»

Johtajakin tavotti kädellään — hänen otteensa kävi kiinni ankeriaan liukkaasti kiemurtelevaan ruumiiseen. Mutta ennenkuin hän ehti tukevammin kouraista, parkaisi hra Lampland pahasti —

Samassa tuokiossa tuo hädintuskin tavotettu saalis livahti heidän käsistään.

Vasta silloin hra Lowell muisti pienen, akkumulaattorin syöttämän, tähtitieteellisten mittausten merkitsemistä varten asetetun varalampun.

Kahdella harppauksella hän oli seinämällä ja kiersi sen palamaan. Hän huomasi olevansa kahdenkesken apulaisensa kera; hra Lampland piteli oikeata kättään, jonka yöllinen rauhanhäiritsijä oli vääntänyt sijoiltaan.

[2: s. 379:2]Molempain katseet osuivat ensin suureen refraktoriin. Odottamaton räjähdys oli tempaissut siitä alapään, okulaarilinssin, tyystin mennessään. Onneksi näytti kallisarvoinen yläpäässä oleva objektiivilinssi säilyneen ehjänä.

»Mikä tuo hirtehinen oikein oli miehiään? Ja kuinka saattoi räjähdys sattuakkaan kaukoputken sisässä?» huusi hra Lowell yhä uudelleen.

Huudon kutsumina saapui saliin par[i] palvelijaakin.

»Valoa tänne!» komensi hra Lovell.

»Ja huutakaa hra Ferrum paikalle!» jatkoi apulainen. — Palvelijat toivat kynttilöitä, ja toinen heistä ilmotti, ettei hra Ferrumia näkynyt huoneessaan — vain hänen kumikintaansa olivat jäljellä.

»Tuokaa ne edes tänne!» sanoi hra Lampland, yhä hieroen nyrjähtynyttä ja särkevää oikeaa rannettaan.

»Ja katsokaa, ettekö löydä hra Ferrumia mistään», huusi hra Lowell heidän jälkeensä.

»Hänestä me tuskin enää näemme jälkeäkään», mutisi hra Lampland. Johtaja tuijotti häneen kysyvästi.

Palvelija toi mustat kumikäsineet.

»Katsokaas, hra Lowell», sanoi apulainen, »enpä erehtynytkään epäillessäni häntä. Jo aikaisemmin tän’iltana, meidän sovitettuamme valokuvauslaitteen uudestaan kaukoputkeen ja minun tarkatessani ystävämme Ferrumin hommia, heräsi minussa — ties mistä syystä! — epäluuloja. Minusta rupesi äkkiä tuntumaan siltä, kuin ei mies olisikaan se, minä häntä pidettiin. Jopa hänen mainio kemisti- ja valokuvaustaitonsakin oli vain omiaan vahventamaan epäilyksiäni. Täällä yksin ollessani minut yllätti salamanleimauksena ajatus, että kaikki viime päivien merkilliset tapaukset liittyivät toisiinsa kuin yhtenäisen ketjun renkaat: valon äkillinen sammuminen samassa tuokiossa kuin yritin lähemmin tarkastaa eilistä ’liikkuvaa pilkkua’, levyn perinpohjainen [2: s. 380:1]häviäminen pimeässä ja hämmingin aikana — samoin tuo eilinen kokonaan valottamattoman levyn ongelma — ja vihdoin nämä tässä — hänen alati käsissään pitämänsä kumikintaat.»

Hra Lampland kohotti niitä. »Katsokaahan — kummassakin käsineessä on kuin onkin viisi sormensijaa — mutta viides on umpinainen, tukon täyttämä!»

Ylen ymmällään hämmästyksestä tunnusteli johtaja käsineitä.

»Totisesti», huudahti hän sitten, »kummassakin ovat pikkusormet umpinaisia!»

»No niin», jatkoi hra Lampland, »nelisormisia ihmisiä ei tällä erää tiedetä elävän millään maapallomme kolkalla. Ottakaa lisäksi huomioon miehen merkillinen ulkomuoto, tuollainen ukonpää ja samalla lapsenruumis, hänen silmäänpistävä mielenkuohunsa, joka lisääntyi sitä mukaa kuin Marsin valokuvamme onnistuivat yhä paremmin — ilmeisesti hänen salaa refraktoriin pujahduttamansa pommi, jonka sytytyslaite oli niin sovitettu, että se tän’yönä räjähdyksellään pirstoisi kallisarvoisen koneemme — ja arvatenkin meidät kummatkin yksintein! — niin no, vain yksi ainoa olettamus on mahdollinen, ja vanha roomalainen periaate on cui bono: hra Ferrum olikin — ei suinkaan mikään ihminen, vaan — Marsista tänne lähetetty vakooja!»

Hra Lowell pudisteli päätään ja yritti väittää jotakin vastaan, kun kintaat äsken löytänyt palvelija toi hänelle palasen negatiivi-valokuvauslevyä, jonka [2: s. 380:2]hän oli vastikään keksinyt pimeän kammion nurkasta.

Luoden vain silmäyksen lasipalaseen jatkoi apulainen: »Tämä lasisirunen, joka on ainoa jäte eilisiltana lyhytsulun aikana särkyneestä levystämme, on todistukseni loppunivel! Katsokaahan siitä, hra Lowell, ’liikkuvaa pilkkua’! Suotuisa sattuma sovitti alkuperäistä kuvaa otettaessa niin, että aurinko loi tuosta Marsin ilmakehässä leijailevasta salaperäisestä esineestä jättiläismäisen varjon etelänavan valkealle jäävaipalle. Ja minä luulen, että te kaiken edellä esittämäni perusteella jo erotatte, mikä tuo arvotuksellinen esine oikein on lajiaan, ja ymmärrätte, minkä vuoksi tuo väärä hra Ferrum — ilmeisesti toimien täällä syntymätähtensä asukkaiden asioissa — teki kaikkensa ensin valvoakseen meidän täkäläisiä Marsinhavaintojamme ja sitten yhäti vaikeuttaakseen niitä ja vihdoin tehdäkseen ne mahdottomiksi jonkin määräajan kuluessa.

Hra Lowell nyökäytti päätään ja virkkoi totisesti: »Paljon tuosta kaikesta tapahtuneesta pysyy minulle vielä arvotuksena, mutta ainakin on ’liikkuva pilkku’ saanut ratkaisunsa: tämä hämäräperäisyyden paljastava varjo esittää suunnattomasti vääristyneet ihmeellisen, ennen näkemättömän jättiläismäisen lentoneuvon ulkopiirteet, lentohirviön, joka herkeämättä lähenee määrättyä maaliaan: meidän maapalloamme!»

Carl Grunert.

Lähde:

[1] Marsin vakooja. Nuori Voima, 1919, nro 11, s. 336–340. Kansalliskirjasto Viitattu 4.11.2017.
[2] Marsin vakooja. Nuori Voima, 1919, nro 12–13, s. 378–380. Kansalliskirjasto Viitattu 4.11.2017.